Tänään unohtuu kaikki

Lähestyvän joulun huomaa meillä paitsi jouluvaloista ja -koristeista, myös sinne tänne ilmestyvistä listoista.

Yksi lista on lapsen toiveita, jotta koko kämppä ei täyttyisi vaatteista ja leluista vaan Akseli saisi jotain mitä oikeasti tarvitsee. Tuntuu muuten yllättävän ahdistavalta kirjoittaa toivelistaa. Onneksi lapsi ehkä ensi jouluna osaa jo toivoa itse, eikä vanhempien tarvitse tuntea tuskaa siitä, että sukulaisilta ja ystäviltä "tilataan" yhtä jos toista.

Toinen lista on Helsinkiä varten. Suvun naisten voimin lähdemme maanantaina suureen kaupunkiin joululahjaostoksille ja minä keskitän hankinnat Stockmannille. Kolmen tunnin junamatkalla ehdin miettiä, mitä kaikkea piti hankkimani (ja toiset kolme tuntia paluumatkalla miettiä mitä unohtui hankkia), joten tämä lista on vielä vajain kaikista. Onneksi meillä on matkassa lastenvaunut, ettei tarvitse kaikkea kantaa ;).

Kolmas lista koskee suvun joululahjoja. Omalla puolella meillä on ollut jo vuosia ajatuksena, ettei aikuisten kesken osteta lahjoja. Osalle on vielä vähän vieras käsite ollaanko minä ja 25-vuotias veljeni jo aikuisia vai ei, osa yrittää luistaa ajatuksella "saa ostaa, jos löytää jotain mikä on selvästi toisen näköistä". Kaksi vuotta olemme viettäneet joululahja-arpajaisia. Pikkujoulutunnelmissa marras-joulukuuntaitteessa on arvottu kuka ostaa kenellekin lahjan ja salaisuutta on vaalittu ainakin aattoon asti. Jokainen on saanut yhden lahjan, johon ostaja on voinut keskittää kaiken joululahjastressinsä. Minä olen tykännyt tästä!

Tänä jouluna päätettiin taas, ettei aikuisille osteta lahjoja (ja pikkaisen pelkään et miten meillä hukutaan paketteihin, kun Akseli on miun puolikkaalle ensimmäinen lapsenlapsi, ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, ensimmäinen siskonlapsenlapsi, ensimmäinen siskonlapsi jne.).

Ja no, mieheni puolella lahjoja ostetaan kaikille ja siitä stressaa jokainen.

Ei sillä, vaikka tavara-ahdinkoa koenkin ja yritän karsia ylimääräistä, on ihanaa avata ainakin se yksi joulupaketti. Ja jossei jotain ylläriä liity aattoon, niin on jotenkin pettynyt fiilis. En oikein osaa ottaa kantaa siihen, kuuluuko jouluna antaa ja saada joululahjoja. Tärkeimmältä tuntuu jakaa juhla rakkaiden kanssa, viettää sitä laatuaikaa koko perheenä. Mikä on pikkasen hankalaa ottaen huomioon, että asumme kunnan rivarissa, johon ei helpolla molempien perheitä mahduteta.

Ja se siihen liittyvä neljäs lista onkin sitten aloittamatta. Vietämme jouluaaton omassa kodissamme ja en ole vielä ehtinyt edes ajatella mitä ruokia syömme, miten koristelemme kuusen, mistä sen kuusen löydämme (no anopin mailta joo, mutta kun sen oikean kuusen löytäminen on pieni projekti, etenkin 5kk-ikäisen ipanan kanssa). Onhan tässä vielä mitä? Kaksi viikkoa jouluun?

Mitä on hyvä äitiys?

Seuraava teksti sisältää aika kipakoitakin OMIA mielipiteitäni äitiydestä ja jaksamisesta ja toivon, ettei kukaan loukkaannu miun sanoista...

En tiedä tekeekö tämä alan opiskelu vai oma tausta sen, mutta miulla ei oo mitään ongelmaa myöntää etten mie aina jaksa. Mie tiedän, että väsymys ja jaksaminen ovat yleinen pulma lapsiperheissä ja sen kanssa taistelee varmasti jokainen vanhempi. Eikä se väsynyt äiti ole sen huonompi vanhempi.

Keskustelu lähti kaveripiirissä liikkeelle siitä, kun kävi ilmi, ettei apua haeta sen pelossa, että pelätään, että omaa äitiyttä aletaan arvostella. Ja jokainen äiti on taatusti vähän herkillä sen suhteen...

Lisäksi olen sitä mieltä, että oikeastaan koko käsite "hyvä äitiys tai hyvä vanhemmuus" on ihan absurdi. Jokainen vanhempi on lapselleen paras vanhempi (nojoo, ellei nyt sit ole väkivaltaista käytöstä tai alkoholin kanssa ongelmaa, mut nyt puhutaan tavallisista perheistä) ja sen puoleen hyvästä äitiydestä on turha alkaa kiistellä. Niin äitien keskenään kuin kenenkään työntekijänkään kanssa. Työntekijöillä ei sitäpaitsi ole edes oikeutta puuttua asioihin, jotka eivät loukkaa tai vahingoita toista ihmistä.

Ehkä miun äitiysura on vielä niin alussa, etten ymmärrä tätä, kun en osaa edes pelätä, että kukaan arvostelis miun äitiyttä. (Paitsi no niinä hetkinä, kun ipana huutaa toista tuntia pääpunaisena ja kaikkea on kokeiltu eikä huudon syy selviä. Etenkin kun sitä jatkuu joka ilta pari viikkoa, alkaa mieleen hiipiä ajatus, että oonko mie huono äiti, kun en ymmärrä mitä lapseni itkee...) Pääasiallisesti luotan sinisilmäisestikin siihen, että tiedän kyllä itse miten haluan toimia ja miulla on oikeus toimia just niin. Se on ehkä parasta vanhemmuudessa. Muiden lapsia on aina vähän varovainen komentamaan tai kohtelemaan ylipäänsä, oman lapsensa kanssa kellään ei oo varaa tulla sanomaan miulle juuta tai jaata. Vinkkejä saa antaa, niistä poimin parhaat käyttöön, mutta nimenomaan se oikeus ja vastuu on miulla; valita miten toimin lapseni kanssa.

Mie saan väsyä, mie saan olla kiukkuinen ja miullakin saa olla huonoja päiviä; eikä se varmasti tee miusta huonompaa äitiä. Lapsi oppii näkemään, että kaikenlaiset tunteet kuuluu elämään ja säätelemään niitä.

Jokatapauksessa, jokaisella on oikeus tehdä niinkun haluaa. Ammatillisesta näkökulmasta mie kuitenkin toivon, että kenenkään jaksaminen ei ole kiinni siitä, että haluaa viimeiseen asti pitää yllä hyvän äidin mainetta.

— Mitä on siun mielestä hyvä vanhemmuus? Onko väsynyt vanhempi huono vanhempi?

Mistä tunnet sä ystävän?

Hei blogini lukija. Uskotko ikuiseen ystävyyteen?

Minulla on ystävä, johon katkaisin vajaa vuosi sitten välini kokonaan. Elämäni aikana olen ollut hänen kanssaan tukkanuottasilla asiasta jos toisesta. Parhaimpina päivinä hän on paras ystäväni, toisina hetkinä ääripäätä. Koen, että tämä ihminen tuntee minut täysin ja ei ollenkaan. Hän on ollut läsnä elämäni hetkissä lukiosta saakka, kaikissa, paitsi lapseni syntymässä. Sillä emme ole olleet viime talven jälkeen tekemisissä. Hän koki, ettei riitä minulle. Ja silloin minulle riitti. Sanoin, että jatkossa riittää, että moikataan, kun tavataan. Keskustelu käytiin messengerissä. Ei olla tavattu, eikä moikattu. Hän muutti toiseen kaupunkiin (ja niin muuten muutin minäkin).

Tilanteen tekee pulmalliseksi se, että ihminen kuuluu silti kaveriporukkaani. Facebookin mukaan meillä on 51 yhteistä ystävää (!!), mukaan lukien mieheni. Minä en pidä siitä. Enkä siitä, että hän pystyy seuraamaan elämääni olematta tekemisissä kanssani.

Olen miettinyt. Enkö pidä siitä, että hän katsoo kuvia? Enkö pidä siitä, että hän katsoo elämääni liittyviä kuvia, mutta minä en voi katsoa hänen elämäänsä? (Emme ole siis edes Facebookissa kavereita). Vai enkö pidä siitä, että hän näkee lapseni kuvia, ilman, että voin selostaa hänelle mitä ihana ipanani niissä touhuaa?

Tilanne on hankala, myönnän. Hankalampi se tosin olisi, jos asuisimme edelleen samalla paikkakunnalla. Asun kyllä nykyään samalla paikkakunnalla hänen vanhempiensa kanssa ja käyn hänen äitinsä kanssa samalla salivuorolla. Moikkaamme ja olemme vaihtaneet kuulumisiakin. How odd is that? 

Olen kuitenkin alkanut viime aikoina pohtia, että olisiko aika ottaa yhteyttä? Olemme olleet ennenkin välirikossa. Olemme ennenkin loukanneet toisiamme ja sopineet välimme. Nyt tilanne tuntuu kuitenkin jotenkin erilaiselta. Elämäntilanteemme ovat nykyään toisistaan melkolailla poikkeavat ja erosimme toisistamme tilanteessa, jossa koin ystävyytemme uuvuttavan minut.

Ihmiset ympärilläni vaihtuvat. Saan helposti uusia ystäviä. Olen utealias ja kiinnostunut muista ihmisistä. Haluan olla läsnä, nähdä, kokea ja tavata. Minä luotan sokeasti ihmisiin, avaudun aiheesta kuin aiheesta tuiki tuntemattomallekin. Typerää toisinaan, tiedän. Minulla ei ole lapsuuden ystävää (paitsi pikkuveljeni). Ja koen syyllisyyttä siitä, että tämä edellämainittu pitkä ystävyys kariutui. (Samoin kävi toissa keväänä eräälle toisellekin ystävyydelle, joka päättyi lauseeseen "Tää ei kyllä nyt johdu susta". — Hmm... oonkohan vaan ihan mahdoton ystävä?)

Hei lukijat, palatakseni vielä alun kysymykseen. Voiko kariutuneen ystävyyssuhteen elvyttää? Muuttuvatko ihmiset oikeasti kuitenkaan? Olisitko sinä valmis ottamaan elämääsi takaisin ystävän, johon et ole pitänyt yhteyttä? Olisitko valmis heittäytymään ja kokeilemaan? Ja ehkä pettymään uudestaan?

Unitauti

Huom! Seuraava saattaa järkyttää niitä, jotka uskovat pikkuvauva-ajan olevan yhtä valvomista.

Taustaksi voitaneen todeta, että pieni poikammehan nukkui sairaalassa 8h yhtämittaisia pätkiä, mikä tarkoitti, että ipana piti herättää syömään. Sen jälkeen meillä ei kuuteen viikkoon nukkunutkaan kukaan. Ei öisin eikä päivisin. Paitsi ipana, unipäiväkirjan mukaan puolen tunnin pätkissä 10h per vuorokausi.

Nyt meillä sitten taas nukutaan. 3kk iässä ipana sai ylikuorman unihiekkaa ja jätti yösyötöt pois (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Ipana nukahti viimeistään n. klo 21 ja heräsi useimmiten n. klo 9. Mikä tarkoitti sitä, että äiti sai joka yö n. 9-11h unta, riippuen siitä missä vaiheessa malttoi yrittää käydä nukkumaan tai missä vaiheessa nukkumatti suvaitsi tulla ripottelemaan unihiekkalastin äidille nimikoituna.

Kävi nimittäin niinkin, että univarasto täyttyi ja iltaisin sai mennä sänkyyn pyörimään. Äidille uni ei ennen vuorokaudenvaihtumista tullut. (Toisaalta kyllä, rakastan sitä hetkeä kun molemmat mieheni nukkuvat, huusholli hiljenee ja minulla on kerrankin aikaa vain ja ainoastaan itselleni.)

Noh, teimpä tällä viikolla havainnon. Kaksi huonommin nukuttua yötä ja olinkin virkeämpi kuin aikoihin. Että mitenkä meni? Myönnän, tämä on omastakin mielestäni utopistinen tuumaus näin pikkuvauvan äidiltä, mutta olen selvästi 4kk-ikäisen ipanan seurassa löytänyt termin 'nukkua liikaa'. Kun näillä hormonisatseilla kiskoo +10h yöunia (toki joo pari kertaa yössä pitää herätä tuttia ähisevän vauvelin suuhun laittamaan...) niin näillä unimäärillä tää mamma on koko päivän niin väsynyt ja horroksessa, että mitään en saa aikaiseksi.

Tämänkin tiedostaen sitä vaan aamulla jää niin mieluusti ipanan ruokittuaan sen seuraksi unille. Etenkin kun voidaan vallata koko parivuode (ipanan oma pinnasänky on siis meidän sängyn jalkopäässä ja siellä hän yönsä nukkuukin). Seuraava toistuu useimpina arkiaamuina. Sitä katsoo kelloa...
- Kahdeksan. Voisihan sitä nousta, saisi rauhassa syödä aamupalan.
- Mut jos kuitenkin vedän peiton korviin ja ihastelen nukkuvaa lapsukaista.
- -
- No.. jos hetkeksi laittaisi silmät kiinni.
- Kymmenen, MITÄ!? No nyt on pakko nousta ylös... Jaa, Akselikin heräsi.

Olen siis tähän asti luullut, ettei ihminen voi nukkua liikaa. Mutta me voimme. Akseli ei tietenkään nuku silloin kun pitäisi: yöllä, kouludeadlinejen lähestyessä, äidin tehdessä ruokaa, äidin syödessä... Mutta kun pitäisi jonnekin lähteä, muuttuu ipana oikeaksi nukkuMatiksi tai uniJukaksi ja päiväunta riittää tuntitolkulla, niin että taas pitää herätellä. Mikä lie unitauti iskee.

Äitiinkin. Pitkien yöunien vuoksi alan ilmeisesti vaipua jonkin sortin talviuneen. Positiivista? Eipä ainakaan syysmasennus pääse iskemään. Tosin kaikki on koko ajan kesken. Siitä seuraavaksi.

Pöpöklubin jäsenkortti

Voi moro. Luulin, että on per*eestä sairastaa. Se on sitä vasta sitten, kun siitä sairastamisesta huolimatta sinulla on huolehdittavana toinen ihminen.

Notta terveisiä vaan sairastuvasta. Tällä kertaa potilaana onkin äiti. Kurkkukipu on yrittänyt iskeä mammaan jo siinä vaiheessa, kun ipana sairasti, siinä vaiheessa kun iskä sairasti ja pari kertaa siinä välissäkin. Tosin nyt näyttää tauti vieneen voiton. Hartiat jumittaa, oikea rinta punottaa pahaenteisesti ja on kosketuskipeä, nenä vuotaa ja olo on kuin katujyrän alle jääneenä. Kuumetta en halua mitata, parempi etten tiedä. Sitä kurkkukipua ei sentäs enää ole... Kaiken päälle olen viikonpäivät kärsinyt hammaskivusta; onneksi sitä hoidetaan huomenna. Tai niin, jos hoidetaan. Pitäisi varmaan pystyä hengittämään nenän kautta.

Voi valittamisen ilo! Panadolia nokkaan, kaurapussi rinnuksille (ja vuorotellen harteille) ja mustaherukkamehua kuppiin. Tämä tauti saa riittää minulle.

Kuten yltä kävi ilmi, näitä pöpöjä on tässä huushollissa nimittäin tänä syksynä riittänyt. Ihan kuin lapsen syntymän myötä meille olisi myönnetty jäsenkortti pöpöklubiin (kuten kaikenmaailman kirjakerhoihin). "Tässä kuussa postitamme teille nuhakuumeen. Käy katsomassa ensi kuun klubiedut netistä." Pidän käteni ristissä, ettei jäsenyyttämme muuteta kausikortti-asteelle. Tämän systeemin kanta-asiakkaaksi minä en halua.

"Kuinka oot jaksanut?"

On omituista miten jotkut äitiystabut ovat muuttuneet koko kansan puheenaiheiksi. Ei pidä ymmärtää väärin; miusta on hienoa, että nykyään voidaan avoimesti puhua mm. synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja imetyksen takkuamisesta. Pikkuvauvan äitinä elämä ei aina ole kovin hehkeää ja on hienoa, että siitäkin saa nykyään puhua ääneen.

Sitä vaan on toisinaan vähän vaikeaa keksiä vastauksia. Etenkin kun tuntuu, että on jokamiehen (ja -naisen) oikeus kysellä äidin vointia ja udella alkaneesta yhteiselämästä yksityiskohtaista tietoa.

Siinä vaiheessa, kun kaupan kassalla kysytään miten olen jaksanut ja ipana ei suostunut nukkumaan yöllä eikä päivällä, sai tosissaan purra alahuulta. Tai niinkuin siinä vaiheessa, kun imetys sattui niin, että äiti syötti särkylääkkeen voimalla ja lapsen nälkää piti tissimaidon lisäksi pitää loitolla korvikkeella, tullaan kysymään että "Riittääkö maito?".

Kysyjäthän kuitenkin tarkoittavat hyvää. He haluavat huolehtia uudesta perheestä. Tietää miten meillä menee. Mutta se tilannetaju. Ja se vastaus. Kysyjä ei ehkä ole osannut varautua siihen, että vastaus onkin negatiivinen, äiti kuolemanväsynyt ja vauva-arjesta nauttimisen sijaan taistelee pysyäkseen hengissä. Äitiysurani alussa tekikin mieli täräyttää jotain yhtä viisasta takaisin. "Valvo itse muutama viikko parin tunnin yöunilla ja tule kertomaan miten itse olet jaksanut." tai "Ei, ei se ole riittänyt missään vaiheessa. Vauva sai jo sairaalassa lisämaitoa." Kiitos vaan kysymästä.

Ps. Nykyään minun on helppo vastata: "Kun ensimmäisestä kuudesta viikosta selvittiin, on elämä muuttunut ihanaksi. Lapsi nukkuu yöt hyvin, ei edes herää yöllä syömään. On ihana ja aurinkoinen. Minäkin jaksan nykyään hyvin. Tosin yllätyin kyllä miten huonosti kestin väsymystä." tai "Joo, kyllä maito nykyään riittää, erittäin hyvin. Odotan silti innolla, että päästään maistelemaan soseita."

Kääntynyt vanhemmaksi

Etsimällä etsin, että mistä matkaani tarttui viime viikolla kysymys: "Oletko jo kääntynyt vanhemmaksi?" - Vaan en löytänyt. Jostain sähköpostiin tulvivista uutiskirjeistä selvästi, mutta mistä, en tiedä.

Termi on mielenkiintoinen, sillä vastaukseni on kyllä. Olen kirjaimellisesti kääntynyt.

Siinä missä olin tyrkkimässä parin viikon ikäistä naperoa yöhoitoon edes muutaman tunnin omien torkkujen toivossa, minulle tuottaa henkistä tuskaa (ja ajanjakson ollessa pidempi ylävartaloon myös fyysistä kipua) sekä suurta ikävää jättää poitsua hoitoon edes päiväsaikaan muutamaksi tunniksi. Yötä nyt en osaisi kuvitellakaan.

Kun vielä tovi takaperin kaipasin töihin ja kouluun, olen nyt yhtäkkiä sopeutunut kotiin niin hyvin, että puoli päivää koulussa per viikko tuntuu aivan tuskaiselta. Onneksi seuraavan kerran kouluun menoa tarvitsee ajatella vasta tammikuussa. (Loput tämän vuoden koulutehtävät ja opinnäytteen kirjoittamisen voi ymmärtääkseni hoitaa kotoa käsin.)

Osaan imuroida vauva kantoliinassa keikkuen. Osaan tehdä ruokaa vauvan hereillä ollessa ja aamupalankin saan nykyään syötyä ilman korvia riipivää huutokonserttia (pointti on täyttää ensin vauvan tarpeet ja sitten omat). Päiväruuan nautiskelen vauvan pitkien päiväunien aikaan, tai hotkin, jos muuta ohjelmaa on todo-listalla päivälle ylimitoitetusti. Vessassa käydessä saatan toisinaan jo laittaa ovenkin kiinni, suihkuun en ole vielä uskaltanut silloin, kun ollaan kahdestaan kotona.

Ja niinkuin olin kahden viikon jälkeen luovuttamassa imetyksen suhteen! Ilmeisesti sekä rinnanpäät, että rinnat ovat tottuneet, ja vauva ja äiti oppineet touhun jujun. Maito riittää, lapsi kasvaa käyrillä ja kiinteillä ei ole kiirettä. Tiheän imun kausi iski tälläkin viikolla, mutta on lohduttavaa nykyään tietää ilmiö ohimeneväksi. Riittää, että pariksi illaksi linnottautuu sohvalle telkkarin ääreen. Imetys kuitenkin sujuu sekä kotona että vieraissa. Akseli myös huolii sekä tissin että pullon ilman raivareita kummankaan suhteen eikä enää kaipaa edes sitä kumilärpyskää (rintakumia) imiessään tissiä. Toisinaan menee vauvalta hermot, jos äiti erehtyy juttelemaan syömisen aikaan ja nykyään keskittyminen herpaantuu helposti muutoinkin (esim. hienon taulun nähdessään...). Eikä siihen syömiseen mene enää tuntia per kerta, vaan hyvänä päivänä touhu on hoidettu alta 20 minuutin. Allergioista ei tietoakaan ja yötkin sujuvat ilman ähinää, kunhan d-vitamiini+relatipat ja annoksen cuplatonia antaa nukkumaan käydessä. (Ja äiti muistaa olla syömättä ruisleipää.)

Olen oivaltanut, että Akseli on oikeasti helppo vauva. Oikea lottovoitto! Vastasyntyneen itkuisuus on mennyttä elämää, päivisin meillä hykertelee tyytyväinen ipana, kunhan palvelu pelaa (pitkään ei Akseli viihdy yksin sitterissä eikä sohvalla vaan alkaa huudella äitiä/ isää viihdytysjoukoiksi). Lisäksi meillä on nykyään rytmi; päiväunet kestävät kellontarkasti kolme tuntia ja ehjiä yöunia on takana neljä yötä (joista yhtenä piti ähistä vatsaa, mutta nälkä ei iskenyt silloinkaan).

Siihen kääntymiseen menee kuulemma kolme kuukautta. Lapsen syntymä on aina kriisi, etenkin esikoisen. Lapsi muuttaa elämää enemmän kuin osasin ikinä kuvitella ja valmistautua, mutta koska ihminen on sopeutuvainen, ajan kuluessa sitä muuttuu ja kriisistä toipuu. Tällä hetkellä on jo normaalia siirtää omat tarpeet tuonnemmaksi ilman valtavaa tunteiden purkausta miehelle syystä miksi aina minä! Enkä oikeastaan enää muista aikaa ennen vauvaa.

Kai se on niin, olen muuttunut äidiksi!

Vauvanruokakeskustelu

Rintaruokinta on ihanneoloissa paras ja luonnollinen tapa ravita vauvaa. Suomessa virallinen suositus on kuuden kuukauden yksinomainen rintaruokinta.

Ohjeistus ei perustu tieteelliseen näyttöön vaan Maailman terveysjärjestön WHO:n suositukseen. Se on laadittu erityisesti kehittymättömiä oloja varten. Suomen kaltaisissa hygieenisissä oloissa riittää usein selvästi lyhytaikaisempi yksinomainen rintaruokinta. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Rintamaito+ja+korvike+ovat+pitk%C3%A4lti+samanveroisia/a1305547031783

Lainattu pätkä on osa professori ja lastentautien erikoislääkäri Erkki Savilahden Hesarin kirjoitusta. Ja jotenkin näin miekin miellän tän vauvanruokakeskustelun. Sinänsä jännittävä kirjoitus, että siinä kannatetaan sekä korviketta, äidinmaitoa että lisäravintoa (soseita) mikäli osasin lukea oikein. Kaikissa on puolensa ja oleellista olisi, ettei äiti kantaisi huolta lapsen ruokinnasta.

Tällainen kielteinen kokemus voi heijastua ikävällä tavalla lapsen kehitykseen ja perheen vuorovaikutukseen.

Ihanaa! Kerrankin joku, joka ei syyllistä niitä jotka haluavat täysimettää sen 6kk. Kerrankin joku, joka ei syyllistä niitä, jotka syystä tai toisesta päätyvät korvikkeeseen. Ja kerrankin joku, jonka mielestä olennaisinta on, että lapsi saa riittävästi ravintoa.

Sillä, joo sisältäähän äidinmaitokin lisäaineita, vaikka äiti onnistuisikin välttelemään kaikkea e-koodattua (saati sit jos syö karkkia yms. kuten allekirjoittanut, kantaen siitä huonoa omatuntoa). Ymmärrän, että kehitysmaissa täysimetys ehkäisee monenlaisia puutostiloja, tauteja ja nälänhätää. Mutta Suomessa tosiaan on mahdollista tehdä kotioloissakin hygienista lastenruokaa, joka tyydyttää kasvavan ipanan tarpeita äidinmaidon rinnalla. Tää miun ajatus on nyt pienesti ristiriidassa tuon edellisen otsikon kanssa (Lasten ruoka - liian puhdasta?), mutta jos tosiaan tekee ruokaa kotona tai imettää purkkiruokien rinnalla eikä elä antiseptisten puhdistusaineiden keskellä, niin uskon, että on mahdollista saavuttaa optimaalinen pöpötasapaino, joka paitsi ravitsee lasta myös ehkäisee tätä tulevilta allergioilta ja astmalta.

Niin ja helppo se on miun huudella, kun oma lapsi on mitä helpoin. Syö pulloa ja tissiä (täysimetyksellä), toisinaan nappaa korvikettakin jos äiti huitelee jumppatunnilla, eikä osoita olevansa allerginen millekään ruoka-aineelle. Soseita meillä aletaan maistella kuukauden kuluttua, mutta yritän silti pitää ne maisteluasteella sinne 6kk-rajapyykille saakka.

Lasten ruoka - liian puhdasta?

Tuijottelin ennen nukkumaanmenoa telkkarista Silminnäkijä-dokkarin lasten purkkiruuista. Suosittelen lämpimästi sekä lukemaan artikkelin Lasten purkkiruoan terveellisyydestä väännetään kättä, että katsomaan Yle Areenalta ko. ohjelman jahka se sinne ilmestyy.

Heräsi taas kysymys siitä ovatko Eviran asioista päättävät ihmiset sittenkään ihan niin perillä asioistaan, etenkin kun joku topakasti totesi, että "voisitte nyt vaan luottaa siihen, että asiantuntijat kyllä tietävät mitä tekevät ja tähtäävät siihen, että lastenruoka olisi mahdollisimman puhdasta." Kumpa voisinkin.

Tuossa ohjelmassa puhutaan jo niin paljon hyvää, etten ala tässä paasata siitä miksi lastenruuissa aspartaamit ja glutamaatit (plus n. 180 muuta lisäainetta) ovat sallittuja, mutta eläintenruuissa ne ovat kiellettyjä. Vaan aloin miettiä, että MIKSI vanhemmat valitsevat purkkiruokaa lapselleen. Kiireisen on helppo tarttua eineksiin ja ymmärrän, että toisinaan aika, joka kuluu purkkiruuan lämmittämiseen on niin sopivan lyhyt, että on hyvä pitää ruokia hätävarana kaapissa. (Ja niin aion itsekin tehdä!)

Ohjelmassa kuitenkin vilahti avainsana (harmittaa, ettei siihen tartuttu tiukemmin). Epätietoisuus. Vanhemmat luottavat siihen, että purkkiruoka on juuri sopivaa heidän lapselleen. Että ne vauvanpuurot ovat passelimpia kuin pikakaurahiutaleet. (Ja miten kaurahiutaleista edes saisi niin tasaista velliä, että se kelpaisi vain nestemäiseen ruokavalioon tottuneelle ipanalle? Vinkki nro 5 tarttui matkaani Marttojen ruokakurssilta viime viikolla; puuron voi keittää myös kaurajauhosta!)

Asiaan. Probleema on juuri tässä. Me nykyvanhemmat olemme niin uusavuttomia ja turvallisuushakuisia, ettemme oikeasti tiedä mitä vauvalle saa syöttää! Toista se oli entisaikojen tiiviissä perheyhteisöissä, joissa vuosien kokemus siirtyi polvelta toiselle, ilman että siihen kiinnitettiin edes huomiota. Mutta kuka meille nyt kertoo mikä on sopivaa ja mikä ei? Neuvolan kiireinen terkkariko?

Meille nykyvanhemmille vaan on sata kertaa turvallisempaa valita kaupan hyllystä perunaporkkana-sose, jossa lukee +4kk, kuin valita vihannestiskiltä porkkana ja peruna, keittää ne kotona yksi kerrallaan ja soseuttaa vauvalle. (Niin. Ilman marttojen kurssia, tekisin itsekin näin. Äly hoi älä jätä -ahaa elämys iski kurssilla, kun välähti, että voi keittää soseita kattilallisen, pakastaa jääpalamuottiin ja kerätä niistä eri napeista aina päivän ruuan lapselle. Tämmönen mix lämpenee sen purkkiruuan kanssa aika yhtä nopeasti.)

Sitäpaitsi. Se syy mikä sai kirjoittamaan oli tuo diabetes/astma/allergia -keskustelu. Ohjelmassa asiantuntija oli sitä mieltä, että syy ko. elintasosairauksien yleistymiseen on siinä, etteivät lapset altistu mikrobeille syödessään kuollutta purkkiruokaa. No joo, uskon itse, että ruoka on vain yksi mahdollinen syy ko. sairauksiin, mutta lohduttaudun ajatuksella, että onkin parempi, että lapsi saa vähän jotain ylimääräistä kotona keitetyistä soseista, kuin ei mitään purkkiruuasta. Niin, että eikun mammat ja papat keittelemään, soveltamaan ja kokeilemaan! Turvallisuus ei olekaan aina terveellistä.

(Ps. Ah. Odotan, että päästään myökin aloittamaan soseet ja sotku. Huominen neuvola kertokoon koska!)

Helsinkiin shoppailemaan... kanaa!

Hei pääkaupunkilaiset ystäväni. Minulla on teille lähetyskäsky: Menkää ja ostakaa citymarketista ensi viikolla luomukanaa. Tehkää se, jotta mekin saamme!

Nyt sitä vihdoin saa: maanantaina 3.10. alkaa luomuviikko, ja samalla luomumunijakanojen liha tulee myyntiin kokeiluluontoisesti pääkaupunkiseudun Citymarketteihin. Jos kysyntää riittää, myyntiä laajennetaan muualle Suomeen. http://www.uusimusta.fi/etusivu/2011/9/27/maanantaina-saa-luomukanaa.html

Pliis, KUN kysyntää riittää. Sillä minäkin haluan kanani luomuna, en tehotuotettuna broilerimössönä.

Ps. Kai tunnet jo Ross508:n?

Sitoutuvuus

Vanhemmuus pikkuvauva-aikana on kaikkea muuta kuin tasa-arvoista. Ja sekös tällaista oikeudenmukaisuuden puolesta taistelijaa ottaa pattiin!

3kk syntymästä on pian kulunut, ja minä kaipaan omaa aikaa.

Minä haluan kouluun ja töihin! Minä haluan ulos syömään (ja juomaan) ystävieni kanssa! Minä haluan joskus kääntää kylkeä, kun isä herää syöttämään vauvaa keskellä yötä! Minä haluan nukkua aamulla pitkään! Minä haluan neuloa, lukea kirjaa, askarralla, ommella, istua sohvan nurkassa ja keskittyä vain ja ainoastaan itseeni.

Minä uskon, että ainakaan meidän perheessä isä ei ihan 100% tajua sitä, miten sitoutunut äitinä tähän meidän pikkuruiseen vauvaan olen, lukuisista selitysyrityksistäni huolimatta. Ymmärränhän minä, ettei töissäkään helppoa ole. Minun näkökulmastani se on kuitenkin 8 tunnin pätkä pelkkiä omia (ja työnantajan tarpeita). Minun tämän hetkinen työnantajani teettää minulla 24 tunnin päivää. Minun on mahdollista poistua vauvan luota maksimissaan kolmeksi tunniksi. (Sen jälkeen tarvitsen matkakumppanikseni rintapumpun ja pikku-ukkeli matkaeväät.)

Minä kaipaisin palkaksi vähän kunnioitusta. Vähän kiitosta siitä mitä teen. Vähän kehuja ja ylistystä. Vähän tiimityötä. Ajatuksen siitä, että minä en ole yksin lapsemme kanssa. Se on meidän lapsi, ei pelkästään minun lapseni.

No, aiempaa listaa ajatellen... Minä olen silti onnellinen, että saan aamuisin kääntää kylkeä, kun mies lähtee töihin. Minä olen onnellinen, että minulla on ystäviä, joiden luo voin mennä vauvani kanssa kylään. Minä luotan siihen, että vielä tulee aika, kun meistä kummankaan ei tarvitse herätä öisin syöttämään vauvaa. (Ja minä luotan siihen, että kun se aika tulee, on mieheni tarpeeksi fiksu noustakseen nostamaan sen suusta lipsahtaneen tutin, jotta minä saan kääntää kylkeä.) Minä luotan, että vielä tulee sekin aamu, kun lapsi nukkuu pidempään, kuin mitä minua nukuttaa. Minä luotan, että vielä joskus minuakin kiitetään.

Siihen uskoen jaksan vielä huomisen.

Opettaja, opettaja...

Luin loistavan HS:n kolumnin. Suosittelen sinullekin: Opettaja tulilinjalla.

Oikeesti. Vanhemmuus on sinänsä hieno juttu. Se on aika tasa-arvoista. Se ei ole helppoa kellekään ja jokainen on yhtä uuno ekan lapsensa kanssa. Ei ole helppoa olla hyvä vanhempi omille lapsilleen, siitä stressaa jatkuvasti. Nyt jo. Riittävästä vanhemmuudesta puhutaan jo, mutta miksei puhuta ääneen siitä, mitä on olla hyvä vanhempi perheen ulkopuolelle? Vanhempi, kun on mielestäni vanhempi paitsi omalle lapselleen,  myös esimerkkinsä kautta tavallaan vanhempi muidenkin lapsille.

Seuraa karua yleistystä, mutta mitä nää "suojelen sinua kaikelta" -curlingvanhemmat kuvittelee, kun ne kauhistelee koulun opetussuunnitelmia: ihmisbiologian liian varhainen opetus oli vasta uutisissa. Samoin kuin se, että nuoret luulee, että suihku riittää ehkäisyksi. (Näkeekö kukaan ristiriitaa?)

Ok, on ihan tosi jees tehdä ilmoitus perhepäivähoitajasta, joka teippaa lapsen syöttötuoliin, mutta että opettajasta kannellaan siinä vaiheessa, kun tämä korottaa ääntään? Voi moro. Toivottavasti oon ite ees vähän fiksumpi vanhempi siinä vaiheessa, ku omat ipanat on kouluiässä. Sillä minä ainakin toivon, että lapsilleni asetetaan rajat paitsi koulussa, myös muiden vanhempien silmissä.

Tällä hetkellä pian 3kk rajapyykin ohittava ipana ei vielä pahojaan tee, mutta jos joskus tulevaisuudessa erehtyy toista lasta kiusaamaan tai jossain hölmöilemään, niin hei, kyllä ihan oikeasti ja todella toivon, että jollakin toisella vanhemmalla on kanttia lastani komentaa. Annan siihen täydet valmiudet. Kuten lasteni tuleville opettajillekin. Go Ossi Kolehmainen!

Äkkiä!

"Hetkinen, ripustan äkkiä pyykit."
"Ootatko hetken, käyn äkkiä vessassa."

Ja mikä pahinta.

"Joo, syön vaan äkkiä."

Entisestä ruokapöydässä lorvailijasta on kehittynyt muutamassa kuukaudessa maailmanennätystahtiin ruokaa kitusiinsa mättävä hotkija. Viikonloppuna Akselin mummin ruokapöydässä huomasin syöneeni siinä vaiheessa, kun toiset vasta aloittivat! Ja minähän olin aina ennen se viimeinen pöydästä nousija, kun piti ehtiä tarinoida, maistella, nautiskella...

Jaa mitäkö tapahtui? Meille syntyi pieni poika, joka ei tunnetusti ole kärsivällisimmästä päästä. (Eikä kyllä kuulukaan, sillä vauvat eivät osaa odottaa. Heille on olemassa vain tämä hetki. Ei eilistä, ei huomista. Miten siinä odottaisikaan?) Äidin sen sijaan kuuluisi kyllä opetella, että silloin kun vauva nukkuu, tai emme ole kaksin kotona, ei mitään tarvitse tehdä äkkiä. Minulla on silloin kaikki aika maailmassa käyttää juuri siihen, mitä kulloinkin teen. Mitään ei tarvitse tehdä äkkiä, joskus voisi jopa keskittyä siihen mitä tekee.

Luopumisen haikeus

Kahteen kertaan olen tänään pyyhkinyt kyyneleitä silmänurkista. (Akselia vaivaava silmätulehdus ei ole iskenyt, vaan olen tuntenut vähän haikeita fiiliksiä.)

Jonkun aikaa olen kypsytellyt päätöstä luopua eräästä harrastuksesta, tai ei koko harrastuksesta, vaan yhdestä osasta sitä. Tänään sanoin ääneen: "Minä en usko, että minusta on enää tähän pestiin. Minun aikani ei riitä.". Jälkikäteen vähän itketti. Likimain kymmenen vuoden rupeaman on aika tulla päätökseen. En tee tätä Akselin takia, enkä aio ikinä syyttää lastani siitä, että joudun luopumaan. Teen tämän itseni takia. Minun ei tarvitse olla superäiti, joka ehtii joka paikkaan ja tekee vaikka mitä samalla kun hoitaa toisella kädellä lastaan. Koulun käymisessä äitiyslomalla on jo ihan riittävästi haastetta. Minä haluan hoitaa lastani kahdella kädellä, olla hänelle aidosti läsnä. Minä haluan olla superäiti vain Akselille.

Toiset luopumisen kyyneleet nousivat silmiin, kun pakkasin pieniä vaatteita laatikkoon. En ymmärrä, miten tuo rakas pikku-ukkeli on voinut joskus mahtua niihin vaatteisiin, jotka nyt pakkasin odottamaan. Sinne menivät ihanat lempparibodyt ja söpöt yökkärit. Ehkä vielä tulevaisuudessa saan pukea ne seuraavalle lapselleni... Oih.

Kuka on tuolla Vaaran päällä?

Kuunneltiin autossa kotimatkalla sienimetsästä YleXää. Juontaja luki kuuntelijan palautetta, jossa kehuttiin sitä miten Stella toimii niin osuvasti tunteiden sanoittajana, fiilisten soinnuttajana ja vielä mitä. Kertoipa nimenneensä esikoisensakin Vaaran päällä kappaleen mukaan.

Minä lauloin takapenkillä lapsellemme: "Kuka on tuolla vaaran päällä? Olen Akseli nyt opit sen, kotini on täällä..."

Etupenkiltä kysyttiin hieman hämmästyneenä: "Lähetitkö sinä tuon viestin? Oletko sinäkin nimennyt lapsesi kappaleen mukaan?"

FYI: Oikeasti siinä lauletaan Peter.

Kaksi kuukautta

Akselin mittariin tuli viime viikolla kaksi kuukautta. Se on sekä pitkä, että lyhyt aika. Ajatella, että joku on elänyt vasta niin lyhyen aikaa, mutta silti ehtinyt jo niin paljon. Kaksi kuukautta aikuisen elämästä on hujaus, lapsellemme se on toistaiseksi koko elämä.

Akseli on tänään kaksi kuukautta, yhden viikon ja kaksi päivää vanha. Siinä ajassa on muuttunut paljon.

Akseli on alkanut viihtyä hetkiä yksin leikkimatolla ja sitterissä. Akseli ei enää valvo keskellä yötä useita tunteja huutaen, vaan nukahtaa nätisti omaan sänkyyn (tai aamuisin viereen) saatuaan masunsa killilleen lämmintä maitoa.

Akseli ei tarvitse enää lisämaitoa vaan 10 viikon mittaisesta elämästään on pärjännyt jo puolet pelkällä äidin maidolla (ja kasvaa silti!). Akseli on itseasiassa kasvanut yli kymmenen senttiä syntymästään ja saanut jo puolitoista kiloa painoa lisää. 2-kuukautisneuvolassa terkkaritäti kävi kotona ja ilmoitti Akselin olevan 61cm pitkä ja painavan 5350g. Hurja ukkeli! Kuvittele, jos sinun pitäisi kasvaa pelkällä maidolla 1cm/viikko tahtia?

Akseli on alkanut myös avata nyrkkejään. Hän pitää toisinaan käsiään jo auki, toisinaan yrittää tarttua kivan näköiseen helistimeen tai sormeen. Akseli on myös löytänyt omat kätensä. Hän työntää ahkerasti nyrkkiään suuhun, kokeilee joskus maistaa pelkkää etusormeaan tai peukaloaankin, mutta irvistää perään (ehkä parempi niin).

Akseli jaksaa olla jo pitkiä aikoja mahallaan ja osaa nostaa koko yläkroppaansa irti alustasta. Toisinaan jumppatuokio päättyy raivostumiseen ja väsymiseen, toisinaan hämmästyneeseen ilmeeseen, kun onkin yllättäen päätynyt selälleen. Vielä Akseli ei osaa kääntyä tarkoituksellisesti kumpaankaan suuntaan, mutta sohvalle ei viikaria enää uskalla jättää ilman valvontaa tai barrikaadia, niin lähellä kääntyminen alkaa olla.

Akseli on ehtinyt reissata kovasti. Reissumies viihtyy hyvin autossa (lue: nukkuu), ja osaa olla kiltisti myös kylässä. Olemme olleet jo kaksi yötäkin poissa kotoa. Toisen mummin ja ukin veneellä ja toisen kummin perheen mökillä.

Omassa elämässäni kahden kuukauden pätkä tuntuu mitättömän lyhyeltä. Sen sijaan elämässäni äitinä kaksi kuukautta tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu, että on ikuisuus siitä, kun kävi synnyttämässä. Vastasyntyneen nähdessään liittyy nykyään siihen äitien kuoroon todetessaan, ettei enää muista onko meidänkin lapsi joskus ollut noin pieni. Ja siitä on vasta kaksi kuukautta. Tuntuu myös, että ikuisuus sitten vannoin lopettavani imettämisen viikon touhua harrastettuani, ja nyt se tuntuu niin luonnolliselta ja normaalilta. Ikuisuus sitten oli kesä, joka katosi sanomatta sanaakaan. Muistona kesästä ovat mansikat ja mustikat pakkasessa sekä pieni polvien päällä pötköttävä poika,

joka tuntuu asuneen meillä aina.

Saako sukupuolen kertoa ultrassa?

Terveydenhoitohenkilökunnan ei pitäisi kertoa syntymättömän lapsen sukupuolta tämän vanhemmille, suosittelee Euroopan neuvoston tasa-arvokomitea. Asiasta kertoo brittilehti Telegraph.

Suosituksen päämääränä on estää "valikoivat abortit", joissa vanhemmat pyrkivät valitsemaan lapsensa sukupuolen abortoimalla sikiöitä, tyypillisesti tyttöjä. (Lähde: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Suositus%20Siki%C3%B6n%20sukupuolta%20ei%20saa%20kertoa%20vanhemmille/1135269285500?ref=fb-share )

Onneksi Suomessa kerrotaankin niin myöhään, ettei käytännössä tuommoinen sukupuolen valitseminen enää onnistu. Etenkin, kun omasta mielestä vauva on yhtä elossa ja olemassa jo siellä vatsassa kasvaessaan. Pystyisivätkö nuo ihmiset, jotka valitsevat sukupuolta abortin avulla tappamaan jo syntyneen lapsensa sillä perusteella, että sattuu olemaan ei-toivottua sukupuolta? - En usko.

Entä jos sukupuolta ei enää kerrottaisi kenellekään ultrassa, ei edes veikkailtaisi, osaisimmeko elää jännityksen kanssa lapsen syntymään saakka?

Tavarataivas ja ahdinko

Toivon toki, että olisin kokenut herätykseni muutama kuukausi sitten, jolloin minulla oli kaikki aika maailmassa. Mutta minä heräsin todellisuuteen vasta siinä vaiheessa, kun kotiin oli kannettu pienen pojan tavarat. Ja pikku-Akseli.

Allekirjoitan nimittäin 110-prosenttisesti Katja Lahden (aka Project Maman Katja) lauseen:

"Tunnen spontaania vetoa tavaran haalimiseen ja säilömiseen, mutta toisaalta – ja onneksi – olen alkanut kokea tavarapaljoudesta ahdistusta." (http://leostranius.fi/2011/09/katja-lahti-laput-kiinni/)

Kiitos minun, myö hukutaan tavaroihin!

Kaiken alku täällä osoitteessa oli myöntää itselleen ja ääneen, että tämän huushollin tavaroista yli 80% kuuluu allekirjoittaneelle. Mies on oppinut tai perinyt äidiltään jo äidinmaidossa oivalluksen siitä, että tavarasta voi myös luopua.

(Anoppi on tässä niin tehokas, että appiukko kiroaa päivänä jos toisena kadonneiden tavaroidensa perään. Millon on kännykän laturi mennyt roskiin "No eiks se ollu sun vanhaan puhelimeen?", milloin joku oleellinen ruuvi lipaston päältä "Sehän on ollut siinä jo viikon? (Todellisuus? 5 minuuttia.))

Asiaan. Kun 75neliön asuntoomme, joka on käsittääkseni optimaalinen kolmen hengen talous, piti saada vielä mahtumaan pienen poikamme omaisuus (jota on enää kaksi kuukautisen lapsemmekaan kohdalla turha yrittää tunkea 100 tavaran haasteeseen. Ahdistus sekin.) oli pakko alkaa ymmärtää, että jostain on nyt luovuttava ja se jostain on minun prosenteistani. Älkääkä ymmärtäkö väärin! Olemme esimerkiksi itse ostaneet Akselille alle kymmenen vaatetta ja silti niitä riittää niin paljon, että voin joka päivä pukea pojalle uuden vaatekerran ja silti vaatteet jäävät pieneksi, ennenkuin ehdimme kaikkia käyttää. Niitä on vähän tullut kavereilta ja sukulaisilta, kiitos siitä. Ja helpotuksekseni osa on kulkenut jo useammankin lapsen päällä ja nekin jotka eivät vielä ole, tulevat sitä olemaan. Lasten vaatteiden kohdalla kierrätys on jostain syystä paljon yleisempää kuin aikuisten.

Mutta tämä on jatkossa myös pienen Akselin koti (Ah, Akselin kummin koukutettua minut Stellan Kuka on tuolla vuoren päällä -kappaleeseen, hoen toisinaan itselleni ääneen: "Olen Peter, nyt opit sen, kotini on täällä." Akseli siis tosiaan asuu täällä, tämä on sen pienenkin ihmisen koti!). Täten on siis järkeen käypää, että pikku-ukkelin tavarat on myös mahdutettava näiden seinien sisäpuolelle.

Inspiraatiota sain bongatessani Kristiina Komulaisen haastattelun energiasiivouksesta.

Energiasiivous eli energiapuhdistus (space clearing) on alunperin balilainen rituaali. Sen periaate on, että kodista poistetaan kaikki negatiivinen: romut, liiat huonekalut ja tavarat. Näin kodin energia pääsee virtaamaan positiivisella tavalla. Jos ympärillä on paljon negatiivisia asioita (jotka yleensä myös aiheuttavat sotkua), se vaikuttaa asukkaisiinkin negatiivisesti.

Tämän tatuoin mieleeni kokonaisvaltaiseksi ohjeeksi:

“Minä teen siten, että jos hiukankin epäröin, tavara lähtee samantien”, Kristiina linjaa.

Konkreettisia vinkkejä projektiini, ja siten lisää innostusta, tarjosi saman median pelastustarina: Hukutko tavaroihin? − 3 vinkkiä pelastumiseen.

Tartuin välittömästi neljän kasan -taktiikkaan ja parin päivän kokeilulla voin todeta sen toimivaksi, ei tuu niin helposti kannettua tavaroita ees taas, vaan mietittyä ennemminkin minne mikäkin oikeasti kuuluu; missä on tämän tavaran paikka. Ja vinkki viistoista: kannattaa aloittaa siitä huoneesta, minkä kuuluisi olla ei-päivittäisessä-käytössä olevien tavaroiden varastointipaikka, oli se sitten ulko-/häkkivarasto, vaatehuone, autotalli tai kaikki edellämainitut.

Ja ne neljä kasaa:
− säilytä
− säilytä muualla
− lahjoita
− hävitä

Olen onnellinen tästä ajatuksesta. Kerrankin minulla on tahtoa raivata tavaramäärää pienemmäksi (tavoite on siis saada tilaa lapsen tavaroille ja vähentää ympäri kämppää lojuvia päämäärättömiä tavarakasoja...) Ainut mitä minulta puuttuu on enää aika! Onneksi hylly tai kaappi kerrallaan tavara vähenee vaikkakin hitaasti, niin varmasti.

ps. Ihanat äiti-aivoni pomppivat ajatuksesta toiseen kuin pupujussi porkkanamaalla, mutta antakaa anteeksi ja koittakaa saada selvää sekä kiinni punaisesta langasta.

Kerhoreppu pakattuna.

Olemme aloittaneet kerhoilu-uran. Olen hämmästynyt siitä valtavasta tarjonnasta, joka täällä on päivä- ja etenkin perhekerhojen suhteen. On MLL:n perhekahvilaa, seurakunnan perhekerhoa, äitien itse organisoimaa kerhoa, muskaria, liikuntakerhoja useampaa sorttia jne... Kaikkeen ei edes ehdi ja jaksa lähteä mukaan. Lappeenrannassa (10 kertaa suuremmassa kaupungissa vs. nykyinen asuinkuntamme) meille oli tarjolla, kuvitelkaa nyt, yksi kerho. Syyksi veikkaan sitä, että täällä ei voida istua kahviloissa (eh, koska niitä ei ole) ja iso osa äideistä on kotona lasten kanssa, eikä töissä. Kerhoista saa vertaistukea, keskusteluapua, leikkiseuraa, kupin kahvia tai teetä ja vaikka hetken omaa rauhaa hyvän lehden parissa. Houkuttelevaa!

Kerhouran aloitus oli meille molemmille mieleinen. Akseli saa sosiaalisia ärsykkeitä, minkä seurauksena nukkuu paremmin päivällä ja yöllä, mistä sitten taas äiti tykkää. Kerhossakin mitä isompi härdelli ja mekastus ympärillä, sitä paremmin jätkä nukkuu. Ja äiti saa aikuista seuraa, äiti saa keskustella!

Huomaan nimittäin olevani jokseenkin kade miehelleni, joka saa käydä töissä (ja joka on varmasti kade siitä, että minä saan olla kotona). Olen yllättynyt sitä, kuinka lapsi rajoittaa aivokapasiteettiani. Olen taantunut keskusteluissa guu-guu / aas-töks-töks-töks -asteelle. Tästä syystä myös yritän pitää yllä mahdollisuuttani opiskella ja vääntää opinnäytetyötä. Kaipaan myös aivoille tekemistä, ehkä salaa pelkään niiden jäävän muuten guu-guu -aivoiksi?

Joten hei sinä äiti siellä, kun vauva on kasvanut vastasyntyneestä pikkuvauvaksi, ja alat olla kypsä neljän seinän sisällä, parhaimmaissa tapauksessa koko kauneimman kesän kaihtimet kiinni kökkineenä, niin vinkkini on, että älä jää konkreettisesti sinne kotiin. Muuten turhaudut äkkiä elämääsi ja mikä vielä pahempaa, lapseesi. Käy kerhoissa, perhekahviloissa, tapaa muita äitejä ja aikuisia. Ja pidä aivotoimintaasi yllä. Maidon tuotantoa ylläpitävä prolaktiini-hormoni tekee sinusta muussa tapauksessa pian zombien.

Se oli kenties kesän viimeinen lämmin päivä.

Pieni prinssimme sai nimekseen Akseli Oliver.

Rytmeistä ja rytmittömyydestä

Oon miettinyt tässä unettomina öinä ja omaa aikaa päivisin kaivatessa, että miksi ihmeessä vauva-aika tuntuu miusta niin ahdistavalta? Miksen osaa nauttia ja miksi päivä päivältä olen onnellisempi, kun vauvani on vanhempi (ja sitä myötä äiti samalla päivän viisaampi)?

Vastaukseni on rytmittömyys! Aikatauluihin sitoutuneen aikuisen on ilmeisen vaikea luopua kellosta ja kalenterista pienen lapsen ehdoilla. (Meistä aikuisista taatusti jokainen haaveilee kalenterista ja kellosta luopumisesta ja omaan tahtiin elämisestä, mutta lapsettomille tiedoksi; se on kaukana vauva-arjesta.)

Kun päivän kulun sanelee puolimetrinen pätkä, on ainakin allekirjoittaneen elämä muutoksen edessä. Aikaa syömiseen, nukkumiseen ja vessassa käymiseen ei enää löydy silloin, kun itse niin haluaa, saati pyykinpesuun, ruuanlaittoon, siivoamiseen... facebookista, bloggaamisesta ja opiskelusta nyt puhumattakaan.

Onneksi tämä äiti on päivä päivältä viisaampi. Kirjojen, kavereiden ja netin vinkkien perusteella elämä alkaa parempina päivinä jo asettua uomiinsa.
Olen oppinut, että...

Pimennysverho on kullan arvoinen keksintö, jopa huoneen nurkassa syöttövalona toimiva himmeä Ikean tuikku riittää huonoina öinä lapselle merkiksi päivän alkamisesta ja tietää useamman tunnin valvomissessiota. Silloin kannattaa ehdottomasti toimia pelkän kännykän näytön varassa. Ensi yönä testaan vanhaa oranssia yövaloani, joka pienenä suojasi minua möröiltä ja valaisi tien isin viereen nukkumaan.

Olen oppinut myös, että...

Lapsemme makeimmat hymyt tulevat juuri yöaikaan. Juuri silloin, kun leikkimistä, laulamista, puhumista ja jopa katsekontaktia tulee välttää. Silloin pikkuipana silmät suurina tuijottaa suoraan silmiin ja suorastaan nauraa. Joskus jopa ilkikurisia sävyjä saavat ilmeet ovat valloittavia. Ja juuri silloin minun tulee hammasta purren tuijottaa vain makuuhuoneemme verhoja, sängyn lakanoita ja tyynyliinaa.

Olen niin ikään oppinut, että...

Aamutoimia ei kannata tehdä heti, kun vauva herää. Ensinnäkin, sillä on silloin valtava nälkä. Se huutaa, kiemurtelee ja kiukkuaa, jos yrität vaihtaa yövaipan, päivävaatteet ja putsata naaman. On helpompaa syöttää vauva ensin ja tehdä aamutoimet sen perään (tätä ajatusta ruokkii myös EASY, josta myöhemmin lisää). 

Toinen seikka, jonka olen oppinut aamutoimiin liittyen koskee ruumiin eritteitä. Lapsi kannattaa syötön jälkeen laittaa hetkeksi s(h)itteriin istumaan. Sillä aikaa, kun itse puet on lapsi vääntänyt valtavat tortut vaippaan ja vältyt yhdeltä ylimääräiseltä vaipanvaihdolta. (Tämä tosin tarkoittaa melko usein myös sitä, että ennestään täysi vaippa ei enää ime ja ylimääräisen vaipanvaihdon sijaan yöpuku päätyy pesukoneeseen.)

Olen siis oppinut, että...

Vauvantahtisuus ei olekaan avainsana. Tähän asti meillä on eletty vauvan tahtia 6.7. alkaen. Meillä vauva on saanut ruokaa, kun on kokenut sitä tarvitsevansa. Vauva on nukahtanut, kun on itse ollut siihen valmis ja kun se on hänestä tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Mikä tarkoittaa sitä, että äiti on saattanut syödä aamupalaa klo 13 ja nukkua yöllä kaksi tuntia.

Nyt asiaan saa koko perheen mielenrauhan kannalta luvan tulla muutos! Ensinnäkin, sain sairaalan huonetoverilta vinkin valvottaa vauvaa iltakuudesta eteenpäin. Ei iltaunia! Olin kuullut tämän aiemminkin häneltä, mutta nyt otin vinkistä vaarin. 

Luin eilen myös EASY-menetelmästä. Kellon tarkka rytmi löytynee aikanaan, mutta tämä riittänee minulle tällä erää. Onhan sekin jo jotain, että tiedän mitä seuraavaksi tapahtuu. Ensin siis syödään, sitten leikitään, nukutaan ja lopulta minullakin on omaa aikaa. (Olen varmaan sortunut liikaa siihen, että kun vauva on syötetty, saa hän istua sitterissä, jotta minä saan tehdä jotakin. Jatkossa koitan touhuta hänen kanssaan enemmän, aktivoida ja väsyttää. Homma kuullostaa loogiselta, sillä eihän miutakaan väsytä, jossei ole koko päivänä tehnyt mitään.)

Muutoksen nimi on meidän yhteinen rytmi.

Terveisiä Etelä-Savosta!

Meidän perhe ei sattuneesta syystä ole tänä kesänä paljon lomaillut eikä reissaillut, mutta tänään teimme vihdoin poikkeuksen. Pieni mies turvakaukaloon ja kaikki kimpsut ja kampsut autoon. (Lähteminen ei muuten enää käy kädenkäänteessä ja olin ällikällä lyöty, kun starttasimme pihasta 10:02, äärimmäisen tarkasti suunnitellussa aikataulussa. Myös tavaramäärä pääsee edelleen yllättämään jokaisella kertaa. Mukaan kun pitää pakata kaikkea rintapumpusta varavaatteisiin ja varatuteista tuttipulloihin.)

Matka täältä kotoa Mikkeliin on kaunista katseltavaa ja pienen pojan vedellessä unia, en minä takapenkin taksimatkustajakaan malttanut korjata univajettani, vaan ihastelin kauniita kallioisia Saimaan rantoja. Ah.

Perillä suuntasimme kauppakeskusturneelle ja ihastelimme Minnan torikahvilaa (ei paha nimi) sekä ihanaa kahvilaa (?) jonka nimi oli niin osuva, että mies meinasi mennä vaatimaan royalteja. Skippasimme tällä kertaa silti molemmat. Harmi vaan, ettei meillä ollut kameraa mukana ja kännykänkin akku veti viimeisiä.

Reissu sujui yllättävän hyvin. 1,5kk ikäinen poitsumme köllötteli tyytyväisenä vaunuissa, tankkasi välillä maitoa pullosta ja lopulta turautti vaatteiden vaihtoa vaatineen annoksen vaippaansa. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Ukkelimme on niin reissumies, että taitaa matkan päällä olla tyytyväisempi kuin kotona. Uskaltautuisin toistekin ja mahdollisesti pidemmällekin. Suunnitelmissa siintääkin yön yli reissu veneellä vielä syyskuussa...

Mutta hei! Vaadin, että jos liikutte Mikkelissä päin niin tutustukaa tähän paikkaan!

Vilee Puoti & Bistro

Ruoka oli taivaallista (ja jokunen muukin on ollut samaa mieltä kanssamme). Söimme päivän menun. Alkuruuaksi tattikeittoa, pääruuaksi perunapyretta ja yön yli haudutettua hanhea sekä jälkkäriksi Vileen valkosuklaajätskiä ja hillottuja kuningatarmarjoja. Luomu-&lähiruuan ollessa kyseessä, arvatkaa mitä lysti maksoi? 20 euroa! Siis mitä ihmettä? Tähän hinta-laatusuhteeseen ei voi olla mitään muuta kuin tyytyväinen. Lounaamme kruunasi vielä samaan aikaan paikalle osunut Mikkeliturneeta tehnyt trubaduuriduo Bone Idle, joka aloitti settinsä José Gonzálezin Heart Beats -kappaleella. Siinä vaiheessa ei voinut kuin huokaista ja nauttia elämästä.

Ihana miniloma. :)

Murun synnytys

Koska vauva vihdoin kaiken kakkaamisen, syömisen, puklaamisen, syömisen, puklaamisen & kakkaamisen, syömisen ja puklaamisen välissä vihdoin nukkuu, on ehkä aika kirjoitella jokunen sana synnytyksestä.

Siitä kun tuli eilen täyteen neljä viikkoa. Ennen synnytystä pelkäsin halvautuvani epiduraalista ja silti olin vakaasti päättänyt, että jos kivut ovat mahdottomia, aion sen piikin pyytää. Ennen synnytystä pelkäsin myös, että mitä jos voimat loppuvat, kun olen niin laiska harrastamaan liikuntaa ja entä jossen jaksa ponnistaa ja vauva alkaa kärsiä hapenpuutteesta? Entä jos synnytys kestää useita päiviä?

Pah, turhaan! Kroppani on selvästi tehty synnyttämään, sillä jälkikäteen ajateltuna minä jotenkin sadistisesti nautin siitä. Nautin siitä tunteesta, joka jäi synnytyksen jälkeen: minä selvisin ja tein sen hienosti!

En saanut vuosia kestävää paniikkia aiheesta: "En synnytä enää ikinä." vaan kahden päivän jälkeen olin valmis touhuun koska vaan uudestaan, taino heti kunhan entiset repeämät ovat umpeutuneet. Hullu mikä hullu.

Ennen synnytystä olin viikkoa aiemmin tuntenut joitakin napakoita supistuksia kävelyllä. Ja sunnuntaina tunsin, että nyt supistukset ovat voimistuneet entisestään. Ei ne sattuneet, mut tunsi kun vatsa kovettui ja teki mieli huilia hetki. Sunnuntaina huomasin myös vessareissulla paksua munan valkuaista muistuttavaa limaa ja diagnosoin sen limatulpaksi. Olin lievästi innoissani ja snadisti kauhuissani, tästä se lähtee!

Tiistaina mitään ei ollut tapahtunut. Nappasin rätin kouraan ja siivosin huushollista pölyt pois, pakotin miehen pitkälle kävelylenkille (minun teki mieli juosta!) ja käveltiin tunnin reipas lenkki (välillä supisti niin et piti pysähtyä hengittämään, mutta ei kipu vieläkään mahdotonta ollut). Illalla vielä saunaa ja raparperipaistosta. Eikö muka vieläkään? Illalla alkoikin tulla jo suht kipeitä ja säännöllisiä supistuksia. Soitin kymmenen yhdentoista aikaan synnärille, että mitä tehdä ja sain luvan tulla. Päätin kuitenkin et turha lähteä liian ajoissa, kun matkaan menee 45min. Ottaa vaan sit turhaan päähän jos joutuu takas köröttelemään. Mies oli huomautellut useamman kerran, ettei aio turhaan huristella. Meninkin sitten nukkumaan ja heräsin neljältä siihen, että nyt muuten ei enää kyljen kääntäminen auta supistuksiin. Jumppapallon päällä lueskelin vauvalehteä ja kellotin supistuksia n. 8 minuutin välein.

Viideltä herätin miehen, että kannattaa ehkä herätä aamupalalle. Vähän vastahakoisesti se nousi ja puoli kuusi lähdettiin kohti sairaalaa. Supistukset tuntui ikävältä, mut siedettäviltä. Kauratyynyllä haudoin mahaa koko automatkan.

Perillä kätilö pisti käyrille ja säännöllisiä supistuksia piirtyi. Käyrällä ne kiipes kai 40:neen ja muistan sanoneeni miehelle, et jos niiden pitää mennä 80:neen tai 100:aan, niin mie kuolen! (Ei siis mitään hajua a) asteikosta eikä b) siitä mitä tuleman piti). Kätilöillä oli vuoron vaihto ja sisätutkimuksessa seitsemältä aamulla olin kahdelle sormelle auki ja kanava kadonnut. Eikun labraan ja synnyttämään. Mies soitti töihin, ettei tänään ilmesty paikalle.

Kahdeksan maissa meidät siirrettiin tarkkailuhuoneeseen ja unohdettiinkin sinne taas käyrille. Kymmeneltä pääsin ammeeseen ja köllöttelin siellä tunnin. Ei siitä kipuun apua ollut, ja supistukset oli hankala ottaa vastaan siellä, mutta lihakset rentoutui ja huomasin, että siihen asti olin tärissyt, mutta nyt tuo tärinä lakkasi. Ammeen jälkeen takas makaamaan käyrille. En suinkaan oliskaan halunnut liikkua, etenkään, kun kaikki synnyttäneiden neuvot olivat olleet skaalaa: Älä sit makaa paikallaan - liiku mahdollisimman paljon.

13:30 päästiin synnytyssaliin ja sain vihdoin ensimmäistä puuduketta: ilokaasua hengiteltäväksi. Olin siis ehkä aamukymmenestä saakka ruikuttanut sitä epiduraalipiikkiä... Kätilö vaihtui taas matkalla ja tämä olikin rivakka tapaus. Kalvot pistettiin puhki 14:50 ja siitä se sitten lähti. Samalla sain paraservikaalipuudutteen (ne puhui hammaslääkäripuudutteesta) ja jäin siis täysin ilman sekä toivomaani, että pelkäämääni epiduraalia, kiitos että talossa oli yksi anestesialääkäri, joka sillä erää oli kiireinen.  Sain vielä alavatsalle aquarakkuloita 2 kappaletta ja nepäs ne vasta koskikin. En suosittele kenellekään, sattui nimittäin enemmän ku supistukset.

Siitä sitä reilun tunnin päästä päästiin ponnistamaan ja voi tuska sitä kipua! Puudute lakkasi ja ilokaasukin vietiin pois. Itkin ja huusin ja pelkäsin tajuttomasti, että voimat loppuu.

No, 17:06 muru syntyi, miuhun ommeltiin jotain miljoona tikkiä (en tiedä todellista lukumäärää). Isälle isoin kiitos avusta, se painoi aktiivisesti akupisteitä, hieroi selkää ja oli tukena ja turvana. Kätilöt vaihtui taipaleella kolmeen kertaan ja tämä, jonka kanssa ponnistettiin oli kaikkein kettumaisin, se ei kuunnellut miuta tippaakaan ja ponnistamaankin jouduin siinä ainoassa asennossa, missä en olisi halunnut. Sängyssä puoli-istuen.

Ensimmäiset ajatukset synnytyksen jälkeen olikin, että ens kerralla osaan olla vaativampi ja osaan odottaa mitä tuleman pitää. Ei siis ajatusta, ettei enää ikinä koskaan. Niin ja siitä asteikosta. Ylärajaa en tiedä, enkä sitä mikä muiden skaala on. Korkein itseltäni bongaama lukema oli 128. Ja silti olen hengissä ;).

Synnytys oli säännöllinen. Muru painoi syntyessään 3385g ja oli 50cm pitkä, jonka kätilö todnäk mittasi väärin. Ainakin miehen mukaan senttejä oli yksi tai kaksi enemmän. Päänympärysmitta oli 36,8cm. Apgareita napsahti 9-9-10. Istukka painoi 810 grammaa ja oli täydellinen ja tavallinen. Verta menetin 300ml ja repeämät on I-II-asteen… Tikkien määrää en tiedä, mutta istua ei kyllä persillään tarvinnut muutamaan päivään. Eikä oikein vieläkään, sillä häntäluu ilmeisesti murtui kaikessa tohinassa, ainakin se on pirun kipeä edelleen.

Synnytyksen kestot: avautumisvaihe 12h 20min, ponnistusvaihe 36min ja jälkeiset 7min. Lapsivesi oli menneenä 2h 21min.

Loppukaneetiksi vois todeta, ettei juuri mikään mennyt kuten olin suunnitellut, mutta jälkikäteen ajateltuna aivan niinkuin pitikin.

Että mitenkä meni?

Ennen kuin avaudun loppuodotuksesta ja synnytyksestä (toisin sanoen ehdin ajatella aikaa ennen muksua) niin toteampa, etten taidakaan olla niin äidillinen kuin kuvittelin.

Olin elänyt ilmeisen ruususen unta siitä, mitä todellisuus pienen vauvan kanssa tulee olemaan. Toukokuussa vannoin miehelleni herääväni joka yö hoitamaan itkevää vauvaa, jotta hän saa nukuttua ja kykenee käymään töissä; jonkunhan meidätkin kotona luuhaajat on elätettävä.

Muutaman yön jälkeen olin valmis herättämään mieheni mihin kellon aikaan tahansa, jotta itse saisin edes viideksi minuutiksi ummistaa silmäni.

Voisin kirjoittaa melkoisen listan siitä, mitä kukaan ei koskaan tullut maininneeksi liittyen pikkuvauva-aikaan. Aloitan kuitenkin siitä, mihin itse tunnun kompastuvan. Kuten sanoin, en siis olekaan niin äitihahmoa, kuin olin ajatellut.

En rakasta lastani vielä kolmen viikon iässäkään enemmän kuin ketään maailmassa. Tämän tosin luin kuuluvan asiaan; kuka sitä ventovierasta osaisikaan rakastaa, toinen pitää oppia ensin tuntemaan. Ja tämän luettuani lakkasin huolehtimasta aiheesta. Rakkaus tulee kun on tullakseen. Taidan vain olla hitaasti lämpeävää sorttia.

Enkä osaa imettää. Olin miehelle odotusaikana paasannut siitä, miten lasta tulee täysimettää vähintään puolen vuoden ikään. Todellisuus? Lapsi sai lisämaitoa alle tunti syntymänsä jälkeen, ja siitä alkoi meidän alamäki. Tuntuu, että heitin hanskat tiskiin siinä vaiheessa, kuin näin ipanan hoitajan sylissä, tuttipullo suussaan. Olisitte voineet ees kysyä, haluanko että se syö pullosta prkl!

No, lapsi sai osastolla lisämaitoa koko sen ajan, kun siellä majailtiin joten jatkoin ruokavaliota sopuisasti korvikkeella kotona; kysymättä edes keneltäkään. Kyllä, meillä edelleenkin osittaisimetetään. Syynä pidän kyllä sitä, etten saanut riittävää ohjausta sairaalassa imetykseen. Synnytyssalissa sanottiin vaan, että anna sille tissi suuhun ja varo, ettei se tukehdu. Tissistä tuli ennen maitoa veritippa ja mies kielsi sitä maitoa vauvalle antamasta. Jälkikäteen kuulin, että olisi sen voinut tissille auttaa silti. Tai miksei muuten tullut mieleen siinä vaiheessa, että niitäkin kapistuksia löytyy toiseltapuolen kroppaa toinenkin...?

Kun ei tuo touhu ottanut vielä osastollakaan sujuakseen, tuotiin rintakumi ja sanottiin, että imetä tuolla. Mistään ohjauksesta ei tietoakaan. Kotona ihmettelin kolmannen viikon kohdalla, että jo nyt on ihme, kun ei voi imettää ilman, että kyynelet kirpoaa silmänurkkiin ja haaveilee tajun vievästä burana-annoksesta. Neuvolastakin tuli ohjeeksi vaan ilmakylpyjä sekä bepanthenia tai lansinohia.

Vasta nyt, kun ipana täyttää tänään kolme viikkoa, luin eilen kirjasta imuotteen korjaamisesta. Tämän päivän loistava havainto on ollut työntää tissi pidemmälle pötkylän suuhun, ja kas! Tänään ei ole tullut yhtään arpea rinnanpäihin lisää.

Joten kyllä. Ainut mikä minut näinä päivinä pitää elossa ja järjissäni on muiden vastaavat kokemukset. Uuteen arvoon arvaamattomaan ovat nousseet Katjan kirjoitukset imetyksestä ja vauvaperheen elämästä. Ja kyllä, olen samaa mieltä tuosta ohjauksesta.

Tänään nauroin vedet silmissä tälle, ja etenkin sille kohdalle mustalaisista.

On niin totta, että välillä olen enemmän turhautunut kuin rakastunut tuohon ipanaan. Se kun elää tällä hetkellä kautta, jolloin vaatii enemmän kuin antaa. Isovanhempien ja muiden sukulaistensa (mukaanlukien isänsä) silmissä se on taatusti maailman ihanin; miun silmissä melkein edustaa toista ääripäätä. Paitsi nukkuessaan. Silloin äitiä helpottaa. Ellen satu olemaan itse nukkumassa ja ahdistu taas siihen kitinään herätessään...

Ainoa ajatus, joka pitää tällä hetkellä miut järjissään on, että elää päivän kerrallaan. Ja toive siitä, että huominen on jo helpompi.

Pikku prinssimme!

Olen sattuneesta syystä ollut hiljaa viime aikoina. Perheemme kasvoi pienellä pojalla 6.7. klo 17:06 ja pieni huutajainen vie valtavasti aikaa. Koitan parhaani mukaan jossain välissä blogata siitä, miten viimeiset raskausviikot sekä synnytys sujuivat ja miten kotona on arki alkanut.

Siihen asti malttakaa mielenne ja ihailkaa tätä ihmetystä:

Synnyin tähdenlennosta, horsman nukasta hennosta,
taivaan sateenkaaresta, isän ja äidin haaveesta.

Oman lapsen, pienen linnun,
kannoin alla sydämen.
Nyt on onni täydellinen,
syliini saan ottaa sen.
Tunnen käden, pienen, hennon,
tunnen posken pehmeän.
Voisko olla kauniimpaa
kuin alku uuden elämän.

Kinuskista pannacottaa

Kinuskista pannacottaa mustikkasopalla (c) Valio

Tein elämäni ensimmäistä kertaa kinuskia, onnistuin siinä, ja tein siitä vielä kinuskista pannacottaakin! Resepti tuli bongattua viime viikonlopun venereissulla laktoosittoman luomumaitojuomatölkin kyljestä. Ehkä onnistumisen salaisuus oli miehen mummin joulukarkeista tuttu juttu: käytä vanhaa kermaa! Niitä joulukarkkeja joskus suht tuoreesta kermasta kokeilleena, voin todeta ettei ne kovettuneet koskaan. Tällä kertaa kerman parasta ennen -synttärit oli olleet toissapäivänä ja kinuskista tuli mielettömän hyvää! Ehkä joskus uskallan kokeilla kakun päällekin...

Muuten, jos testaat reseptiä niin en tiedä mistä shottilaseista ko. herkku tulis tarjoilla. Jos kuvan lusikat on kahvilusikoita, niin ilmeisesti juuri niistä. Itse sain sen riittämään noin neljään pieneen juomalasiin, ja niihinkin noin 3cm jokaisen pohjalle. Tavallaan tähänkin liittyen, Valion sivuilla on muuten kätevä tapa muuttaa annoskokoja: heidän systeeminsä vaihtaa määrät lennosta.

Voihan keskiviikko ja vauvabileet (34+4)

Muru ei ole selvästi kuullut, että tilan pitäisi käydä ahtaaksi ja liikkeiden vähäisimmiksi. Liekö innostunut miun joogaharrastuksesta, kun venyttelee niin makeasti ja usein? ;) Tosin oma joogaaminen onkin ollut huhtikuusta saakka tauolla. En oikein uskalla kotioloissa yksin, kun nuo tunnit loppuivat.

Tänään oli taas neuvola. Kaikki ok!

RV 34+4
Painoa nyt 73,9kg ja +650g/vko (Terkkari: "Onko tullut vähän herkuteltua?")
Turvotusta vähän
RR 116/71, aina vaan samoissa lukemissa
Pissat puhtaat
Hb 129, ekaa kertaa enemmän kuin ekassa neuvolassa! Riittää enää rautatabu joka toinen ilta!
Sf 31,5
Rt ja syke 140-150

Notta ei auta kun odotella ja kasvatella.

Ja sit se ihanuus! Keskiviikkona mies kysyi, että lähdetäänkö töidensä jälkeen vaateostoksille. Juhlia tiedossa ja mies tarvitsee parempia työvaatteita, joten tietenkin. Käytiin shoppailemassa ja jätskillä ja sit kotiin.

Mie en ees tajunnu ensin mitään, että koko sohvapöytä oli täynnä lahjoja, painelin vaa makkariin vaihtaa vaatteita, kun tajusin et mitäs hittoa tääl on käsilaukkuja yms. mitkä ei oo kyl miun ja sit meen olkkariin kysyy mieheltä, että mit... niin kuuluu vaa työhuoneen ovelta että yllättttyyyys! Ja tuli äiti ja anoppi ja ystäviä! Olin ihan suu auki ja itkin seuraavat 5 minuuttia sitä, että koti oli niin kaaos ja nyt kaikki näkee sen ensimmäistä kertaa näin (eivät olleet siis vielä meidän uudessa kodissa käyneet). Jälkikäteen nauratti, mut kasvot piti kyllä käydä pesemässä, ennen ku mitään vauvajuhlia voitiin aloittaa! :D

Olivat ostaneet ihania lahjoja, tehneet vaikka mitä herkkuja ja ohjelmassakin oli mm. vauvaruokien makutesti, nuken pukemiskilpailu (voitin mieheni ja tätini!), lupauksia tulevalle äidille ja vaikka mitä ihanaa. Olin niin pyörällä päästäni sen illan, että nukkumaankin taisin mennä hymy korvissa. Olin just ajatellut, että onko noloa itse vihjata miehelle, että tahtoisi vauvajuhlat, mutta sitten rakas ystäväni olikin ottanut järjestelyvastuulleen tämmöisen yllätyksen! Kiitos vielä kaikille järjestelyitä tehneille ja osallistuneille! <3

Ja mikä ihaninta, mukana oli semmosia ihmisiä, jotka tuntuu tässä hetkessä tärkeiltä. Ihana muisto jäi ja tämän voimalla jaksaa taas. Mukana oli myös yksi uusi kaveri, joka oli juuri viikkoa aiemmin synnyttänyt. Itkin sitäkin, että miten hän on raaskinut jättää vauvansa kotiin ja tullut miun juhliin, vaikka siis ihanaa olikin, että hänkin oli paikalla :D

Porkkanalättyjä!

Luomuiset porkkanaletut (6 hengelle)

(Kaikki tarvikkeet löydät kaupasta myös luomuna)
5 dl maitoa (valkkaa rasvaisempaa niin pääset helpommalla)
2 dl vehnäjauhoja
1 dl ohrajauhoja
3 munaa
4 dl raastettua porkkanaa (n. 3 isoa)
1 tl suolaa
½ tl mustapippuria
1 tl hienonnettua oreganoa
paistamiseen kylmäpuristettua neitsytkookosöljyä

Lisäksi:
sokeroitua puolukkasurvosta tai -hilloa

Vatkaa maidon joukkoon jauhot ja anna turvota ½ tuntia. Lisää munat ja raastetut porkkanat. Mausta. Paista taikinasta pieniä lettuja lettupannulla.

Raparperitaivas - Mansikka-raparperikiisseli

mä jos löytäisin kaukaiseen paikkaan
alle omenapuun
sinne veisin tyttöni luonnonraikkaan
suloisen mustikkasuun

raparperitaivas
missä se lie
ilmalaiva
meidät perille vie
ja se taivas
on sun ja mun
piilopaikka yhteinen

Leevi and the Leavingsin Raparperitaivaan pätkä kuvaa hyvin tämän hetken tuntoja. Raparperia tekee mieli ja onneksi sitä anoppilan puskat työntääkin siihen malliin, että sitä riittää niin paljon kuin kotiin jaksaa kantaa. Kaikki raparperireseptit ovat siis tervetulleita. Tässä tämän iltainen jakoon teidän suuntaanne. Ei tällä kertaa kera mustikoiden vaan tutusti ja turvallisesti mansikoiden:

Mansikka-raparperikiisseli

10 dl raparperia pestynä, kuorittuna ja viipaloituna (n. 5 paksua vartta)
15 dl vettä
2 dl sokeria
5-7 rkl perunajauhoja (oman sakeusmieltymyksen mukaan)
n. 4 dl mansikkasurvosta

Aloita heittämällä raparperin palaset ja puolet sokerista sekä muutama desi vettä kattilaan. Jos olet mitannut kokonaisvesimäärän kannuun, ei tartte mitata paljonko vettä tässä vaiheessa kattilaan kaataa. Keitä 5 minuuttia täysillä. Miedonna lämpöä, lisää loppuvesi ja -sokeri ja anna kiehua toiset 5 minuuttia. Ota kattila hellalta, sekoita perunajauhot vesitilkkaan ja lisää ohuena nauhana samalla koko ajan seosta hämmentäen.

Lisää mansikkasurvos, maista sokeri ja aseta tarjolle. Nam! Meidän mielestä raparperikiisseli maistuu parhaalta maidon tai vaniljajätskin kera. Joten eikun herkuttelemaan!

Uusi koti.

Olen oppinut uudesta kodistamme ja kotikunnastamme (joka oikeastaan on meille molemmille jo vanha) ainakin seuraavaa:

Kaupassa ei voi käydä tapaamatta tuttuja. 
Kauppareissulla tapaa vähintään lukioaikaisten ystävien vanhempia, jommankumman sukulaisia, muita tuttavia tai tuttavan tuttavia. Kauppaan ei kannata mennä kiireessä jo ihan yllämainitusta syystä, sillä tilanteemme tuntuu kiinnostavan monia. Ei kai kukaan ehdoin tahdoin muuta takaisin maalaiskuntaan? Miten te nyt tänne, kauas kaupoista ja palveluista? Ja vielä raskaanakin! Puhumattakaan siitä, että niitäkin kylähulluja riittää, jotka morjestavat jokaisen vastaantulijan...

Meille saattaa tulla vieraita aivan yllättäen. Tai jotain muuta voi tapahtua, yhtä yllättäen.
En voi elää enää kaaoksen keskellä, en antaa kasojen kasvaa ja villakoirien vilistää. Vihdoin voin alkaa myös leipoa, sillä kahvittelijoita riittää eikä meidän tarvitse kahdestaan ähtää kaikkia herkkuja napoihimme. Ja tämä on tiedättekö ihanaa! Aiemmassa kodissamme meillä kävi vieraita harvoin ja niistäkin oli sovittu viikkoja etukäteen. Nautin siitä spontaaniuden tunteesta ja yllätysmomentista, kun ovikello soi tai takaoveen koputetaan.

Samoin nautin siitä spontaaniuden tunteesta, kun joku kaveri soittaa, että lähdetäänkö leffaan tai mennäänkö syömään. Ja tunnin päästä ollaan jo menossa, ilman viikkokausia sitten tehtyjä suunnitelmia. Nautin siitä siis, kun se on vielä mahdollista... Yllätyksiä lienee elämässämme tiedossa jatkossakin, joskin oletan, että niitä järjestää jatkossa vain perheemme nuorimmainen.

Kotikylän raitilla voi tapahtua kaikkea, mitä ei kaupungissa joka päivä nähnyt.
Keskiviikkona neuvolasta kotiin polkiessa hymyilin vanhalle ja kauniille avotraktorille, jolla oli kärryssään klapikuorma, keskellä "keskustaa".

Voiko sympaattisempaa näkyä olla?

Pylly pystyssä! (32+2)

33. viikko. Pitkä matka takana ja toisaalta, vielä elämänmittainen edessä. Paljon kertoo se, että ensimmäisessä ultrassamme raskausviikolla 7 Muru oli pieni maapähkinä. Sentinmittainen salaisuus postikortin kokoisessa kuvassa. Np-ultrasta raskausviikolla 12, joulukuussa, saadussa kuvassa Muru näyttää pikkualienilta, koonsa puolesta kaverin saisi mahtumaan tulitikkuaskiin. Rakenneultrassa helmikuussa (rv 21) Murun reisiluu oli samanmittainen, kuin koko alieni oli ollut paria kuukautta aiemmin.

Tänään Muru ei enää mahtunut ruudulle! Kuvitelkaa, se pieni maapähkinä on jo niin valtava, ettei ruutuun saatu muuta kuin pää, tai maha tai pylly. Petyin kovasti, kun emme saaneet kuvia matkaan. Mutta uskon, että vielä pettyneempi on Murun isä, joka tänään töidensä takia ei päässyt ultraan. Raahasinkin siis äitini ihastelemaan livekuvaa ensimmäisestä lapsenlapsestaan (no suoraan sanottuna; ei sitä kyllä raahata tarvinnut ;)).

Meillä oli siis tänään istukan kontrolliultra. Istukka on noussut, vauva kääntynyt ja pää on nyt istukan alapuolella. Ei kuulosta kivalta. Jotenkin pelkään, että lapsi tukehtuu sinne, mutta olin hiljaa ja uskon kätilöä, joka sanoi, että kaikki on nyt sitten hyvin.

Miuta järkytti, kun kätilö otti moneen kertaan vauvan päästä mittoja ja sanoi, että viikkoja on nyt 34! Huh. Ehkä en voikaan enää tuudittautua ajatukseen, että synnytykseenhän on vielä pari kuukautta. Vielä viime viikolla olisin ollut uutisesta onnellinen tukalan oloni kanssa, mutta nyt on helppo olla. Selkään ei koske, muru ei paina mihinkään ja paljon on vielä kotona tekemättä. Ja tänään pääsen fysioterapiaankin.

Masuvauvan mitat:
Ac-mitta (vatsanympärys?): 272
F-mitta (reisi?) 63
ja Bi-mitta (pää?) 85.
Jos se on siis tämä: http://www.tekay.fi/raskauskalenteri/sikio/bpd.jpg niin ihan käyrillä mennään sitten, eikä mitään 34-viikkoja.

Näistä laskeskeli painoarvion 1,9kg!! Hullua sekin, ettei painoa enää mitata grammoissa vaan kiloissa. :') Lapsiveden määrä normaali, neuvolakorttiin merkintä rt ja istukka on siis etuseinässä, mutta riittävän korkealla.

Sukupuoltaan ei Muru suostunut meille esittelemään. Neiti/herra siveydensipuli istui seisoi päällään  reidet tiukasti supussa ja jalat sikiöasennossa. Säilyköön arvoitus siis syntymäänsä saakka.

Kai tästä pitäis alkaa sitä kassia tosissaan pakkailemaan, hakemaan pinnasänkyä ja valmistautumaan ajatukseen, ettei se ehkä olekaan niin kaukana se synnytyksen hetki...

POIKA ON TULLUT KOTIIN!

Murumme on selvästi kiekkofani, kuten vanhempansa. Makean Venäjä-voiton jälkeen perjantai-iltana meillä potkuteltiin Maamme-laulun tahtiin.

Onkin ihanaa saada tänään sanoa, että IHANAA LEIJONAT IHANAA!

Ensimmäisiä ja viimeisiä kertoja. (28+5)

Muuttamisen haikeus, onni, ahdistus ja innostus on täällä. Uusi koti ottaa meidät vastaan huomenna, tavaroita on viety pitkin viikkoa ja suurin rysäytys olisi tiedossa huomenna. Pääsiäistunnelman sijaan vellon korviani myöten muuttoajatuksissa.

On haikeaa luopua asunnosta, joka on ollut meidän ensimmäinen yhteinen koti. Unohdin ottaa valokuviakin, kun kaikki oli vielä paikoillaan. Ollaan asuttu tässä yli 3,5 vuotta. Remontoitu ja tehty tästä meidän näköinen. Tuntuu haikealta myös ymmärtää, ettei samaa tuttua reittiä kulje enää kouluun. Ei käy enää samassa ruokakaupassa, ei kiroa kierreportaita kolmanteen kerrokseen kantaessaan painavia tavaroita, ei enää koskaan katso samaa maisemaa keittiön ikkunasta. (Tai ehkei tästä voikaan sanoa ei koskaan; asuntoon muuttaa nykyinen luokkakaverini ja hänen avomiehensä.)

On onni muuttaa uuteen kotiin, lähelle rakkaita ja ystäviä. On onni saada rivitaloasunto, oma piha ja asua lähellä tuttuja. On onni tuntea seinänaapurinsa valmiiksi.

On ahdistavaa pakata tätä valtavaa tavaramäärää. On ahdistavaa yrittää luopua kaikesta turhasta ja samalla tuntea tuskaa siitä, ettei juuri ole aikaa käydä tavaroita läpi. (Saati, että minä hamsterina niistä osaisin luopua. Mikä sekin ahdistaa.).

Spr:n jätesäkki on sentäs puolillaan. Otetaan vastaan ideoita! Miten opetella eroon ajattelusta: saatan tarvita tätä vielä joskus?

On myös ahdistavaa muuttaa ns. olosuhteiden pakosta. Tänne jää kuitenkin niin paljon kaikkea hyvää, mitä jää kaipaamaan. Mitä suree ja minkä olemassa oloa ei toivo unohtavan. Tämä on kuitenkin ollut koti.

On silti myös innostavaa suunnitella uutta kotia. Saada valita seinien väriä, miettiä tavaroiden uusia paikkoja ja mahdollisia hankintoja, joiden lista on budjettiin sopivasti onneksi lyhyt: sitteri, sohvapöytä ja keittiön toinen valaisin.

On jännä fiilis ajaa ensimmäisiä kertoja vanhan kotikunnan katuja ja kääntyä uudelle kotikadulle, tietäen että siellä on pian meidänkin koti. Avata ensimmäisiä kertoja ovia ja ikkunoita. Ja samalla tiedostaa, että sitä pyöräilee viimeisiä kertoja tuttuja pyöräteitä, viimeisiä kertoja kuuntelee aukiolla rällääviä amiksia.

Ensimmäistä ja viimeistä kertaa tapasimme eilen myös neuvolalääkärimme. Muru kasvaa käyrillä, minä voin keskivertaisesti, vaivani ovat tavallisia ja pelkoa ennenaikaisesta syntymästä ei ole (seuraavaksi voi sit alkaa pelätä tuleeko se sieltä ollenkaan). Neuvolalääkärimme ihastui ja tykästyi meihin ja halasi lähteissä. Kiva lääkäri, mutta olen myös onnellinen, että kerta oli ensimmäinen ja viimeinen. Haluan pitää lääkäriini vähän etäisemmät välit, kiitos.

Olo tuntuu raskaalta, jalat kramppaavat helposti, kunto on suoraan sanottuna sikahuono ja voin kertoa, että on aika nöyryyttävää, kun ei pääse enää kyykystä välttämättä omin avuin ylös. Sängystäkin pitää nousta kyljen kautta. Terkkaritäti sanoi, että tervetuloa tutustumaan mummojen maailmaan... Odotan innolla uutta, nuorempaa terkkaritätiä uudessa kotikunnassamme. Meillä synkkasi heti ja ajanvarauspuhelukin venähti yli kymmenminuuttiseksi. Minut toivotettiin jo tervetulleeksi tulevaisuuden työpariksikin.

Ensimmäisissä ja viimeisissä kerroissa on puolensa.

Otetaan se pois! (27+0)

Viimeiset kolme raskauskuukautta starttaavat tänään.

28. raskausviikko tarkoittaa käytännössä sitä, että jos lapsemme syntyisi nyt, olisi hänellä jo 90% mahdollisuudet selvitä. Se on aika paljon ja se kertoo toisaalta myös siitä, kuinka iso murumme jo on. 30cm pituus ja yhden kilon paino on nyt laskureiden mukaan saavutettu. Sydänäänet voisi lukemani mukaan kuulla jo painamalla korvan vatsalle. Aika hurjaa, mitä siitä pienestä, ensimmäisessä ultrakuvassa näkyneestä maapähkinästämme on jo kasvanut!

Eilen kahvitauolla muru ilahdutti myös ystäviäni koulussa. Potkut näkyivät selvästi ulospäin ja uteliaat katseet saivat ihastella jumppatuokiota. Näytti kuulemma elohiireltä. Itse pyyhin ilonkyyneleitä silmänurkista, tuntui niin hassulta: "Tässä sitä tuijotetaan minun mahaa ja siellä oikeasti elää joku." Laurille puhuin illalla pikku alienista, sen verran oudolta kaikki vielä tuntuu.

Haluaisin jo tietää kuka se joku on!

Tällä viikolla kävin myös erään 3-vuotiaan ipanan kanssa keskustelua masukaverista. Oli siinä naurussa pidättelemistä... Olimme hetken aikaa muiden kanssa ihmetelleet kasvanutta vatsaani, kun ipana taapersi paikalle.

"Mitä sulla on paidan alla?"
"Vauva."
"Ai nukke?"
"Eikun ihan oikea pieni vauva kasvamassa."

Seurasi lapsen hätääntynyt ilme: "OTETAAN SE POIS!" Ja samantien hän alkoi kiskoa paitani helmaa ylemmäs. Piti sitten selittää, ettei se ihan vaan paidan alla ole, vaan se on vielä siellä navankin alla. ;)

Helpotus

Sokerirasituksessa kaikki kunnossa, saan pitää karkkipäiväni!

Maan mainio peltileipä

Koska itse pääsin tänään Me&I-lastenvaatekutsuille, päätin että pitää miestäkin jotenkin ilahduttaa ja leivoin peltileipää odottamaan kotiin palaavaa työn raskaan raatajaa. Ensimmäistä kertaa jokin sovellettu resepti toimi ja siksi uskallan tämän jakaa muillekin. Ainut, että unohdin ottaa kuvan...

Peltileipä

Tarvitset siis...
0,5 litraa vettä

teelusikallisen hunajaa

1 pussin kuivahiivaa

1 teelusikallisen suolaa

4,5 desiä ruishiutaleita (siis ihan peruspuuroryynejä!)

5-6 desiä vehnäjauhoja

sopivan lirauksen öljyä (ehkä 1 rkl?)

Lämmitä ensin vesi kättä lämpimämmäksi, anna hunajan sulaa veden sekaan ja lisää kuivahiiva sekä suola. Sekoita ryynit ja jauhot joukkoon ja vaivaa sopivaksi taikinaksi. Lopuksi heitä vielä liraus öljyä sekaan ja kaada taikina leivinpaperin päälle uunipellille. Taputtele jauhojen avulla tasaiseksi ja anna kohota puolisen tuntia liinan alla.

Kun leipä on kohonnut voitele pinta vedellä ja ripottele pinnalle ruishiutaleita ja paista 30 minuuttia 225°C:ssa.

Kestovaippa vai kertisvaippa? Kas, siinäpä pulma.

Osuvaa. Luonnostelin toissailtana valmiiksi tekstin odottamaan parempaa julkaisuajankohtaa ja sain sen kivasti Uuden Mustan kautta. Project Maman Katjahan on jokseenkin samassa pisteessä kanssani ja onkin hauskaa lukea miten kakkosen odotus eroaa tästä oman esikon odotuksestani. Katja on myös vannonut innostuvansa uudelleen kestovaippailusta kun toivoo saavansa hyviä vinkkejä. Ja niitä Terhi nyt jakoi Uuden Mustan Kestovaippa-merkinnässään.

Kestovaippailuun olin itse kuvitellut hurahtavani välittömästi lapsen synnyttyä, tai viimeistään sitten, kun vaippaan ilmestyvä tavara alkaa olla sitä luokkaa, että kestää siellä. Etukäteen olen antanut itselleni luvan reissuilla käyttää kertisvaippoja.

Innostus koki melkoisen kolauksen äitiyspakkauksen saapuessa. Setissähän on siis mukana All-in-one-kestovaippasetti (4-10kg, ulkomateriaali PUL:llä laminoitu nylon, sisäpuoli 100% puuvillaflanelli, sisällä imukerros puuvillaflanellia ja polyesteria) sekä kestovaippasetti vastasyntyneelle (5-7kg, vaippahousu 100% polyesteria ulkopuolelta ja sisäpuolelta laminoitu polyuretaanilla sekä jälkimmäiseen kaksi muotoiltua sisävaippaa 100% tiukkaan kudotusta puuvillasta).

Sisävaippoja allekirjoittanut pyöritteli useaan otteeseen käsissään yrittäen samalla tulkita pakkauksen sisällysluettelosta mitä mystisiä kapistuksia mahtavat olla.

Thank God, settien mukana tuli myös pienimuotoiset ohjeet suomeksi, jotka alkujärkytyksen pahentumiselta välttyäkseni pakkasin äkkiä takaisin laatikkoon.

Kaiken hämmennyksen lisäksi katsoin Sydänääniä -ohjelmaa, jossa ahkera tuore äiti liotti vaippoja ämpärissä ja kippasi ne sitten koneeseen. Että mitenkä meni? Tahtoisin olla lisäämättä maapallon kertakäyttövaippavuoria, mutta onko tästä kestoilusta ollut pakko tehdä näin hankalaa? Olin kuvitellut heittäväni vaipat kaiken muun pyykin sekaan, mitä lie ajatellut silloinkin... Kaipaisin ehdottomasti rohkaisevia kokemuksia siitä, että joku on selvinnyt tästä hengissä ja vielä tykännyt hommasta, ja etenkin vakuutteluja, että lapsi tuntee olonsa mukavaksi ja kuivaksi kestovaipoissa? Olin kuvitellut, että minusta tulee suuri All-in-one vaippojen ystävä, mutta pöksyt näyttävät niin valtavilta, että uskon vauvan katoavan noihin vaippoihin. No tsekkaa nyt itse:

Lähde: http://kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/100502155308EH?OpenDocument

Lohduttavan ja taatusti käytäntöön panon arvoisen kommentin Terhin postaukseen oli jättänyt nimimerkki Paula L:

Hyviä kestovinkkejä! Jäin ihmettelemään lukuisia oksu-viittauksia. Olisiko teidän systeemissä parantamisen varaa? Meillä toimi kannellinen, poljettava tiivis roskis, jossa sisällä erillinen sanko. Sankoon pesupussi (saa alan liikkeistä), joka nostetaan suoraan koneeseen. Operaatioon kuluu maksimissaan 3 sek. Ei siinä oksu ole kyllä koskaan ehtinyt tulla mieleenkään, eikä tarvinnut pestä joka toinen päivä.

Juuri tällaisia vinkkejä toivoisin lisää!

Lapset...

Mie en tajua, miten kaikki olettaa (tai oletanko mie kaikkien olettavan?), että etenkin nyt kun on raskaana, niin kaikki lapsiin liittyvä pitäis automaattisesti olla kivaa ja ihanaa ja söpöä ja vaikka mitä. No, ei ole. Ei vaikka opiskelen tutkinnossani lastentarhanopettajan pätevyydet, ei vaikka haluan tehdä tulevaisuudessa perhetyötä. Ei vaikka lasten asiat, kehityspsykologia ja hyvinvointi minua kiinnostavatkin.

Kaikki netissä kiertävät söpöt vauvakuvat eivät herätä minussa valtavaa kiljahtelua ja hypähtelyä. Kaikki videot, joissa pienet lapset konttaavat, "keskustelevat" tai muuten vaan möllöttävät eivät herätä minussa välitöntä äidin rakkautta, enhän minä edes tunne noita lapsia, miksi pitäisi?

Ja toisaalta. En edes usko salamana naperon syntymähetkellä syttyvään äidin rakkauteen. Kovaa puhetta tunneherkältä tapaukselta, tiedän. Mutta olen hyväksynyt sen tosi asian, että voi käydä niinkin, että omaakin lastani opin rakastamaan vasta ajan kanssa.

PaaPii

Kai olen mainostanut jo aiemminkin Paapiin ihania käsintehtyjä pehmoleluja ja putiikkia? Itselläni on PaaPiin myyrypussukka ja olen jo useita viikkoja odottanut, että viikot kuluvat ja tilaan kesävauvallemme ihanan helistimen!

On niin hienoa, että voi ostaa jotain kotimaista ja jotain jonka tietää tehdyksi aidosta innostumisesta ja ilosta. :)

Nyt on muuten hyvä hetki käydä tutustumassa, sillä PaaPiissa on menossa myös arvonta jossa voi voittaa aivan valloittavan kiraffin!

Posti tuli, vihdoin! (25+4)

Taikalaatikko saapui maanantaina ja haettiin se heti, kun koulusta vaan pääsin. 8,7 kiloa aarteita!

Tykkäsin itse suurimmasta osasta värejä ja materiaaleja, ehkä oletin, että luomupuuvillaa olisi suosittu enemmänkin... Tosin ainoat ei niin miellyttävän näköiset vaatteet oli sit just ne luomupuuvillaiset. Onneksi ovat koko 50cm, joten eivät ilmeisesti kauhean pitkään päälle tule mahtumaan. Makuupussin kuosi on vähän erikoinen (en osaa sanoa miksi), mutta onneksi rakas äitini on säästänyt miun ja veljeni pussit niin saan vaihtelua.

Haalarista pidän paljon (etenkin jos tuolta alempaa Kelan linkistä katsotte sitä tarkemmin ja vertaatte esim. aiempien vuosien haalareihin, jotka löytyy sieltä vasemmalta navigaatiopalkista Edelliset äitiyspakkaukset -linkkiä klikkaamalla).

Äitiyspakkauksessa pyritään suosimaan mahdollisimman paljon kierrätysmateriaaleja. Viime vuoden tapaan ulkohaalarin päällinen on valmistettu polyesteristä, josta lähes puolet on kierrätysmateriaalia. Pakkauksesta löytyy tuttuun tapaan myös kestovaippoja kertakäyttövaippojen sijaan.

Lähde: http://vauvatavara.blogspot.com/2010/04/aitiyspakkaus-2010.html

Miusta on kiva, että meille tuli vuoden 2010 pakkaus! Uusi settihän esitellään lapsimessuilla huhtikuussa ja tulee jakoon ilmeisesti toukokuussa. Siitä tulee puuttumaan ainakin kaikki nuo esitteet, jotka näin esikon odottajalle ovat kaikki tervetullutta infoa. Toinen syy miksi on kiva saada vanhempi pakkaus on se, että kaikki pulmat ja probleemat ovat todnäk tulleet jo esille. Esimerkkinä: "Kela varoittaa äitiyspakkauksen toppahaalarista" En tosin ole tarkastanut onko meidän pakkauksessa tulleessa haalarissa ko. kuminauhoja. Ilmeisesti ei ole, jos uutisen loppu pitää paikkansa. :)

Miehen kommentit paketin sisällöstä rajoittuvat lähinnä kommentteihin: "Aika retro ruokalappu!" ja "Mikä toi on?" "Mitä noi on?" "Mitä tällä tehdään?" "Tän mä tunnistan, tää on kylpymittari!"

Äitiyspakkaus 2010

Kaiken sisällön kuvina löydät Kelan sivuilta.

Tahtoisin kirjan siitä mitä pitää huomioida vauvahankintoja tehdessä, 24+6

Tiedossa ihan peruskuulumisia. Täällä on taisteltu kouluhommien ja tenttien parissa. Kiirusviikko takana ja toinen mokoma edessä. Tänään on sentäs vapaapäivä opinahjosta, joten josko saisi tuota todo-listaa lyhennettyä.

Meillä oli keskiviikkona neuvola. Saatiin vauvaperheiden voimavaramittaristo kotiin täyteltäväksi, joskin on se jo tehty, kun olin työharjoittelussa perhetyöntekijänä niin tein tuon harjoittelutehtävänä. Palautetaan nyt se sama lappu ja näänpähän miten tässä kunnassa perhetyöntekijä homman hoitaa, kun itse olin naapurikunnassa. :)

Verenpaine oli sama ku viimeeks, hemppari noussu kahdella (luulin et se olis enemmänkin). Painoa on tullut alusta noin viitisen kiloa, mihin oon ihan tyytyväinen. Terkkari ei tykännyt lisääntyneestä makeanhimosta ja passitti sokrurasituksiin. 

Sydänääneet kuului ihan jees, kovasti se terkkari ihmetteli, että miten liikkeet voi tuntua ja näkyä niin hyvin ulospäinkin. Oma äitini ja veljenikin ovat jo saaneet masun läpi tuntea murun mesomista. Minua ja miestäni pikkarainen ei enää ujostele laisinkaan, vaan kädet saa ihania hipaisuja takaisin. :')

Notta näin. Ei turvotusta, ei vielä ainakaan suonikohjuja, ja kasvukäyrälläkin mennään ihan vähän sen keskiarvon yläpuolella (22,5cm / 24+4), mutta tasaisesti. Sen neuvon sain, että kun se istukka on siellä eessä alhaalla, niin jos kipeitä supistuksia tai vuotoja tulee niin viivyttelemättä yhteys neuvolaan. (Niinkuin en niin toimisi jokatapauksessa, hah!)

Vaunuasia sai uuden käänteen, kun vanhempani ilmoittivat, että voisivat ostaa meille uudet vaunut. Saataisiin siis ystäväperheeltä käytetyt yhdistelmät, mutta nyt ollaan käyty kattelemassa Emmaljungan CityCrossejakin sen Quadroliftin kanssa, kun ei kerran ite tarttis maksaa. Noi ois kivan kevyet, mut kuitenkin tukevan oloiset. (Mies tahtoisi Bugaboot, mutta itse tahtoisin jämäkämmät.) 800e tuntuu vaan tosi paljolta rahalta itselle ja toisaalta, kun turhaa kuluttamista vieroksun, niin harkitsen vielä noita hyvän ystävänikin vaunuja. 

Miulle oli yllätys, ettei Emmaljungaa saa nettikaupoista (tai Briteistä saisi, mutta se oli yhtä kallis kuin Lastentarvikkeen tarjous). Kemin Lastentarvikkeesta saisi Haaparannan läheisyyden takia halvemmalla, mutta eipä sinnepäin nyt asiaa ole, eikä toisaalta Ruotsin laivallekaan...

Äitiyspakkausta odotan malttamattomana, päätös tuli viime viikolla. Tulis jo postikin!

Tomaattisalsa

Aloitetaan siitä salsasta, jota lupailin. Tämä on oikeastaan muunnelma pico de gallosta, joka siis sekin on tomaattisalsa.

Supersalsa

1 sipuli

valkosipulia maun mukaan

1 punainen suippopaprika (niitä makeita)

1 chilinpalko

3 tomaattia

puolikkaan limen tai sitruunan mehu

tuoretta korianteria

ripaus suolaa ja mustapippuria

Vaihtoehtoja on kaksi. 

A) Jos haluat olla nopea ja välttyä työltä -> heität kaiken blenderiin sopivina paloina ja hurruttelet seoksen valmiiksi.

B) Jos haluat kaunista ja esteettistä salsaa esim. dippikastikkeeksi illanistujaisiin -> voit hienostella ja pilkkoa kaiken minimaalisiksi kuutioiksi ja silppua korianteri sekaan. Tomaattien siemenosa kannattaa popsia omaan suuhun ja käyttää pelkkä kiinteä osa kuorineen, jotta salsa ei muutu turhan vetiseksi.

Kumman tien valitsetkaan niin suosittelen, että annat salsan tekeytyä esim. puoli tuntia ennen tarjoilua.

Meillä salsa menee tänään uuniin nachojen, luomujauhelihan ja juustoraasteen kanssa, mutta se maistuu hyvältä myös esim. tortillojen kanssa, lisäkkeenä tai dippikastikkeena. :)