Etsimällä etsin, että mistä matkaani tarttui viime viikolla kysymys: "Oletko jo kääntynyt vanhemmaksi?" - Vaan en löytänyt. Jostain sähköpostiin tulvivista uutiskirjeistä selvästi, mutta mistä, en tiedä.
Termi on mielenkiintoinen, sillä vastaukseni on kyllä. Olen kirjaimellisesti kääntynyt.
Siinä missä olin tyrkkimässä parin viikon ikäistä naperoa yöhoitoon edes muutaman tunnin omien torkkujen toivossa, minulle tuottaa henkistä tuskaa (ja ajanjakson ollessa pidempi ylävartaloon myös fyysistä kipua) sekä suurta ikävää jättää poitsua hoitoon edes päiväsaikaan muutamaksi tunniksi. Yötä nyt en osaisi kuvitellakaan.
Kun vielä tovi takaperin kaipasin töihin ja kouluun, olen nyt yhtäkkiä sopeutunut kotiin niin hyvin, että puoli päivää koulussa per viikko tuntuu aivan tuskaiselta. Onneksi seuraavan kerran kouluun menoa tarvitsee ajatella vasta tammikuussa. (Loput tämän vuoden koulutehtävät ja opinnäytteen kirjoittamisen voi ymmärtääkseni hoitaa kotoa käsin.)
Osaan imuroida vauva kantoliinassa keikkuen. Osaan tehdä ruokaa vauvan hereillä ollessa ja aamupalankin saan nykyään syötyä ilman korvia riipivää huutokonserttia (pointti on täyttää ensin vauvan tarpeet ja sitten omat). Päiväruuan nautiskelen vauvan pitkien päiväunien aikaan, tai hotkin, jos muuta ohjelmaa on todo-listalla päivälle ylimitoitetusti. Vessassa käydessä saatan toisinaan jo laittaa ovenkin kiinni, suihkuun en ole vielä uskaltanut silloin, kun ollaan kahdestaan kotona.
Ja niinkuin olin kahden viikon jälkeen luovuttamassa imetyksen suhteen! Ilmeisesti sekä rinnanpäät, että rinnat ovat tottuneet, ja vauva ja äiti oppineet touhun jujun. Maito riittää, lapsi kasvaa käyrillä ja kiinteillä ei ole kiirettä. Tiheän imun kausi iski tälläkin viikolla, mutta on lohduttavaa nykyään tietää ilmiö ohimeneväksi. Riittää, että pariksi illaksi linnottautuu sohvalle telkkarin ääreen. Imetys kuitenkin sujuu sekä kotona että vieraissa. Akseli myös huolii sekä tissin että pullon ilman raivareita kummankaan suhteen eikä enää kaipaa edes sitä kumilärpyskää (rintakumia) imiessään tissiä. Toisinaan menee vauvalta hermot, jos äiti erehtyy juttelemaan syömisen
aikaan ja nykyään keskittyminen herpaantuu helposti muutoinkin (esim.
hienon taulun nähdessään...). Eikä siihen syömiseen mene enää tuntia per kerta, vaan hyvänä päivänä touhu on hoidettu alta 20 minuutin. Allergioista ei tietoakaan ja yötkin sujuvat ilman ähinää, kunhan
d-vitamiini+relatipat ja annoksen cuplatonia antaa nukkumaan käydessä. (Ja äiti muistaa olla syömättä ruisleipää.)
Olen oivaltanut, että Akseli on oikeasti helppo vauva. Oikea lottovoitto! Vastasyntyneen itkuisuus on mennyttä elämää, päivisin meillä hykertelee tyytyväinen ipana, kunhan palvelu pelaa (pitkään ei Akseli viihdy yksin sitterissä eikä sohvalla vaan alkaa huudella äitiä/ isää viihdytysjoukoiksi). Lisäksi meillä on nykyään rytmi; päiväunet kestävät kellontarkasti kolme tuntia ja ehjiä yöunia on takana neljä yötä (joista yhtenä piti ähistä vatsaa, mutta nälkä ei iskenyt silloinkaan).
Siihen kääntymiseen menee kuulemma kolme kuukautta. Lapsen syntymä on aina kriisi, etenkin esikoisen. Lapsi muuttaa elämää enemmän kuin osasin ikinä kuvitella ja valmistautua, mutta koska ihminen on sopeutuvainen, ajan kuluessa sitä muuttuu ja kriisistä toipuu. Tällä hetkellä on jo normaalia siirtää omat tarpeet tuonnemmaksi ilman valtavaa tunteiden purkausta miehelle syystä miksi aina minä! Enkä oikeastaan enää muista aikaa ennen vauvaa.
Kai se on niin, olen muuttunut äidiksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti