Uskallatko kertoa, ketä äänestät?

En ole vielä päättänyt mitä mieltä olen siitä, että nykyään puhutaan avoimesti siitä, ketä äänestää. Toisaalta se on hyvä, toisaalta ei.

Radiossa ei ole tänään muusta puhuttukaan kuin siitä, kuin sosiaalinen media löyhentää vaalisalaisuutta. Ihmiset puhuvat nykyään Facebookissa ja Twitterissä avoimesti ehdokkaastaan ja puoluekannastaan. No, minä olen tehnyt sen jo ajalla ennen Facebookkia. (Olen nimittäin toivoton salaisuuksien kanssa.) Joten ei yllätä.

Toisin oli ennen. Silloin olivat äänessä vain ne, joilla oli vaalikirja. Oliko ennen politiikka niin vakavaa, ettei ystäväpiirissä suvaittu ihmistä eri puolueesta ja siksi politiikasta ei kannattanut puhua? Välttämättä edes perhepiirissä. Vai ovatko puolueet nykyään niin lähellä toisiaan, ettei suurta eroa äänestääkö ystäväsi vihreitä vai vasemmistoa, keskustaa vai kokoomusta? Vai eikö politiikalla ole enää niin suurta merkitystä meille? Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa, ehkä juuri tästä syystä uskallan myös hehkuttaa seuraavaa. Minä nimittäin äänestän Niinistöä, mutta olen aivan fiiliksissä Pekka Haaviston vaalikampanjasta.

Huomenta, kansalaiset! Heräämme tilanteeseen, jossa Pekka Haavisto on edennyt kakkoskierrokselle, mutta virallisen kampanjan varat ovat loppuneet. Niinpä meidän panoksemme vaalityössä on entistä tärkeämpi. On aika käynnistää kakkosvaihe.

Pekka-tietoutta voi jakaa halvalla. Poljetaan Pekka Haavisto Factsin operaatio Post-it vauhtiin. Kirjoitetaan faktoja muistilappuihin. Kiinnitetään niitä ilmoitustauluille, autonne ikkunaan, työpisteisiin... Mielikuvitus on rajana. Ei peitetä lapuilla kilpailijan vaalimainoksia!

Toivotamme lämpimästi tervetulleiksi KAIKKI puoluekannasta riippumatta.

No. Onhan kampanja yksinkertaisesti vain LOISTAVA. Tämän edullisemmaksi on kampanjan vaikea käydä. Tämän vetoavammaksi on kampanjan vaikea käydä. Ja tämän helpommaksi on kampanjan vaikea käydä. Se on kunnioittavaa, se on yllättävää. Ja se haastaa äänestäjiä pohtimaan miksi. Se vetoaa etenkin nuoriin ja nuoriin aikuisiin. Se on yhteisöllistä.

(Kröhöm. Lisäksi jossei ole aiemmin käynyt ilmi. Olen hulluna post-it -lappuihin. Niistä voi tehdä kaikkea kivaa ja niillä voi jakaa kaikkea kivaa. Tästä joskus toiste...)

... Hei pliis, voiko Niinistö ja joukot keksiä enää mitään yhtä mahtavaa?

Just little things

Löysin ihanan nettisivun. Tätä lukiessa kulkee väristyksiä pitkin selkäpiitä, toisinaan nousee hymy huulille ja aikaa saisi kulumaan pienen ikuisuuden. Tässä vain muutamia silmiin sattuneita ihastuksia.

Nykypäivänä harvinaista. Mutta aina yhtä mieltä lämmittävää.

Pohtiiko kukaan muu, voiko kerran tavattua ihmistä moikata kadulla?

Tällaisen minuuttiaikatauluttamista harrastavan perfektionistin
parhaat päivät ovat olleet niitä, joissa tilaa on ollut sattumalle
ja elämälle.

Tästä syystä tykkään ajaa autoa joko yksin tai lapsen istuessa
takapenkillä. Mieheni kieltää usein minua laulamasta.

Tarvitseeko tätä selittää?

Usein unta muistellessa ja edestakaisin kelatessa nukahdan
uudelleen ja seuraavan kerran herätessä se on pyyhkiytynyt
muistista. Aika ärsyttävää.

Tai Yogi-tee.

Se yllättää aina.

Oih, tätä minä rakastan!

Kerran partiolainen, aina partiolainen. Kaipaan tulta. Haluan
 takan, leivinuunin, nuotiopaikan, puulämmitteisen kiukaan,
kaminan. Räiskyvän tulen ja lettupannun.

Kiitos rakas.

Ihana vertaistuki!

Kiitti vaan läheiset mammat. Olen viimeisen parin päivän aikana kavereiden vauvoja ja elämää seuratessa huomannut olevani itseasiassa aika onnellisessa asemassa vauvani kanssa.

Ensinnäkin: minulla on vain yksi lapsi. Ei uhmaikäistä parivuotiasta takomassa lattiaa, roikkumassa nilkassa, kaipaamassa viihdytystä, järjestämässä hulabaloota, kiusaamassa vauvaa... (to be continued)

Toisekseen: minulla on lapsi, joka viihtyy sylissä. Useimmiten hän rauhottuu ja tyytyy siihen. Hän istuu ja ihmettelee. Toisinaan häntä saa kanniskella parikin tuntia ympäri asuntoa, kun missään ei ole hyvä. Mutta silloinkin on olemassa kantoliina, joka hänelle kelpaa.

Kolmannekseen: hän on aika helppo. Lapsella ei ole iho-oireita, allergioita, hammasvaivaa, uniongelmia. Hän ei kieltäydy syömästä, hän ei syö vain lusikallista (sillä hänhän syö kaiken mitä hänelle tarjoaa). Hän ei (enää) pulauttele. Hän useimmiten viihtyy hetken myös lattialla lelujensa kanssa. Hänellä on kaksi vanhempaa jakamassa vastuuta, neljä ihanaa isovanhempaa viihdyttämässä ja auttamassa sekä jopa kaksi isoisovanhempaa.

Notta niin. En kirjoita tätä masentaakseni teitä ihanat ystäväni, arvostan seuraanne ja uutta näkökulmaa. Kirjoitan tämän itselleni muistutukseksi, että voisin valittaa vähemmän. Tilanne voisi olla radikaalisti huonompikin. Nostan teille hattua, että jaksatte ja selviätte. Kyllä minäkin aion.

On varmaan ihan Luojan luoma jekku, että vauvavuodesta ei jälkikäteen muista kuin ne parhaat palat, jos niitäkään. Muuten maailmassa olisi vain yksilapsisia perheitä; sen verran yleistä tämä kaikki masentelu ja ahdistus vauvavuoden aikana tuntuu olevan.

Voi miten odotan...

Vauva-lehden tuoreimmassa (1/2012) numerossa Pientä säätöä -kolumnisti Sanna Kangasniemi osui asian ytimeen. Pue lapsi sanoiksi -tekstissä kirjoittaja pohtii sitä, kuinka äitiydestä puhutaan niin helposti kielteiseen sävyyn. (No niinkun töistä ja pomoistakin.) Mutta kaiken keskellä unohtuu "se tyyppi, jonka vuoksi hommaa tehdään".

Voi kuinka oikeassa hän olikaan sanoessaan:

Toisten lapset ovat usein näkyvämpiä. Ai kun hauska silmien siristys. Voi miten hauska ilme.

Kun pitäisi kertoa jotakin omasta lapsesta, tulee helposti mainittua vain tavallisia ikävaihejuttuja. Nousee seisomaan tukea vasten. Syö hyvin. Nukkuu. Ei nuku.

On paljon tilanteita, joita on miettinyt omalle kohdalleen ihastellessaan muiden vauvoja: Voi miten odotan, että voin tehdä noin oman lapseni kanssa. "Haluan ehdottomasti köllötellä hänen kanssaan puolialasti ihokontaktissa peiton alla." (No, ei ole tullut edes mieleen kokeilla vieraamman ipanan kanssa). "Haluan hänet istumaan pöytämme päähään lounasaikaan." "Saan pitää häntä sylissäni niin paljon kuin haluan (totuus tosin on, että hän haluaa aina enemmän kuin minä). Minne minä olen nämä unohtanut? Miksen toteuta niitä nyt, kun minulla on vauva? Puoli vuotta on hujahtanut jo ohi!

Muiden vauvat on aina ihania, kauniita, suloisia... Ja oma ei (vaikka se onkin maailman ihanin, söpöin ja rakkain). Vähän ristiriitainen tunne, mitä on hankala selittää. Tavallaan, että on tilanteita joista toisten vauvojen kanssa nauttii ja oman kanssa hoitaa velvollisuudesta. Surullista eikö? Ihan niinkuin se, että odottaa oikein et joku toinen ottaa vauvan syliin, kantaa ja viihdyttää hetken. Ja heti, kun joku toinen sen tekee, niin tahtookin lapsen takas omaan syliinsä. Hullujen hommaa tämä äitiys.

Mut niin. Se kolumnin asia. Kangasniemi kirjoitti pitkän listan siitä miten ihana Vilho on. Tässä pari sanaa Akselista.

Akselin lempikappale on LMFAO:n Sexy and I know it. Kyllä. Ironista, sillä esim. kappaleen musiikkivideota ei näe Youtubesta, ellei ole 18-vuotias. Ja tämän tahtiin 0-vuotiaamme tanssii silmät loistaen. Sufflaa, kuten kuuluu. Myös saman poppoon aiempi kappale Party Rock Anthem kuuluu herran lempibiiseihin. Ei. Näitä ei ole soitettu hänelle tarkoituksellisesti. Hän on vain sattunut bongaamaan ne radiosta tai soittolistoilta ja alkanut hytkyä. Ei sillä, tämä paljastus tasapainottanee tilannetta: äitinsä ensimmäiset musiikkilöydät lastenlistan ulkopuolelta olivat Jordy ja Arja Koriseva; melkein yläasteiässä.

Toinen mahtava juttu, millä ukkeli kerää meidät ympärilleen nauramaan on hänen tapansa päristää. Meinaan vaan, että yritäpä itse päristää niin, että työnnät samalla kielen huulten väliin. Onnistuu helpommin, jos suussa on kuolaa, puuroa, maitoa, vettä, jne. Myös Akseli tietää tämän.

Hänen tapansa syödä tuttia on niin ikään hurmaava. Se saattaa puolihuolimattomasti roikkua toisesta suun pielestä, tai omin sormin paikoilleen asennettuna jäädä vahingossa pystyasentoon. Eikä menoa haittaa. Hassu mies.

Ja tämähän on vasta alkua! Tästä lähtien lupaan yrittää katsoa lastani myös ulkopuolisen silmin. Sillä hän on kertakaikkiaan ihastuttava.

Puolivuotissynttärit

No mutta. Ipanapa on kasvanut. Olen keskittynyt ylistämään (lue: valittamaan) äitiyden iloja ja unohtanut kertoa pikkumiehen kuulumisia. Se kasvaa ja kehittyy, arvasitteko?

Tiistaina on neuvola ja saan tarkkoja mittoja. Mutta tämän tiedän:

- Se on niin pitkä, että meillä on olemassa enemmän pieneksi jääneitä vaatteita, kuin ukkelin kasvamista odottavia vermeitä.

- Se painaa niin paljon, että minä juuri ja juuri jaksan nostella sitä suorille käsille. Turvakaukalossa kantaminen alkaa olla tukalaa puuhaa. Minä myös syön aina alahuultani, kun joudun nostamaan poikaa. Nostan poikaa ilmeisen usein, sillä myös hän on vastikään oppinut tämän taidon. Alahuuli häviää näkyvistä yhtenään.

- Se täytti eilen puoli vuotta ja oppi samana päivänä istumaan. Siinä se töjöttää matolla ja esittelee uutta taitoaan ylpeänä serkun 8-vee synttäreillä. Äiti ei voi kuin ihmetellä.

- Se osaa tehdä tarpeensa pottaan. Kun sen vie syömisen jälkeen potalle sinne ilmestyy pissi muutamalla "pisspiss" -kehotuksella. Äiti luuli hommaa vaikeaksi ja laiskuuttaan lykkäsi pottailun aloittamista. Hah. Ipana innostui touhusta niin, että pottaan on tänään väännetty pökäleet jo kolmesti.

- Lempinimien lista kasvaa touhujen mukana: Säppä ("Säpäsäpäsäpä..."-loruilusta ja siitä johdettu Säppä-Santeri), Höpöhöpöukko (Kiitos aamuöisten höpötysten), Kekka-Pekka (jatkuvasta pystyyn pyristelystä), ...

- Se on saanut säikäytettyä minut pahan kerran. Istuimme aamulla sohvan reunalla iskän köllötellessä pitkin pituuttaan. Yhtäkkiä vauveli kurkottui ottamaan lelua maasta. Ilman, että minä tajusin mitä tapahtuu. Seurasi hidastuneita sekuntin kymmenyksiä, kun ipana alkaa pää edellä lähestyä lattiaa. Suojelusenkeli oli valppaampi kuin me vanhemmat. Ennen lattiaa olivat sekä äidin, että isän kädet ehtineet napata kiinni pienestä tutkimusmatkailijasta. Minä tuijotin lattiaa, lasta ja miestä, miettien mitä olisi voinut tapahtua.

Illalla ipana keikahti lattialla istuessaan kyljelleen, hidastetusti ottaen itsekin vastaan, ja kumautti päänsä lattiaan. Säikähdyksestä seurannut parku vaimeni äidin sylillä ja puhalluksella (ei kai sit sattunut). Mutta päähäni jäi kytemään ajatus lapseen kohdistuvasta kivusta: tämä on vasta alkua, eikä helpommaksi muutu. Uskon, että minua sattuu tuplasti mitä lasta. Nyt ja aina.

Ps. Saimme puolivuotispäivästä oivan tekosyyn kutsua mummit, ukin, papan ja kummit kylään. Olen onnellinen näistä ihanista ihmisistä ympärilläni. Niistä ihmisistä, jotka pitävät minut järjissään. Varokaapas vaan, tämä on vasta alkua. Meillä juhlitaan nimpparit, synttärit ja varmaan Akselin pehmolelujen ristiäisetkin, heti kun herra alkaa niitä nimetä. Meinaan vaan, että onko elämässä muka liikaa syitä juhlia?

Vauvavuosiallergia

Wohoo! Taudilleni löytyi nimi: vauvavuosiallergia! Kiitos diagnoosista Project Maman Katjalle.

Myös muutama tekstiin tullut kommentti osui ja upposi.

Henkka: Lähtökohtaisesti olen ehdottomasti enemmän sopiva äiti uhmaikäiselle ja jo asioita tiedostamaan alkavalle nelivuotiaalle. Tai sitten olen vaan hitaasti lämpeävä tyyppi, jolta meni pari vuotta tajuta, että lapsi ja perhe on enemmän kuin jees.

Marianne: Mulla meni vauvavuodet kahden pera-peraa syntyneen kanssa niin sumussa, etten muista niista oikeastaan mitaan. Mitaan muuta kuin jatkuvan vasymykseni. Onneksi on valokuvat ja kotivideot. Niita katsellessa tulee haikea olo, voi kun saisi elaa edes yhden paivan uudelleen.

Näiden ajatusten kera painelen petiin ja päätän selvitä. Päivä kerrallaan, uskoen, että kesällä on jo helpompaa. En ole ajatusteni kanssa ainakaan yksin.

Moi oon itsekäs äiti!

Väitetään, että äitiys tekee epäitsekkääksi.

Itse koen toisin. Vasta äidiksi tulon myötä olen huomannut, kuinka itsekäs olenkaan. Maailma on pyörinyt napani ympärillä viimeiset 27 vuotta. Nyt sen paikan on vienyt joku toinen. Hyväksyn helposti sen, etten ole enää perheen ja suvun huomion keskipisteenä, mutta rankempaa on elää ajatuksen kanssa, ettei minulla ole enää omaa elämää. Itsekkyyden puolesta puhuvat ne tuntemukset, jotka heräävät valvomisten, kitinöiden, oman ajattomuuden ja kaiken vastuun myötä.

Olen alkanut miettiä, onko minusta oikeasti vanhemmaksi. Olen koko elämäni halunnut lapsia, rakastanut lapsia, nähnyt itseni tulevaisuudessa äitinä. Nyt elän sitä elämää, josta olen aina haaveillut. Saan korjata lattialla lojuvia leluja, tuijottaa pinnasängyssään tuhisevaa vauvaa (silloin rakastan häntä eniten maailmassa) ja syöttää syöttötuolissa istuvaa ipanaa. Tehdä sitä, mitä olen aina toivonut. Ja valitan enemmän kuin koskaan, olen uupuneempi kuin aikoihin, löydän uusia puolia itsestäni, hermostun, en pysty keskittymään, minulla on nukahtamisvaikeuksia ja koen eläväni omassa pienessä kuplassani.

Äitiydenhän piti olla yhtä vaaleanpunaista tanssia ruusuilla? Jatkuvasti ympäriltä varoitellaan kuinka nopeasti pikkuvauva-aika hurahtaa ohi. Ette uskokaan, kuinka paljon minä toivon sitä. En siis missään nimessä haluaisi pyyhkiä tapahtunutta pois, rakastan kyllä lastani. Minä vain odotan aikaa, jolloin ipanan kanssa voi alkaa elää. Voi lähteä reissaamaan, mökkeilemään, veneilemään. Voin palata kouluun, töihin ja tulla kotiin leikkimään lapseni kanssa. Voidaan retkeillä, geokätköillä, käydä ravintolassa. Tehdä ruokaa, pelata, liikkua, touhuta.

Tällä hetkellä koti on minulle maailmankaikkeus, jonne minut on kahlittu pienen vauvamme kanssa. Hermostun, kun ipana alkaa vaatia minua. Haluaisin tehdä opinnäytetyötä, haluaisin neuloa, katsoa lempisarjaani televisiosta. Ja juuri silloin pitääkin syöttää, vaihtaa vaippa, viihdyttää, nukuttaa tai yksinkertaisesti vain olla olemassa toista varten.

Alunperin toivoin, että äitiyden myötä suorittaja minussa katoaisi. Sitten pelkäsin, että alan suorittaa äitiyttä. Osittain myönnän siihen syyllistyneenikin, mutta koen, että uuvuttavinta kaikessa on se, että aina pitää olla läsnä tunnetasolla. Lisäksi ärsyttää se, että minähän vain olen kotona, mutta en saa mitään tehtyä.

Nukkumaan käydessä muistutin itseäni, että itsehän tätä halusin. Aloitellassani ajatusta miksi, olin vihdoin nukahtanut.