Olen oppinut uudesta kodistamme ja kotikunnastamme (joka oikeastaan on meille molemmille jo vanha) ainakin seuraavaa:
Kaupassa ei voi käydä tapaamatta tuttuja.
Kauppareissulla tapaa vähintään lukioaikaisten ystävien vanhempia, jommankumman sukulaisia, muita tuttavia tai tuttavan tuttavia. Kauppaan ei kannata mennä kiireessä jo ihan yllämainitusta syystä, sillä tilanteemme tuntuu kiinnostavan monia. Ei kai kukaan ehdoin tahdoin muuta takaisin maalaiskuntaan? Miten te nyt tänne, kauas kaupoista ja palveluista? Ja vielä raskaanakin! Puhumattakaan siitä, että niitäkin kylähulluja riittää, jotka morjestavat jokaisen vastaantulijan...
Meille saattaa tulla vieraita aivan yllättäen. Tai jotain muuta voi tapahtua, yhtä yllättäen.
En voi elää enää kaaoksen keskellä, en antaa kasojen kasvaa ja villakoirien vilistää. Vihdoin voin alkaa myös leipoa, sillä kahvittelijoita riittää eikä meidän tarvitse kahdestaan ähtää kaikkia herkkuja napoihimme. Ja tämä on tiedättekö ihanaa! Aiemmassa kodissamme meillä kävi vieraita harvoin ja niistäkin oli sovittu viikkoja etukäteen. Nautin siitä spontaaniuden tunteesta ja yllätysmomentista, kun ovikello soi tai takaoveen koputetaan.
Samoin nautin siitä spontaaniuden tunteesta, kun joku kaveri soittaa, että lähdetäänkö leffaan tai mennäänkö syömään. Ja tunnin päästä ollaan jo menossa, ilman viikkokausia sitten tehtyjä suunnitelmia. Nautin siitä siis, kun se on vielä mahdollista... Yllätyksiä lienee elämässämme tiedossa jatkossakin, joskin oletan, että niitä järjestää jatkossa vain perheemme nuorimmainen.
Kotikylän raitilla voi tapahtua kaikkea, mitä ei kaupungissa joka päivä nähnyt.
Keskiviikkona neuvolasta kotiin polkiessa hymyilin vanhalle ja kauniille avotraktorille, jolla oli kärryssään klapikuorma, keskellä "keskustaa".
Voiko sympaattisempaa näkyä olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti