Hei blogini lukija. Uskotko ikuiseen ystävyyteen?
Minulla on ystävä, johon katkaisin vajaa vuosi sitten välini kokonaan. Elämäni aikana olen ollut hänen kanssaan tukkanuottasilla asiasta jos toisesta. Parhaimpina päivinä hän on paras ystäväni, toisina hetkinä ääripäätä. Koen, että tämä ihminen tuntee minut täysin ja ei ollenkaan. Hän on ollut läsnä elämäni hetkissä lukiosta saakka, kaikissa, paitsi lapseni syntymässä. Sillä emme ole olleet viime talven jälkeen tekemisissä. Hän koki, ettei riitä minulle. Ja silloin minulle riitti. Sanoin, että jatkossa riittää, että moikataan, kun tavataan. Keskustelu käytiin messengerissä. Ei olla tavattu, eikä moikattu. Hän muutti toiseen kaupunkiin (ja niin muuten muutin minäkin).
Tilanteen tekee pulmalliseksi se, että ihminen kuuluu silti kaveriporukkaani. Facebookin mukaan meillä on 51 yhteistä ystävää (!!), mukaan lukien mieheni. Minä en pidä siitä. Enkä siitä, että hän pystyy seuraamaan elämääni olematta tekemisissä kanssani.
Olen miettinyt. Enkö pidä siitä, että hän katsoo kuvia? Enkö pidä siitä, että hän katsoo elämääni liittyviä kuvia, mutta minä en voi katsoa hänen elämäänsä? (Emme ole siis edes Facebookissa kavereita). Vai enkö pidä siitä, että hän näkee lapseni kuvia, ilman, että voin selostaa hänelle mitä ihana ipanani niissä touhuaa?
Tilanne on hankala, myönnän. Hankalampi se tosin olisi, jos asuisimme edelleen samalla paikkakunnalla. Asun kyllä nykyään samalla paikkakunnalla hänen vanhempiensa kanssa ja käyn hänen äitinsä kanssa samalla salivuorolla. Moikkaamme ja olemme vaihtaneet kuulumisiakin. How odd is that?
Olen kuitenkin alkanut viime aikoina pohtia, että olisiko aika ottaa yhteyttä? Olemme olleet ennenkin välirikossa. Olemme ennenkin loukanneet toisiamme ja sopineet välimme. Nyt tilanne tuntuu kuitenkin jotenkin erilaiselta. Elämäntilanteemme ovat nykyään toisistaan melkolailla poikkeavat ja erosimme toisistamme tilanteessa, jossa koin ystävyytemme uuvuttavan minut.
Ihmiset ympärilläni vaihtuvat. Saan helposti uusia ystäviä. Olen utealias ja kiinnostunut muista ihmisistä. Haluan olla läsnä, nähdä, kokea ja tavata. Minä luotan sokeasti ihmisiin, avaudun aiheesta kuin aiheesta tuiki tuntemattomallekin. Typerää toisinaan, tiedän. Minulla ei ole lapsuuden ystävää (paitsi pikkuveljeni). Ja koen syyllisyyttä siitä, että tämä edellämainittu pitkä ystävyys kariutui. (Samoin kävi toissa keväänä eräälle toisellekin ystävyydelle, joka päättyi lauseeseen "Tää ei kyllä nyt johdu susta". — Hmm... oonkohan vaan ihan mahdoton ystävä?)
Hei lukijat, palatakseni vielä alun kysymykseen. Voiko kariutuneen ystävyyssuhteen elvyttää? Muuttuvatko ihmiset oikeasti kuitenkaan? Olisitko sinä valmis ottamaan elämääsi takaisin ystävän, johon et ole pitänyt yhteyttä? Olisitko valmis heittäytymään ja kokeilemaan? Ja ehkä pettymään uudestaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti