Kahteen kertaan olen tänään pyyhkinyt kyyneleitä silmänurkista. (Akselia vaivaava silmätulehdus ei ole iskenyt, vaan olen tuntenut vähän haikeita fiiliksiä.)
Jonkun aikaa olen kypsytellyt päätöstä luopua eräästä harrastuksesta, tai ei koko harrastuksesta, vaan yhdestä osasta sitä. Tänään sanoin ääneen: "Minä en usko, että minusta on enää tähän pestiin. Minun aikani ei riitä.". Jälkikäteen vähän itketti. Likimain kymmenen vuoden rupeaman on aika tulla päätökseen. En tee tätä Akselin takia, enkä aio ikinä syyttää lastani siitä, että joudun luopumaan. Teen tämän itseni takia. Minun ei tarvitse olla superäiti, joka ehtii joka paikkaan ja tekee vaikka mitä samalla kun hoitaa toisella kädellä lastaan. Koulun käymisessä äitiyslomalla on jo ihan riittävästi haastetta. Minä haluan hoitaa lastani kahdella kädellä, olla hänelle aidosti läsnä. Minä haluan olla superäiti vain Akselille.
Toiset luopumisen kyyneleet nousivat silmiin, kun pakkasin pieniä vaatteita laatikkoon. En ymmärrä, miten tuo rakas pikku-ukkeli on voinut joskus mahtua niihin vaatteisiin, jotka nyt pakkasin odottamaan. Sinne menivät ihanat lempparibodyt ja söpöt yökkärit. Ehkä vielä tulevaisuudessa saan pukea ne seuraavalle lapselleni... Oih.
1 kommentti:
Tiedäthän, että luopuminen avaa uuden oven? Jos ei nyt ihan heti, niin sitten, kun sinä olet valmis avaaman sen :)Aina tulee jotain uutta ja ihanaa tilalle!
Halauksia <3
Lähetä kommentti