Koska vauva vihdoin kaiken kakkaamisen, syömisen, puklaamisen, syömisen, puklaamisen & kakkaamisen, syömisen ja puklaamisen välissä vihdoin nukkuu, on ehkä aika kirjoitella jokunen sana synnytyksestä.
Siitä kun tuli eilen täyteen neljä viikkoa. Ennen synnytystä pelkäsin halvautuvani epiduraalista ja silti olin vakaasti päättänyt, että jos kivut ovat mahdottomia, aion sen piikin pyytää. Ennen synnytystä pelkäsin myös, että mitä jos voimat loppuvat, kun olen niin laiska harrastamaan liikuntaa ja entä jossen jaksa ponnistaa ja vauva alkaa kärsiä hapenpuutteesta? Entä jos synnytys kestää useita päiviä?
Pah, turhaan! Kroppani on selvästi tehty synnyttämään, sillä jälkikäteen ajateltuna minä jotenkin sadistisesti nautin siitä. Nautin siitä tunteesta, joka jäi synnytyksen jälkeen: minä selvisin ja tein sen hienosti!
En saanut vuosia kestävää paniikkia aiheesta: "En synnytä enää ikinä." vaan kahden päivän jälkeen olin valmis touhuun koska vaan uudestaan, taino heti kunhan entiset repeämät ovat umpeutuneet. Hullu mikä hullu.
Ennen synnytystä olin viikkoa aiemmin tuntenut joitakin napakoita supistuksia kävelyllä. Ja sunnuntaina tunsin, että nyt supistukset ovat voimistuneet entisestään. Ei ne sattuneet, mut tunsi kun vatsa kovettui ja teki mieli huilia hetki. Sunnuntaina huomasin myös vessareissulla paksua munan valkuaista muistuttavaa limaa ja diagnosoin sen limatulpaksi. Olin lievästi innoissani ja snadisti kauhuissani, tästä se lähtee!
Tiistaina mitään ei ollut tapahtunut. Nappasin rätin kouraan ja siivosin huushollista pölyt pois, pakotin miehen pitkälle kävelylenkille (minun teki mieli juosta!) ja käveltiin tunnin reipas lenkki (välillä supisti niin et piti pysähtyä hengittämään, mutta ei kipu vieläkään mahdotonta ollut). Illalla vielä saunaa ja raparperipaistosta. Eikö muka vieläkään? Illalla alkoikin tulla jo suht kipeitä ja säännöllisiä supistuksia. Soitin kymmenen yhdentoista aikaan synnärille, että mitä
tehdä ja sain luvan tulla. Päätin kuitenkin et turha lähteä liian
ajoissa, kun matkaan menee 45min. Ottaa vaan sit turhaan päähän jos joutuu takas köröttelemään. Mies oli huomautellut useamman kerran, ettei aio turhaan huristella. Meninkin sitten nukkumaan ja heräsin neljältä siihen, että nyt muuten ei
enää kyljen kääntäminen auta supistuksiin. Jumppapallon päällä lueskelin vauvalehteä
ja kellotin supistuksia n. 8 minuutin välein.
Viideltä herätin miehen, että kannattaa ehkä herätä aamupalalle. Vähän
vastahakoisesti se nousi ja puoli kuusi lähdettiin kohti sairaalaa.
Supistukset tuntui ikävältä, mut siedettäviltä. Kauratyynyllä haudoin
mahaa koko automatkan.
Perillä kätilö pisti käyrille ja säännöllisiä supistuksia piirtyi.
Käyrällä ne kiipes kai 40:neen ja muistan sanoneeni miehelle, et jos
niiden pitää mennä 80:neen tai 100:aan, niin mie kuolen! (Ei siis mitään hajua a) asteikosta eikä b) siitä mitä tuleman piti). Kätilöillä oli
vuoron vaihto ja sisätutkimuksessa seitsemältä aamulla olin kahdelle sormelle auki ja kanava
kadonnut. Eikun labraan ja synnyttämään. Mies soitti töihin, ettei tänään ilmesty paikalle.
Kahdeksan maissa meidät siirrettiin tarkkailuhuoneeseen ja
unohdettiinkin sinne taas käyrille. Kymmeneltä pääsin ammeeseen ja
köllöttelin siellä tunnin. Ei siitä kipuun apua ollut, ja supistukset
oli hankala ottaa vastaan siellä, mutta lihakset rentoutui ja huomasin, että siihen asti olin tärissyt, mutta nyt tuo tärinä
lakkasi. Ammeen jälkeen takas makaamaan käyrille. En suinkaan
oliskaan halunnut liikkua, etenkään, kun kaikki synnyttäneiden neuvot olivat olleet skaalaa: Älä sit makaa paikallaan - liiku mahdollisimman paljon.
13:30 päästiin synnytyssaliin ja sain vihdoin ensimmäistä puuduketta: ilokaasua
hengiteltäväksi. Olin siis ehkä aamukymmenestä saakka ruikuttanut sitä epiduraalipiikkiä... Kätilö vaihtui taas matkalla ja tämä olikin rivakka tapaus. Kalvot pistettiin puhki 14:50 ja siitä se sitten lähti.
Samalla sain paraservikaalipuudutteen (ne puhui hammaslääkäripuudutteesta) ja jäin siis täysin ilman sekä
toivomaani, että pelkäämääni epiduraalia, kiitos että talossa oli yksi anestesialääkäri, joka sillä erää oli kiireinen. Sain vielä alavatsalle aquarakkuloita 2 kappaletta ja nepäs
ne vasta koskikin. En suosittele kenellekään, sattui nimittäin enemmän ku supistukset.
Siitä sitä reilun tunnin päästä päästiin ponnistamaan ja voi tuska sitä
kipua! Puudute lakkasi ja ilokaasukin vietiin pois. Itkin ja huusin ja
pelkäsin tajuttomasti, että voimat loppuu.
No, 17:06 muru syntyi, miuhun ommeltiin jotain miljoona tikkiä (en tiedä todellista lukumäärää). Isälle isoin kiitos avusta, se painoi aktiivisesti akupisteitä, hieroi selkää ja oli tukena ja turvana. Kätilöt vaihtui
taipaleella kolmeen kertaan ja tämä, jonka kanssa ponnistettiin oli
kaikkein kettumaisin, se ei kuunnellut miuta tippaakaan ja
ponnistamaankin jouduin siinä ainoassa asennossa, missä en olisi
halunnut. Sängyssä puoli-istuen.
Ensimmäiset ajatukset synnytyksen jälkeen olikin, että ens kerralla osaan olla vaativampi ja osaan odottaa mitä tuleman pitää. Ei siis ajatusta, ettei enää ikinä koskaan. Niin ja siitä asteikosta. Ylärajaa en tiedä, enkä sitä mikä muiden skaala on. Korkein itseltäni bongaama lukema oli 128. Ja silti olen hengissä ;).
Synnytys oli säännöllinen. Muru painoi syntyessään 3385g ja oli 50cm
pitkä, jonka kätilö todnäk mittasi väärin. Ainakin miehen mukaan senttejä oli yksi tai kaksi enemmän. Päänympärysmitta oli 36,8cm. Apgareita napsahti 9-9-10.
Istukka painoi 810 grammaa ja oli täydellinen ja tavallinen. Verta
menetin 300ml ja repeämät on I-II-asteen… Tikkien määrää en tiedä, mutta
istua ei kyllä persillään tarvinnut muutamaan päivään. Eikä oikein vieläkään, sillä häntäluu ilmeisesti murtui kaikessa tohinassa, ainakin se on pirun kipeä edelleen.
Synnytyksen kestot: avautumisvaihe 12h 20min, ponnistusvaihe 36min ja jälkeiset 7min. Lapsivesi oli menneenä 2h 21min.
Loppukaneetiksi vois todeta, ettei juuri mikään mennyt kuten olin suunnitellut, mutta jälkikäteen ajateltuna aivan niinkuin pitikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti