Että mitenkä meni?

Ennen kuin avaudun loppuodotuksesta ja synnytyksestä (toisin sanoen ehdin ajatella aikaa ennen muksua) niin toteampa, etten taidakaan olla niin äidillinen kuin kuvittelin.

Olin elänyt ilmeisen ruususen unta siitä, mitä todellisuus pienen vauvan kanssa tulee olemaan. Toukokuussa vannoin miehelleni herääväni joka yö hoitamaan itkevää vauvaa, jotta hän saa nukuttua ja kykenee käymään töissä; jonkunhan meidätkin kotona luuhaajat on elätettävä.

Muutaman yön jälkeen olin valmis herättämään mieheni mihin kellon aikaan tahansa, jotta itse saisin edes viideksi minuutiksi ummistaa silmäni.

Voisin kirjoittaa melkoisen listan siitä, mitä kukaan ei koskaan tullut maininneeksi liittyen pikkuvauva-aikaan. Aloitan kuitenkin siitä, mihin itse tunnun kompastuvan. Kuten sanoin, en siis olekaan niin äitihahmoa, kuin olin ajatellut.

En rakasta lastani vielä kolmen viikon iässäkään enemmän kuin ketään maailmassa. Tämän tosin luin kuuluvan asiaan; kuka sitä ventovierasta osaisikaan rakastaa, toinen pitää oppia ensin tuntemaan. Ja tämän luettuani lakkasin huolehtimasta aiheesta. Rakkaus tulee kun on tullakseen. Taidan vain olla hitaasti lämpeävää sorttia.

Enkä osaa imettää. Olin miehelle odotusaikana paasannut siitä, miten lasta tulee täysimettää vähintään puolen vuoden ikään. Todellisuus? Lapsi sai lisämaitoa alle tunti syntymänsä jälkeen, ja siitä alkoi meidän alamäki. Tuntuu, että heitin hanskat tiskiin siinä vaiheessa, kuin näin ipanan hoitajan sylissä, tuttipullo suussaan. Olisitte voineet ees kysyä, haluanko että se syö pullosta prkl!

No, lapsi sai osastolla lisämaitoa koko sen ajan, kun siellä majailtiin joten jatkoin ruokavaliota sopuisasti korvikkeella kotona; kysymättä edes keneltäkään. Kyllä, meillä edelleenkin osittaisimetetään. Syynä pidän kyllä sitä, etten saanut riittävää ohjausta sairaalassa imetykseen. Synnytyssalissa sanottiin vaan, että anna sille tissi suuhun ja varo, ettei se tukehdu. Tissistä tuli ennen maitoa veritippa ja mies kielsi sitä maitoa vauvalle antamasta. Jälkikäteen kuulin, että olisi sen voinut tissille auttaa silti. Tai miksei muuten tullut mieleen siinä vaiheessa, että niitäkin kapistuksia löytyy toiseltapuolen kroppaa toinenkin...?

Kun ei tuo touhu ottanut vielä osastollakaan sujuakseen, tuotiin rintakumi ja sanottiin, että imetä tuolla. Mistään ohjauksesta ei tietoakaan. Kotona ihmettelin kolmannen viikon kohdalla, että jo nyt on ihme, kun ei voi imettää ilman, että kyynelet kirpoaa silmänurkkiin ja haaveilee tajun vievästä burana-annoksesta. Neuvolastakin tuli ohjeeksi vaan ilmakylpyjä sekä bepanthenia tai lansinohia.

Vasta nyt, kun ipana täyttää tänään kolme viikkoa, luin eilen kirjasta imuotteen korjaamisesta. Tämän päivän loistava havainto on ollut työntää tissi pidemmälle pötkylän suuhun, ja kas! Tänään ei ole tullut yhtään arpea rinnanpäihin lisää.

Joten kyllä. Ainut mikä minut näinä päivinä pitää elossa ja järjissäni on muiden vastaavat kokemukset. Uuteen arvoon arvaamattomaan ovat nousseet Katjan kirjoitukset imetyksestä ja vauvaperheen elämästä. Ja kyllä, olen samaa mieltä tuosta ohjauksesta.

Tänään nauroin vedet silmissä tälle, ja etenkin sille kohdalle mustalaisista.

On niin totta, että välillä olen enemmän turhautunut kuin rakastunut tuohon ipanaan. Se kun elää tällä hetkellä kautta, jolloin vaatii enemmän kuin antaa. Isovanhempien ja muiden sukulaistensa (mukaanlukien isänsä) silmissä se on taatusti maailman ihanin; miun silmissä melkein edustaa toista ääripäätä. Paitsi nukkuessaan. Silloin äitiä helpottaa. Ellen satu olemaan itse nukkumassa ja ahdistu taas siihen kitinään herätessään...

Ainoa ajatus, joka pitää tällä hetkellä miut järjissään on, että elää päivän kerrallaan. Ja toive siitä, että huominen on jo helpompi.

Pikku prinssimme!

Olen sattuneesta syystä ollut hiljaa viime aikoina. Perheemme kasvoi pienellä pojalla 6.7. klo 17:06 ja pieni huutajainen vie valtavasti aikaa. Koitan parhaani mukaan jossain välissä blogata siitä, miten viimeiset raskausviikot sekä synnytys sujuivat ja miten kotona on arki alkanut.

Siihen asti malttakaa mielenne ja ihailkaa tätä ihmetystä:

Synnyin tähdenlennosta, horsman nukasta hennosta,
taivaan sateenkaaresta, isän ja äidin haaveesta.

Oman lapsen, pienen linnun,
kannoin alla sydämen.
Nyt on onni täydellinen,
syliini saan ottaa sen.
Tunnen käden, pienen, hennon,
tunnen posken pehmeän.
Voisko olla kauniimpaa
kuin alku uuden elämän.