Talvihaalareista haaveilevien kannattaa kurkata linkin taakse!
21 elokuuta 2012
20 elokuuta 2012
Äidin kuulumiset
Keskiviikkona eräässä tapaamisessa kysyttiin, että koska minulla on ollut edellisen kerran koko päivän hyvä olla, en osannut vastata. En muistanut niin pitkälle.
Sen jälkeen on onneksi nukuttu monta yötä yhtä putkeen (!). Sillä kun lapsi oppi kävelemään ja kun imetyksen loppumisesta oli kulunut 1,5 viikkoa, hän poika päätti alkaa nukkua. Unta riittää 20-7 tai 8 ja vielä päivällä tunnin tai kahden unet päälle. Voitte arvata, että tästä rytmistä pidän kynsin hampain kiinni, eikä sitä sotke mikään!
Kuten päätellä saattoi ekasta lauseesta, olen siis hakenut apua tähän jatkuvaan v*tutukseen. Ravannut siellä sun täällä ja yksi tapaaminen on ollut kotonakin. En tiedä onko noista tapaamisista mitään apua ollut tai tule olemaan, mutta on tästä se ilo, että tuntuu, että joku vihdoin ottaa miut ja nää murheet tosissaan eikä paikkaa kaikkea sanomalla että "Se nyt vaan kuuluu asiaan, koita pärjätä, niin ne muutkin tekee."
En koe, eikä onneksi ne toisetkaan osapuolet, että olisin masentunut, vaikka ensimmäiseksi käteen koitettiin tunkeakin masennuslääkkeitä! Niinpä - miksi suomalaiset ovat tilastokärkeä? Ennenku ehdit kissaa sanoa, olisi jo resepti kourassa. Kai se olis yhteiskunnalle halvempaa lääkitä kaikki tokkuraan ku tarjota jotain oikeeta apua. En ole toimintakyvytön, en lamaantunut. Päinvastoin, tunnen itseni ylitehokkaaksi (siis tiedättehän hulluna hommaa mutta lista ei lyhene vaikka miten paljon teet, unta saat vasta kolmen aikaan ja mietit että mitä kaikkea olet unohtanut, mitä voisit jättää tekemättä ja mitä pitää huomenna muistaa). En ole alakuloinen, en osaa enää edes itkeä tätä tilaa ja tilannetta. Jotenkin tuntuu, että viimesen puol vuotta on ollut niin turtunut olo, että ainoat tunteet on olleet ärtymys, ahdistus ja viha. (Se on kuulemma nimeltään pitkittynyt stressitila.)
Ai mitä minäkö? Ulospäin on helpointa esittää aina, että kaikki on hyvin jeejee. Kun ei jaksa kenenkään sympatiapuheenvuoroja. Eniten tässä tarvittaisiin konkreettisia apuja, että päästäisiin jonnekin joskus yksin tai kaksin, saataisiin tekemättömiä hommia tehtyä ja vaikka purettua noita toista kuukautta kotona pölyttyviä muuttolaatikoita...
PS. Olen alkanut miettiä, kerronko täällä itsestäni liikaa. Välillä ahdistaa tilittää aika henkilökohtaisiakin juttuja ja olen miettinyt, että kenelle tätä blogia kirjoitan. Muistoksi itselleni? Tiedoksi lähipiirille? Vertaistueksi muille äideille? Olen miettinyt, pitäisikö tämän olla salasanan takana, niin että tietäisin ketkä tarinoitani lukevat.
Toisaalta mietin, että blogini on täyttänyt tehtävänsä, jos yksikin "huijattu" äiti huokaisee näitä tekstejä lukiessaan, ettei olekaan murheineen yksin, vaan että muillakin on samanlaisia äitiyteen liittyviä tunteita. Ottakaa kantaa, suljenko blogin salasanan taakse vai pidänkö avoimena?
Sen jälkeen on onneksi nukuttu monta yötä yhtä putkeen (!). Sillä kun lapsi oppi kävelemään ja kun imetyksen loppumisesta oli kulunut 1,5 viikkoa, hän poika päätti alkaa nukkua. Unta riittää 20-7 tai 8 ja vielä päivällä tunnin tai kahden unet päälle. Voitte arvata, että tästä rytmistä pidän kynsin hampain kiinni, eikä sitä sotke mikään!
Kuten päätellä saattoi ekasta lauseesta, olen siis hakenut apua tähän jatkuvaan v*tutukseen. Ravannut siellä sun täällä ja yksi tapaaminen on ollut kotonakin. En tiedä onko noista tapaamisista mitään apua ollut tai tule olemaan, mutta on tästä se ilo, että tuntuu, että joku vihdoin ottaa miut ja nää murheet tosissaan eikä paikkaa kaikkea sanomalla että "Se nyt vaan kuuluu asiaan, koita pärjätä, niin ne muutkin tekee."
En koe, eikä onneksi ne toisetkaan osapuolet, että olisin masentunut, vaikka ensimmäiseksi käteen koitettiin tunkeakin masennuslääkkeitä! Niinpä - miksi suomalaiset ovat tilastokärkeä? Ennenku ehdit kissaa sanoa, olisi jo resepti kourassa. Kai se olis yhteiskunnalle halvempaa lääkitä kaikki tokkuraan ku tarjota jotain oikeeta apua. En ole toimintakyvytön, en lamaantunut. Päinvastoin, tunnen itseni ylitehokkaaksi (siis tiedättehän hulluna hommaa mutta lista ei lyhene vaikka miten paljon teet, unta saat vasta kolmen aikaan ja mietit että mitä kaikkea olet unohtanut, mitä voisit jättää tekemättä ja mitä pitää huomenna muistaa). En ole alakuloinen, en osaa enää edes itkeä tätä tilaa ja tilannetta. Jotenkin tuntuu, että viimesen puol vuotta on ollut niin turtunut olo, että ainoat tunteet on olleet ärtymys, ahdistus ja viha. (Se on kuulemma nimeltään pitkittynyt stressitila.)
Ai mitä minäkö? Ulospäin on helpointa esittää aina, että kaikki on hyvin jeejee. Kun ei jaksa kenenkään sympatiapuheenvuoroja. Eniten tässä tarvittaisiin konkreettisia apuja, että päästäisiin jonnekin joskus yksin tai kaksin, saataisiin tekemättömiä hommia tehtyä ja vaikka purettua noita toista kuukautta kotona pölyttyviä muuttolaatikoita...
PS. Olen alkanut miettiä, kerronko täällä itsestäni liikaa. Välillä ahdistaa tilittää aika henkilökohtaisiakin juttuja ja olen miettinyt, että kenelle tätä blogia kirjoitan. Muistoksi itselleni? Tiedoksi lähipiirille? Vertaistueksi muille äideille? Olen miettinyt, pitäisikö tämän olla salasanan takana, niin että tietäisin ketkä tarinoitani lukevat.
Toisaalta mietin, että blogini on täyttänyt tehtävänsä, jos yksikin "huijattu" äiti huokaisee näitä tekstejä lukiessaan, ettei olekaan murheineen yksin, vaan että muillakin on samanlaisia äitiyteen liittyviä tunteita. Ottakaa kantaa, suljenko blogin salasanan taakse vai pidänkö avoimena?
Babysteps
Ensin kesäkuun lopussa ipanainen ihmetykseksemme käveli äidin luota mummin luo muutaman askeleen matkan. Sitten sama toistui kotona äidin luota isän luo ja takaisin, matka piteni heinäkuun mittaan ja lopulta ipanan sai huijattua kävelemään kymmenenkin metriä, kun itse siirtyi samaa tahtia kauemmas. Keskiviikkoiltana se alkoi karhukävellä ja torstaina tajuttiin, että se kävelee enemmän kuin konttaa. Kai se voidaan todeta: Poitsu 1v1kk kävelee! Vieläkään ei silmä ole tottunut, sillä aina pienen pään ilmestyminen yllättävältä korkeudelta herättää samanlaisen hykerryttävän muljahduksen sydämessä. Hupsua! Tai se tepsutus... Hän kävelee söpösti zombie-maisesti kädet edellä. Erään vieraamme sanoin: "Se näyttää siltä ku se olis 3-promillen kännissä." No - jututkin ovat sitä tasoa, hän huutaa koko ajan "äiJÄ!" Milloin tarkoittaen äiti tai anna tai katso tai - mikä nyt kontekstiin sattuu sopimaan.
Ai hei, kuinka liikuttavaa: Ukkelin lempipuuhaa on hakea kirjalaatikosta kirja, kantaa se äidille/isille/mummille/kummille/... ja istahtaa itse perässä syliin! Aww. <3
Olen hullaantunut! Joku kehtasi väittää, että vauva-aika on ihanaa ja lapsen kanssa kamalaa. Itse alan nyt nauttia tästä touhusta, sitä vuorovaikutuksen määrää. Se tunne, kun tajuaa että lapsi ymmärtää mitä sanot ja haluat! Ah ja ihanaa!
Ai hei, kuinka liikuttavaa: Ukkelin lempipuuhaa on hakea kirjalaatikosta kirja, kantaa se äidille/isille/mummille/kummille/... ja istahtaa itse perässä syliin! Aww. <3
Olen hullaantunut! Joku kehtasi väittää, että vauva-aika on ihanaa ja lapsen kanssa kamalaa. Itse alan nyt nauttia tästä touhusta, sitä vuorovaikutuksen määrää. Se tunne, kun tajuaa että lapsi ymmärtää mitä sanot ja haluat! Ah ja ihanaa!
08 elokuuta 2012
Taisteluni
Luettuani tänään varhaiskasvatuksen tenttiin Hyvä päivähoito -kirjaa ja istuttuani Kompassissa keskustelemassa ihanien naisten kanssa, olen saanut uskomattoman levollisen kokemuksen siitä, että tämä on juuri nyt minun hetkeni. Tämä on se taistelu, joka minun kuuluu tässä hetkessä käydä, tullakseni siksi ihmiseksi joka olen, joka haluan olla, joka minusta tulee. Äiti, kasvattaja.
Tätä taistelua olen lykännyt ja lykännyt, vuoden ajan ahdistunut, pelännyt menetetyn elämän puolesta, roikkunut kynsin ja hampain menneessä, surrut ja vihannut.
Kun olisi vain pitänyt osata luovuttaa. Olla heikko. Antaa periksi niistä kaikista periaatteista ja säännöistä, joita on omaan arkeensa luonut. Antaa menneiden olla, ja antaa tilaa tulevalle. Jotta se, mikä on tulossa olisi saanut tilaa ja aikaa.
On aika murtaa suojamuurit, antaa kyyneleiden virrata ja itkeä itkemättömät itkut.
Minä tarvitsen tukea, hyväksyntää, vakuuttelua siitä, että uusi elämä on entistä parempi. Kuljethan ystävä kanssani tätä tietä ja rohkaiset minua? Minä todella tarvitsen nyt kaikkia rakkaita ihmisiä ympärilläni.
Surullista, että vasta tämän ahaa-elämyksen myötä nautin ajasta lapseni kanssa. Niistä hymyistä, askelista, leikeistä, haleista. Sanojen tapailusta, pilkistävistä hampaista, lahkeessa roikkuvasta taaperosta. Joka sängyssään nukkuessaan näyttää jo niin isolta pojalta. Kamalaa, että olen menettänyt vuoden elämästäni hänen kanssaan sumuun ja usvaan. Se tuntuu niin suurelta menetykseltä!
No, näin tämän on kuulunut mennä, luotan siihen nyt. Ehkä joskus vielä ymmärrän miksi.
Nyt luotan näihin toivon ajatuksiin ja kuiskaan hiljaa rukouksen: "Anna voimaa luottaa huomiseen, anna uskoa siihen, että Sinä tiedät mikä on minulle oikein ja hyvä. Anna luottamus siihen, että näin tämän täytyy mennä."
Tätä taistelua olen lykännyt ja lykännyt, vuoden ajan ahdistunut, pelännyt menetetyn elämän puolesta, roikkunut kynsin ja hampain menneessä, surrut ja vihannut.
Kun olisi vain pitänyt osata luovuttaa. Olla heikko. Antaa periksi niistä kaikista periaatteista ja säännöistä, joita on omaan arkeensa luonut. Antaa menneiden olla, ja antaa tilaa tulevalle. Jotta se, mikä on tulossa olisi saanut tilaa ja aikaa.
On aika murtaa suojamuurit, antaa kyyneleiden virrata ja itkeä itkemättömät itkut.
Minä tarvitsen tukea, hyväksyntää, vakuuttelua siitä, että uusi elämä on entistä parempi. Kuljethan ystävä kanssani tätä tietä ja rohkaiset minua? Minä todella tarvitsen nyt kaikkia rakkaita ihmisiä ympärilläni.
Surullista, että vasta tämän ahaa-elämyksen myötä nautin ajasta lapseni kanssa. Niistä hymyistä, askelista, leikeistä, haleista. Sanojen tapailusta, pilkistävistä hampaista, lahkeessa roikkuvasta taaperosta. Joka sängyssään nukkuessaan näyttää jo niin isolta pojalta. Kamalaa, että olen menettänyt vuoden elämästäni hänen kanssaan sumuun ja usvaan. Se tuntuu niin suurelta menetykseltä!
No, näin tämän on kuulunut mennä, luotan siihen nyt. Ehkä joskus vielä ymmärrän miksi.
Nyt luotan näihin toivon ajatuksiin ja kuiskaan hiljaa rukouksen: "Anna voimaa luottaa huomiseen, anna uskoa siihen, että Sinä tiedät mikä on minulle oikein ja hyvä. Anna luottamus siihen, että näin tämän täytyy mennä."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)