Teho(kasta)hoitoa.

Minua itkettää.

Luin Leijonaemojen blogista jutun pääkaupunkiseutulaisista lasten teho-osastoista.

En voi ymmärtää, että Suomessa tapahtuu tällaista. Suomessa, jossa lasten asema on vuosia ollut turvattu. Suomessa, jossa lasten oikeuksia puolustetaan.

Kun hätä on suurin, kenellä kestää kantti jättää lapsi yksin?

Ensinnäkin. Lapsi tarvitsee vanhempiaan. Ja jos on vakavasti sairas, niin varmasti tavallista arkea enemmän. Toisekseen, miten voidaan ohittaa kommenteissakin esiin noussut ajatus siitä, että psyykkinen hyvinvointi vaikuttaa fyysiseen. Ihan totta, on todistettu että vanhuksia kuolee ikävään ja yksinäisyyteen. Entä sitten pieni lapsi? Eläisikö Anni, jos vanhemmat olisivat saaneet viettää yön hänen kanssaan? Pitää pelkäävää lasta sylissä? Paijata tukkaa ja tarttua kädestä?

Olen järkyttynyt.

Näillä osastoilla työskentelee ihmisiä, jotka tekevät työtään täydellä sydämellä ja antavat itsestään kaiken. Älä syytä heitä. Tämän muutoksen on lähdettävä meistä, asenteista, vaatimuksistamme. Tämä on sinunkin käsissäsi. Avaathan suusi?

PS. Sen voisi tehdä myös esimerkiksi MLL, lapsiasiainvaltuutettu, tahi muu asiaan liittyvä!

Elämäni ensimmäinen...

Tänään aamulla autossa tajusin, miten onnellinen saankaan olla viettässäni ensimmäistä äitienpäivääni (jopa niin onnellinen, että silmät kostuivat ajatuksesta, köh). On melkoinen etuoikeus ja onni, kaikesta rasittavuudestaankin huolimatta, olla pienen Akseli-pojan ihan ikioma äiti!

Tämä runokin itketti minua tänään. Sillä tämä jos mikä kuvaa täydellisesti arkeani ja elämääni tällä hetkellä. Oikeastaan eilen, tänään ja huomenna.

Äiti nauraa meidän nauruamme,
itkee kyyneliämme,
vastaa meidän rakkauteemme,
pelkää meidän pelkojamme. 

Äiti elää myötä iloissamme,
huolehtii kaikkia huoliamme
ja kaikki toivomme, kaikki unelmamme
äiti toivoo ja uneksii kanssamme. 

Julia Summers

Vietin siis tänään elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Mieheni vastasi koko päivän kulusta ja hyvä niin. Rakastan yllätyksiä. Aamiainen sängyssä aloitti päivän loistavasti. Äitienpäivälahjaksi sain asiaan kuuluvasti Mymmelin äiti -mukin. Aamupäivästä ajoimme vanhempieni vuokraamalle kesämökille. Nautin kiireettömyydestä! En vilkaissutkaan kelloa, sillä kerrankin minun ei tarvinnut. Joku muu piti huolen siitä, että olemme oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Mikä voimauttava tunne, elää yhtä ainutta hetkeä! Nautin kuulkaa jopa haravoinnista, sillä minulla oli aikaa itselleni. Nautin lapseni ilmeestä keinussa. Nautin hyvästä perheeni valmistamasta ruuasta ja yhdessä touhuamisesta. Iltapäivällä kävimme appivanhempien luona kahvittelemassa. Tuvan täydeltä lapseni serkkuja ja touhua. Suku on tällaisina hetkinä paras; onneksi niitä on tavallaan kaksin kappalein.

No hei, päivä oli lyhyesti sanottuna loistava, lukuun ottamatta minuun tarrannutta flunssaa.

Energiaa ja voimaa arkeen!

Kävin eilen kuuntelemassa Paula Heinosen "Voitko hyvin? Energiaa ja voimaa arkeen." luentoa.

Päällimmäisenä jäi mieleen kaksi asiaa: a) Sattumaa ei ole ja b) älä usko, jos lääkäri sanoo että seuraillaan.

Sattumaa ei ole, koska kaikki tapahtuu jostakin syystä. Ja lääkäri voi sanoa vaivaan jos toiseen, että katsotaan vähän eteenpäin ja kuulostellaan. Silloin pitää toimia ja olla uskomatta. Vaatia hoitoa ja marssia tarvittaessa funktionaalisen lääketieteen tohtorin tykö.

No onhan se nainen kävelevä mainos, toisaalta guru, ihanan innostunut, tietää mistä puhuu, mutta myös taitaa ne kikat, joilla jallittaa kuulijansa. Puhuu paljon asiaa, mutta myös koukuttaa. Ei sillä, tarkoitus on hyvä, joten menkööt tämän kerran. Sillä hei haloo maailma, on vihdoin aika herätä. Syömme lääkkeitä turhaan! Kipulääkkeet, närästyslääkkeet, masennuslääkkeet, betasalpaajat, allergialääkkeet... Ja auttaako ne? Tästä Paula eilen puhui: Ei. Ne ei auta, mutta kappas kuinka sattuikaan, kaiken a ja o on se mitä syömme.

Voiko se muka olla näin helppoa? Parantaa sairauksia, terveyttä ja hyvinvointia?

Loogisesti, voi. Käytännössä kaikki ravintomme kulkee suun kautta. Sillä on väliä mitä syömme, sillä kumoamme ruokaa ja juomaa kurkusta alas paitsi nautinnon halusta, myös elimistön rakennus- ja polttoaineeksi. Sillä on väliä mitä syömme, sillä siitä mm. aivomme ja maksamme ammentavat tarvikkeensa.

Lyhyesti.

• Syö antioksidantteja, etenkin jos pudotat painoa! Älä pudota painoa liian nopeasti, esim. 25kg vuoden sisään on liikaa! Myrkyt lähtevät liikkeelle ja tulet todella huonovointiseksi. Antioksidantit (esim. mustikassa paljon, vihreä tee, kylmäpuristetut öljyt, kaalit, kuidut) sitovat ja neutraloivat näitä myrkkyjä.
• Syö reilusti D-vitamiinia (50 μg tai jopa 100 talvisaikaan, kesällä ei tartte, jos on 15min päivässä klo 12-14 välillä ulkona). D-vitamiini on vitamiinihormoni ja sen puute aiheuttaa mm. talvimasennusta ja kevätväsymystä. 
• C-vitamiinia aina stressitilanteissa; puskuroidussa tai luonnollisessa muodossa, sillä se imeytyy ja kestää elimistössä.
• Unohtakaa margariinit. Paras levite syntyy itse: Voita 100g, ruokaöljyä 1dl ja vettä 1dl. Ohje esim. täältä.
• Käyttäkää extra virgin öljyjä: oliivi, rypsi, avokado, sesam ja lasipullossa!
• Tarkistakaa, ettei leivässä lue sisällyksessä lisättyä gluteiinia 
• Omega 3 ja 6 tasapainossa 
• Ravinto ja mieli ovat yhteydessä. Huolehdi foolihaposta ja B12-vitamiinista 
• ... Niin ja elämästä pitää nauttia nyt!

Kannattaa ehkä myös punnita pitäiskö vaihtaa hiusväri luomuun. Sillä tummat hiusvärit voi tappaa. Ne kerääntyy elimistöön, eikä koskaan voi tietää milloin raja tulee vastaan. Samoin huulipunat kannattaa vaihtaa luonnonkosmetiikkaan. Ellet halua syödessä ja juodessa nieleskellä samalla lyijyä, kadmiumia ja muita ympäristömyrkkyjä... Sinnehän ne huulipunat joutuu, ruuan mukana elimistöön. Puikko kerrallaan... Nam.

Koskaan ei hei ole liian myöhäistä. Kaiken voi korjata. Tämän opin eilen: Suolisto uudistuu viiden päivän välein, joten nyt vaan niskasta kiinni ja elintapojen kimppuun. Sillä voi nimittäin voittaa parhaimmillaan vuosia jopa vuosikymmeniä elinaikaa! Aika hyvät arpajaiset vai mitä?

Lähde: Paula Heinonen, Imatra 24.4.2012

Be the change you want to see.

Muutos. Sitä tässä on yritetty, odotettu ja valmisteltu. Siellä sun täällä. Ketjureaktiona.

Vauva-arki. Nyt yhdeksän kuukauden jälkeen alan päästä jyvälle tästä elämästä. Ensimmäisiä kertoja useampaan kuukauteen; minä nautin vanhemmuudesta! Minusta on hienoa, että minulla on lapsi! Ikioma vauva, jonka saan kasvattaa juuri niinkuin haluan. Jota saan sylitellä niin paljon kuin haluan. Tai hän haluaa; mitä hän ei useimmiten halua, kun minä haluan. Ja minä en halua, kun hän haluaa... Edelleen on päiviä, kun illalla hammaspesulla leukaluun kivistyksen asteesta päättelee, että päivä ei ole ollut helpoimmasta päästä. Ihan pohjanoteerauksia ei enää sentäs tule. En itke enää päivittäin, edes viikottain. (Toim.Huom. Oisko tästä jo voinut päätellä pikkusen aiemmin, ettei vanhemmuuteen kuulu pelkät surun kyyneleet...?). 

Apu ja oma-arvo. Minä en jää enää yksin. Ymmärrän, että vauvani vaatii muita enemmän. Ymmärrän, että tämänikäistä voi jo ohjata ja kasvattaa. Kaikkea ei tarvitse ottaa vastaan ajatuksella; se on vauva, ei se sitä tahallaan tee. Avaan suuni, kerron tarvitsevani aikaa ja rauhaa. Valvon, kun muut nukkuvat (vaikka univelkani lienee makkarissa tälläkin hetkellä tuhisevia ukkojani syvempää). Olen olemassa itseäni varten. Tämä on minun elämäni! Minun päätökseni, minun toiveeni, minun ratkaisuni, minun unelmani. Miksi annan muiden kävellä taas ylitseni, vaikka vannoin vuosia takaperin ettei niin tapahdu enää ikinä, ei koskaan? Tänään avasin suuni, ja ilmoitin että en aio olla enää yhtä kiltti. Minullakin on tarpeita, vaatimuksia, pikaisia toimia vaativia tehtäviä. Hyvä esimerkki: mielestäni laskujen maksu ei ole prioriteetti yksi kotiin tultaessa, vaan sen voi hoitaa jälkikasvun vedellessä hirsiä. Ei voi, kun unohtuu. --> Korvan taakse.

Parisuhde. Yhdeksän kuukauden hammasten kiristely vaatii veronsa. Jos pahaa oloa ei pura lapseen, sen purkaa puolisoon. Hei, minne se kuuluisi kadottaa? Mihin muut äidit purkavat vihan, katkeruuden, kiukun, epäoikeudenmukaisuuden, ahdistuksen ja pelon? Tämä voi tuntua tyhmältä kysymykseltä, mutta ei ole. Minulla on rajoittunut kyky käsitellä negatiivisia tunteita, kaipaan vinkkejä! Ipanan ensimmäisen elinkuukauden aikana teimme pyhän sopimuksen olla eroamatta vauvavuoden aikana, tuli vastaan IHAN mitä vaan. Olemme heränneet todellisuuteen. Vuodesta on kolme neljännestä käytetty. On aika tehdä jotain, jotta olemme yhdessä vielä ne seuraavatkin kvartaalit. Parisuhde vaatii työtä. Käytämme lauantaina kummioption. Lapsi yökylään, äiti ja isä leffaan ja syömään.

PS. Iholla sarja tarjosi tänään (jaksossa 7; olen _vähän_ jäljessä) piiloviestin makuuhuoneen seinältä: Be the change you want to see. Pikagoogletus kertoi sen alkuperäksi Gandhin ja sen jatkuvan vielä ...in the world. Minulle riittää tämä hetki: koti, perhe, lapsi ja itseni. Siitähän se muutos lähtee, itsestä. Kun muutut itse, on muiden pakko muuttua mukana. Welcome aboard.

(EDIT: Edellisestä pohjanoteerauksesta on aikaa peräti 20 päivää. Vau mitä vuoristorataa. Toki väliin mahtui viikon etelänloma. Lienemmekö olleet äiti ja lapsi loman tarpeessa, kun kumpaakin on kiukuttanut reissun jälkeen hitusen vähemmän?)

Eniten vit*uttaa kaikki.

Nyt taitaa alkaa totuus valjeta...

On nimittäin niin, että mie oon joutunu käymään hullua taistelua tän äitiyden kanssa koko tähän astisen 8,5kk urani ajan. Oon lapsesta asti kuvitellut, että miun elämän tärkein tehtävä on olla äiti. Ja sit mie oon tässä ihan paska!

Mie en kestä lapseni kiukuttelua ja itkua, mie lasken viikon ajalta ruokailutilanteita, että ne menis miehen kanssa tasan. Mie en millään tasolla kestä tätä epäoikeudenmukaisuutta, joka arjessa vallitsee. Se on meidän lapsi, mutta mie kannan vastuun. Tai en kanna. Sillä mitä mie teen? Mie karkaan takas kouluun ennenku napero on puolta vuottakaan. Meen harjoitteluun, kun se on 7-8kk, jolloin olen poissa kotoa viisi päivää viikossa, 7h kerrallaan, ja hylkään sen täksi aikaa hoitoon vanhemmilleni.

Niinä päivänä, kun olemme lapseni kanssa kaksin kotona, naputan harva se aamu itku kurkussa viestiä vanhemmilleni, tai miehelleni, ennenkuin olemme saaneet edes aamupalaa syötyä, että mitä mie teen kiukkuavan muksun kanssa. (Kääntöpuolena tajusin tänään, että ipana taatusti pohtii mitä tekee kiukkuavan äidin kanssa, eh. Olemme siis yhtä onnellisia kumpainenkin, kun joku apuvoima soittaa ovikelloa). 

Oon koittanu miettiä, että mikä tässä mättää. Tätähän mie nimenomaan vuosia halusin! Oman pienen käärön, johon tuhlata se ylitsevuotava rakkaus, hoivaamisen tarve ja ylimääräinen aika.

Tulos: Mie en kestä tätä toista varten elämistä, valvomista, imetystaistelua enkä oman ajan ja elämän menetystä (niin, ehkä juuri siitä syystä en kestä noita listan alkupään asioita..). Mie tykkään kyllä lapsista, mutta ilmeisesti vasta siinä vaiheessa, kun ne osaa puhua ja kävellä. Pari tuntia kitinää kuunneltuani miuta suoraan sanottuna vituttaa se, ettei lapseni osaa kertoa mitä se parkuu. Ehkä tää on toisen kanssa sitten jo helpompaa, kun on joku checklist mitä alkaa käydä läpi, että mikä sen huudon takan voi olla. Ja ehkä se eka jo viihdyttää sitä tokaa?

Miulle kyllä kerrottiin, ettei äitiys oo ruusuilla tanssimista. Sitä mie en tajunnu etukäteen, että äitiys on näin jatkuvaa olemassa oloa toista varten. Mie en halunnut luopua omasta elämästäni ja taistelen sitä vastaan yhä.

Onhan se kriisi. Lapsen syntymä. Vanhempien elämä muuttuu täydellisesti, vaikka sitä vastaan taistelis kuinka. Niinkun miekin lupasin, ettei mikään muutu. Että raahaan lasta veneilemään ja muihin omiin harrastuksiini mukana. Sinne jäi. Niinkun koko muukin oma elämä. Olis vaan helpompaa hyväksyä se. Todeta, että tämä on tässä ja nyt. Miun on turha haaveilla vuosiin siitä, että saisin joogata iltaisin rauhassa. Että voisin päähänpistosta lähteä vaikka baariin yksille. Tai ajelemaan, tai matkalle, tai mitään.

Ja sitten... nyt jo kaipaan aikaa, kun Akseli oli vauva. Siis vastasyntynyt. Kun nukuttiin yhteentoista ja katsottiin Naapureina Madridissa, jos edes herättiin siiheksi. Kun oli aikaa käsitöille, valokuvakirjoille, ja ajatuksille. Muistan kyllä, sillon se otti päähän. Se tilanne, se arki, se että en saanut aikaiseksi lähteä ulos neljän seinän sisältä.

Tiedän, että kaipaan vielä tätäkin aikaa. Miksi se sitten on niin vaikeaa nauttia just nyt ja tästä hetkestä?