Vanhemman kasvukivut

Vanhemmuus on kummallista. Täynnä odotuksia. Itse odotin sitä intoa täynnä jo heti oman aikuisiän kynnyksellä: Sitten kun minä olen vanhempi, niin meillä tehdään niin ja näin ja noin. (Tottakai eri tavalla kuin omassa lapsuuden kodissa). Nuoruusvuosien jälkeen, kun odotus omalla kohdalla konkretisoitui, alkoi se päättymätön huoli. Kasvaako se käyrillä? Kehittyykö se? Onko munuaisaltaat kunnossa (tulee mukaan huolia, joiden olemassa olosta et tiennytkään). Miten istukan virtaukset sujuvat? Syntyykö se moottoritielle? Osaako se nyt varmasti hengittää itse vaikkei ollakaan enää sairaalassa? Tiputanko sen vahingossa pyllypesulla? Mitä jos unohdan sen kauppaan? Mitä jos kissa hyppää vaunuihin? Entä jos siellä vaunuissa on kuollut hiiri, mitä en huomaa (ei onneksi sattunut meidän kohdalle)? jne jne jne. Lista on oikeasti päättymätön.

Innokkaasti alkanut vanhemmuustaival kokee kolauksen. Mukaan astuu syyllisyys. Itse pillitin esikoisen kanssa ekana iltana kotona, että voiko sen viedä takaisin, kun minusta tuntuu etten osaa hoitaa sitä yhtään. Saman tien iski kamala olo, ei kukaan saa ajatella noin miun lapsesta, vähiten minä itte!

Koko ajan kannat syyllisyyttä siitä, että et ole tarpeeksi. Et osaa tarpeeksi: laittaa ruokaa, keittää soseita, imettää, nukuttaa, pitää oikein sylissä, kuljetat vauvaa vaunuissa etkä kantorepussa (taino täällä postinumeroalueella se kulkee aina turvakaukalossa, kun mihinkään ei oikein pääse ilman autoa). Ihan sama mitä teet, niin aina löytyy joku jonka mielestä se on väärinpäin. Et ole läsnä tarpeeksi, et lue tarpeeksi, et leiki tarpeeksi, et nuku tarpeeksi (koska se vauva herättää etkä iltaisin osaa mennä ajoissa nukkumaan, koska tarvitset omaakin aikaa). Et pidä itsestäsi huolta tarpeeksi: kunto laskee, paino nousee, univaje tekee zombieksi... Ihan sama mitä, mutta koskaan se ei riitä. Tai sitten aika ei riitä.

Tänään tajusin kuitenkin yhden jutun. Kuulin sivukorvalla Pikkukakkosessa laulun, jossa kerrottiin siitä, miten ikinä voi oppia laskemaan sataan tai lukemaan. Kun lapsena opetellaan uutta niin mitä tehdään? Jos se on tietoa niin luetaan kirjasta, ehkä netistä, etsitään kiinnostavaa informaatiota, perehdytään, tehdään esitelmiä, luetaan kokeisiin, kerrataan. Jos se on taitoa, tutkitaan miten se tapahtuu, katsotaan mallia, kokeillaan, yritetään uudestaan, toistoja, toistoja, toistoja...

Kun vanhemmaksi tullaan niin mitä oletetaan: että ollaan valmiita heti? Lamppu syttyy! Ei minun tarvitsekaan osata kaikkea vielä. Minä opin ruokkimaan lapseni, minä opin löytämään minulle ja lapset luontaiset tavat toimia, minä opettelen jakamaan vuorokauteni tunnit uudella tavalla niin, että ne riittävät minulle ja lapsilleni (ja miehelleni ja ystävilleni ja...) - niin että voimme kaikki vähän paremmin. Mutta ei valmista ole tänään! Eikä huomenna, mutta askeleen lähemmäs tavoitetta voin ottaa vaikka heti.

Yleinen illuusio lienee, että aikuiset kasvattavat lapsia - mutta toisinpäin se menee.

Sitten edellisen päivityksen meillekin on ilmestynyt yksi lisää. Huushollissa häärää nyt myös vuoden ikäinen tuittupää, joka tekee mitä tahtoo, menee minne haluaa ja jos joku esteeksi asettuu saa kyllä kuulla siitä. Erikoisin havainto vuoden mittaiselta ajalta kahden lapsen vanhempana on se, että se mikä toisessa lapsessa ärsyttää on toisessa parasta - ja toisinpäin. Ja etten minä pilannutkaan tavoillani toimia sitä ensimmäistä. Se vaan on arka ja ujo, temperamentiltaan toista kuin oletin kaikkien lasten olevan.

Tähtihetkiä huvipuistossa

Ystäväni ihmetteli kuluneella viikolla esikoisensa kanssa tämän ensimmäistä irronnutta maitohammasta. Itse katselin viikko sitten liikuttuneena, kun oma naperoni hämmästeli miten rantapallo voi kellua vedessä sillä lailla ja sitten vielä karata tuulen matkaan, ei ollut moista ennen nähnyt.

Muistellessani näitä tapahtumia, tuntui sydäntä lämmittävän tärkeältä saada jakaa niin monia omia lapsuuden onnen kokemuksia yhdessä oman lapsensa kanssa. Elää tähtihetkiä uudelleen. Ehdottomasti yksi vanhemmuuden parhaista puolista, on saada nauttia kaikesta uudestaan. Nähdä se lapsen silmistä kiiluva ilo ja aito hämmennys joidenkin asioiden edessä. No, kääntöpuolena mietin, että tässä vaiheessa nämä uudelleen eletyt hetket ovat enimmäkseen vielä ilonpisaroita ja onneksi koulukiusaamiseen yms. on vielä pitkä aika. Toivottavasti lapseni ei koskaan tarvitse elää kaikkia niitä kammottavia hetkiä, joita omaan elämääni on mahtunut...

Tänään kävimme hänen elämänsä ensimmäistä kertaa huvipuistossa! Meille tuttu ympäristö pelotti 2-vuotiastamme valtavasti. Ensimmäisen vartin hän riippui vuorotellen meissä vanhemmissa, hoki "Peekää, peekää" ja yritti rohkaista itseään "ei pelätä". Pysähdyin ja mietin mitä hän pelkää. Ja arvatkaa, kun se lamppu syttyi! Monet näistä tilanteista näyttäytyvät lapsen silmissä ensimmäisellä kerralla varsin erilaisilta. No, kuvitteleppa ettet olisi IKINÄ käynyt huvipuistossa, et koskaan nähnyt kuvia tai videoita sieltä, ihan oikeasti kuullutkaan koko jutusta. Millaisen vaikutelman saisit, kun heti portista astuttuasi kaikenikäiset ihmiset kiljuisivat ympärillä kimakasti (tai nauraisivat hysteerisesti), ja erilaisia kovia, uusia, hämmentäviä ääniä kuuluisi laitteista. Niin - laitteista, jotka yhtäkkiä saattavat kiepauttaa ilman mitään logiikkaa ihmiset päälaelleen ja sitten sanoa "Psssiiifffgg". Varsin pelottavaa vai mitä...?

Ensimmäisen kerran rekkakarusellissa sain perustella monet kerrat, ettei se kippaa meitä ylösalaisin, mutta lopulta palatessamme kierrokselta uudelleen sen luokse, hän ajoi siinä viisi kertaa peräkkäin. Ja äidin hysterian hetket koettiin, kun lasten junaan ei mahtunutkaan saattaja seuraksi ja lapsi vakuutti haluavansa mennä YKSIN. Mitä? Minun vauvani? Olin varma, että viimeistään tunnelissa se kiipeää kyydistä tai alkaa parkua pelokasta itkua (ja itse kiipeän aidan yli sen pelastamaan). Ekalla kierroksella sen ilmekään ei värähtänyt äidin kohdalle, iskälle jo hymyiltiin ja tilanteesta kuvatun videon lopusta paistaa, että se taisi ihan oikeasti nauttiakin siitä. Huhhui, minun reipas taaperoni!

Kohta mennään!

Parisuhteen avulla ratkotaan omia ongelmia?

Kiva nähdä, että tekstini "Paraneeko vaihtamalla?" on herättänyt lukijoissa paljon ajatuksia ja kommentteja. Pakko myöntää, kuten loppukommentista kävi ilmi, ihan tosissani en sitä kirjoittanut. Ei sillä, älkää ymmärtäkö väärin - aihe on vakava ja syytä sitä onkin ajatella. En tosissani siksi, etten itsekään hyväksy ihan "heppoisia" eroja. Siis tiedättekö sellaisia, ettei edes viitsitä yrittää, kun nyt vaan kyllästyttää, tai en jaksa. Tänään silmiin osui yhden lemppariajattelijani haastattelu, jota on kiva siteerata tässä kohtaa.

Ensinnäkin, vähän aiheen vierestä, Matti J. Kuronen sanoo ettei

...kukaan mene parisuhteeseen tehdäkseen toista onnelliseksi, vaan ratkaistakseen jonkun oman elämänsä peruskysymyksen.

Jännittävä ajatus perheterapeutilta. Jotenkin hämmentävä, mutta suora ja rehellinen, sillä ainahan meillä on parisuhteeseen ja elämään liittyviä haaveita, joita ei välttämättä yksin toteuteta ja parisuhteeseen ryhtyessään sitä lataa jonkinmoisen kuorman kumppaninsa niskaan, usein täysin tiedostamatta.

Mutta sitten siitä eroamisesta, mihin tuo puolen vuoden takainen (!) viestini liittyi...

Eräs kirkkovaltuutettumme kysyi minulta perheneuvonnan alkuaikoina, että sanotko sinä niille, että ne joutuvat helvettiin, jos ne eroavat. Minä vastasin, että en, koska osa niistä on tulossa helvetistä, Kuronen kertoo.

Tämä on se versio erosta, jonka minäkin hyväksyn mukisematta. Jos kotona olot ovat ihmisarvoa vastaan sotivat, turha jatkaa elämää itseään tuhoavassa parisuhteessa. Mutta - se mitä itsekin tuossa aiemmassa tekstissäni pohdin, että onko kyllästyminen oikea syy erota. Niin juu ei. Tämän kuluneen puolen vuoden aikana minulle on valjennut (sillä kyllä - olen työstänyt aihetta sekä itsekseni että ystäväni kanssa, onhan tämä sen verran koukuttava aihe, joka on jossain kohtaa parisuhdetta pohdittava läpi, jotta ymmärtää itseään), että pitkä parisuhde on ennenkaikkea tahtotila. Avioliittoon vihittäviltä kysytään kirkossa tahdotko? (ilmeisesti myös maistraatissa?) ja sitähän se on. Tahtomista, yrittämistä, tarpomista. Ei elämää ole kukaan koskaan helpoksi sanonut, eikä siten parisuhdettakaan. Ylä- ja alamäkiä tulee - mutta arvatkaa mitä? Toisen valaistumisen hetken koin, kun ymmärsin, että avain onneen on sen tahtomisen lisäksi puhuminen. Sille omalle puolisolle.

Linkkivinkkejä.

Osuvasti edelliseen tekstiini (Paraneeko vaihtamalla?) liittyen sattui silmiini pari päivää myöhemmin julkaistu Paula Norosen kolumni Hesarista: "Jos ei jaksa erota."

Suoraan sanottuna täydellisiä vinkkejä. Kannattaa lukea, vaikkei olisikaan pienen lapsen vanhempi ja parisuhteessa.

Pari muutakin hyvää linkkiä on sattunut silmään...

Vertaistukea unettomien lasten vanhemmille: "Kun ei nuku, tulee hulluksi."

Puoli vuotta sitä jaksaa. Sitten ei enää jaksa. Yöt ja päivät muuttuvat ympyräksi, ajatukset ratkaisukeskeisiksi: Mitä jos saisi keuhkokuumeen, sellaisen että joutuisi sairaalaan, mutta ei ihan kuolisi. Olisi valkoiset lakanat ja loputon uni. Hoitakoon joku muu sitä vauvaa, äiti nukkuu nyt."

Vertaistukea parivuotiaan vanhemmille: "Riidankylväjä" 

Lapsen kiukuttelu tuntui hellyttävältä ja ymmärrettävältä. Hänhän vain käsittelee elämän rajallisuutta, mikäs tässä turvana ollessa. Horjuu pienoinen omien vahvojen tunteittensa ristiaallokossa, mutta kyllä äiti auttaa. Tavanomaisen ärtymisen sijaan jaksoin kuunnella, kuulostella, selittää lapsentajuisesti, hämätä, helliä, tukea, sylihoitaa, rohkaista, tarjota vaihtoehtoja ja noin ylipäätään olla lapsen tunne-elämän kasvua tukeva äiti.

Jossain nukkumattomien päiväunien ja laittamattoman päivällisen välissä hyvä päiväni sanoi sopimuksensa irti ja kivahdin lapselleni:"Mikä sua vaivaa, miksi sä kokoajan kiukuttelet!". Ponteva vastaus yllätti minut täysin:"Äiti, mä haluan riidellä sun kanssa!"

Paraneeko vaihtamalla?

Varoitus! Seuraava teksti saattaa järkyttää osaa lukijoista.

Kirjoittaisin seuraavan bloggauksen ennemmin täysin anonyymisti ja privaatisti - sillä vaikka seisonkin näiden sanojen takana, arveluttaa miten ihmiset ajatuksiini suhtautuvat. Rohkaistun kuitenkin tekemään tämän nyt myös julkisesti, sillä tilastojen valossa* nämä pohdintani lienevät äärimmäisen yleisiä. Yleisiä ajatuksia ja tunteita 1,5-vuotiaan lapsen vanhemmalle. Ja jos eivät samasta elämäntilanteesta huolimatta ole tuttuja sinulle, ole onnellinen. Olet siinä asemassa, missä minäkin toisaalta toivoisin olevani. (*=suurin osa avioeroista osuu perheisiin, joissa on 1,5-vuotias lapsi.)

Olen pohtinut jo jonkun aikaa sitä millainen parisuhdeidylli nykymaailmassa vallitsee. Millaisia arvoja me y-sukupolven nuoret aikuiset lataamme parisuhteeseen? Millaisista lähtökohdista ruvetaan suunnittelemaan yhteistä elämää? Onko näissä yhtäläisyyksiä vai onko lopulta kyse persoonallisuuseroista?

Itse toivoisin eläväni tasavertaisessa, jokseenkin tasapainoisessa (muttei tylsässä) parisuhteessa, jossa kumpikin tulisi huomioiduksi tarpeineen ja toiveineen. Jossa lähtökohtana olisi elää elämää yhdessä toista kunnioittaen. Jossa asioista keskusteltaisiin ja jossa ennenkaikkea oltaisiin läsnä.

Lapsuuden ihanteeni oli mennä nuorena naimisiin, perustaa perhe ja elää elämä onnellisena loppuun saakka. Oikeastaan haaveeni loppuivat siihen, kun olisi mies, koti, lapset ja auto. En ollut edes ajatellut elämää sen pidemmälle. Jotenkin sitä kuvitteli, että sitten sitä vaan on kaikki avaimet onneen ja elämä seesteistä. Hah!

No, roolimallia haaveilleni ei tarvitse hakea kaukaa. Vanhempani ovat olleet naimisissa reilut 30 vuotta. Näyttävät varsin onnellisilta vieläkin. Sanotaan, että avioerovanhempien lapset eroavat herkemmin. Eikö silloin pitkässä parisuhteessa elävien vanhempien lasten tulisi uskoa ikuiseen avioliittoon?

Kyse ei ole kuitenkaan vanhemmistani vaan minusta. En ole luonteeltani mitenkään pitkäjänteinen. En jaksa kiinnostua pitkään samoista asioista, vaikkakin innostun helposti. En ole sitoutuvaa sorttia, pidän muutoksista myös työpaikalla. Minua ahdistaisi ajatus 20-vuotisesta liukuhihnatyöpaikasta. Haluan kehittää ja kehittyä, ei silloin voi jämähtää paikoilleen, vaan sitä on vaadittava myös ympäristöltä. Olen levoton ja kaipaan vaihtelua. Näistä lähtökohdista on tällä erää vaikea ajatella, että parisuhdekaan olisi ikuinen. Tai ainakaan puolisoni ei pääse helpolla yrittäessään pitää minut kiinnostuneena.

(Niin, miksi se unelmointi päättyi lapsiin? - Minulla ei ole vastausta.)

En osaa sanoa onko tämä ajatusmyrsky pohjustusta sille, että mikäli parisuhde joskus päättyy, niin minun ei tarvitse tuntea ahdistusta, koska olen syöttänyt aikoinaan aivoihini ajatuksen, että tämä nyt on vaan nykyelämää. Sillä kyllä miuta ahdistaa pelkkä ajatuskin erosta! Etenkin se osa, miten muut siihen suhtautuvat. Mitä sukulaiset sanovat, mitä naapurit ajattelevat, entä yhteiset ystävät? Mitä lapsen koulukaverit sanovat aikanaan? (Ja samaan aikaan jokainen naistenlehdessä esiintyvä noin kolmekymppinen nainen on parin lapsen äiti, eronnut, siitä selvinnyt ja uudessa suhteessa, ilman että kukaan kyseenalaistaa naisen järjenjuoksua.)

Onko pitkä parisuhde 2010-luvulla 5, 10, 15 vai 50 vuotta? Onko pitkä parisuhde ylipäätään avain onneen? Mistä kumpuaa ajatus, että pitkässä parisuhteessa elävät ovat onnellisimpia? Kun kaikki on nähty ja yhteinen elämä enemmän kiukuttelua, kun kivaa - niin miksei vaihtaisi? Miksei parisuhdetta voisi päivittää vaikka 5-10 vuoden välein?

Ps. Älkää nyt huolestuko. Kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti.