Tähtihetkiä huvipuistossa

Ystäväni ihmetteli kuluneella viikolla esikoisensa kanssa tämän ensimmäistä irronnutta maitohammasta. Itse katselin viikko sitten liikuttuneena, kun oma naperoni hämmästeli miten rantapallo voi kellua vedessä sillä lailla ja sitten vielä karata tuulen matkaan, ei ollut moista ennen nähnyt.

Muistellessani näitä tapahtumia, tuntui sydäntä lämmittävän tärkeältä saada jakaa niin monia omia lapsuuden onnen kokemuksia yhdessä oman lapsensa kanssa. Elää tähtihetkiä uudelleen. Ehdottomasti yksi vanhemmuuden parhaista puolista, on saada nauttia kaikesta uudestaan. Nähdä se lapsen silmistä kiiluva ilo ja aito hämmennys joidenkin asioiden edessä. No, kääntöpuolena mietin, että tässä vaiheessa nämä uudelleen eletyt hetket ovat enimmäkseen vielä ilonpisaroita ja onneksi koulukiusaamiseen yms. on vielä pitkä aika. Toivottavasti lapseni ei koskaan tarvitse elää kaikkia niitä kammottavia hetkiä, joita omaan elämääni on mahtunut...

Tänään kävimme hänen elämänsä ensimmäistä kertaa huvipuistossa! Meille tuttu ympäristö pelotti 2-vuotiastamme valtavasti. Ensimmäisen vartin hän riippui vuorotellen meissä vanhemmissa, hoki "Peekää, peekää" ja yritti rohkaista itseään "ei pelätä". Pysähdyin ja mietin mitä hän pelkää. Ja arvatkaa, kun se lamppu syttyi! Monet näistä tilanteista näyttäytyvät lapsen silmissä ensimmäisellä kerralla varsin erilaisilta. No, kuvitteleppa ettet olisi IKINÄ käynyt huvipuistossa, et koskaan nähnyt kuvia tai videoita sieltä, ihan oikeasti kuullutkaan koko jutusta. Millaisen vaikutelman saisit, kun heti portista astuttuasi kaikenikäiset ihmiset kiljuisivat ympärillä kimakasti (tai nauraisivat hysteerisesti), ja erilaisia kovia, uusia, hämmentäviä ääniä kuuluisi laitteista. Niin - laitteista, jotka yhtäkkiä saattavat kiepauttaa ilman mitään logiikkaa ihmiset päälaelleen ja sitten sanoa "Psssiiifffgg". Varsin pelottavaa vai mitä...?

Ensimmäisen kerran rekkakarusellissa sain perustella monet kerrat, ettei se kippaa meitä ylösalaisin, mutta lopulta palatessamme kierrokselta uudelleen sen luokse, hän ajoi siinä viisi kertaa peräkkäin. Ja äidin hysterian hetket koettiin, kun lasten junaan ei mahtunutkaan saattaja seuraksi ja lapsi vakuutti haluavansa mennä YKSIN. Mitä? Minun vauvani? Olin varma, että viimeistään tunnelissa se kiipeää kyydistä tai alkaa parkua pelokasta itkua (ja itse kiipeän aidan yli sen pelastamaan). Ekalla kierroksella sen ilmekään ei värähtänyt äidin kohdalle, iskälle jo hymyiltiin ja tilanteesta kuvatun videon lopusta paistaa, että se taisi ihan oikeasti nauttiakin siitä. Huhhui, minun reipas taaperoni!

Kohta mennään!

Minä tein sen!

Koulu on ohi. Tutkintotodistukset jaetaan juhlassa ensi viikolla. Minä tein sen! Valmistuin äitiyslomastani huolimatta alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Jälkikäteen ajateltuna, hullu. En suosittele. Viikon ajan kouluttomuudesta nauttineena, ihmettelen kun villasukat ja pipot edistyvät. Tänään lainasin kirjastosta kirjan (joka ei ollut koulukirja). Onkohan tätä tapahtunut useampaan vuoteen? Lapsi nukkuu toisinaan jopa 13h yöunia ja yhdet tunnin päikkärit.

Havahdun välillä ajatukseen: minulla on aikaa. Ei sentäs tylsää tai ei-mitään-tekemistä. Siihen menee vielä hetki jos toinen...

Olen alkanut muistaa, ettei elämä olekaan niin vakavaa. On aika vähän löysätä. Päästää irti omista tavoitteista, rooleista ja suunnitelmista. Elää tätä hetkeä. Antaa lapsen levittää lelut pitkin kotia, ruuat pitkin pöytää ja sotkea telkkarin kanavat. Tekemällä oppii. Tehdä lumienkeleitä, ryömiä hangessa, juosta kilpaa naapurin lasten kanssa. (Edellinen lause koski siis muuten minua...)

Kunnes tammikuussa aloitan työt... 

Suosittelen...

Ihan ekaksi: kiitos kommenteista! Hämmennyin blogini lukijoista. Ja vakuutuin, että tällä on paikkansa. Unohdetaan siis se salasana, ja yritetään unohtaa myös liian tiheä suodatin päästä. On tärkeää puhua asioista.

Niinkun nyt vaikka näistä tänään. Istun nykyään autossa 1,5h päivä, sillä opinahjooni kertyy matkaa suuntaansa omalla autolla ajeltuna 45 minuuttia. Bussilla ei pääse kuin puolimatkasta ja siihen meneekin sitten jo yhtäpaljon aikaa kuin koko matkaan. Perheellisenä se ei nyt vaan käy. Aion blogata jossain kohtaa kanssa-autoilijoista, mutta tänään kerron siitä, mitä radiosta kuulin.

* Ensinnäkin. Menomatkalla YleX:n aamu-uutisissa kerrottiin Ihan tavallisia asioita -sivustosta. Ehdin äsken tutustua, koukutuin. Kerrankin välitetään! Ollaan tosissaan ja konkreettisia, ilman hienoja lauseita. Vaati aikaa huomata, että sivuston juju on siinä, että kuka vaan voi sitä täydentää. Jätin jo oman kommenttini, mihin sinulla on sanottavaa? www.tavallisia.fi

* Kotimatkalla joka kanavalta tuli vaan ärsyttäviä biisejä, surffailin kanavien välillä ja päädyin jonnekin, minne ikinä ennen en. Yle Yksi -kanavalta (kyllä, olen 28, en 82v!) tuli kiinnostava puheenvuoro veroparasiitien ja Euroopan kriisien yhteydestä. Kuulin viimeiset 15 minuuttia ja niiden perusteella suosittelen.

 "Veroparatiisi kuulostaa muutaman superrikkaan kivalta palmusaarelta mutta on tosiasiassa palj

on pahempaa. Noin puolet maailman lainarahaliikenteestä kulkee veroparatiisien kautta. Suomalaisetkin suuryritykset toimivat niissä. Johtuuko kaikissa länsimaissa ilmenevä julkisen talouden kriisi siitä, että suuryritykset pakenevat veroja paratiiseihin? "

Pieni ryhmä rikastuu ja kaikki muut köyhtyvät, mut ei siinä mitään. Kärsitään eniten siitä, että 100:sta suurimmasta eurooppalaisesta yrityksestä 98 ujuttaa varantonsa veroparatiisien kautta jonnekin, mistä me emme tiedä. Mutta tiedämme, että niillä verorahoilla olisi kehitetty ja ylläpidetty mm. julkista terveydenhuoltoa. Ihan kiva hei. Juttu päättyi siihen, ettei tarkotus ollut masentaa vaan herättää ajattelemaan, että tarttis varmaan tehdä jotain...

Positiivisena asiana, esim. Helsinki on päättänyt tiputtaa yhteistyökumppaneistaan ne yritykset, jotka toimivat veroparatiiseissa. (Millonkohan muut?) Valkoista valoa - Paratiisin pimeä puoli

Ikeatuunausta

Kuten jo tulikin mainittua. Puuhaamme muuttoa. Vieläpä ensimmäiseen omaan kotiin. Ja minulla on valtava halu tehdä, laittaa, muunnella, muokata, sisustaa, suunnitella... Oletan sen johtuvan siitä, että kerrankin on mahdollisuus laittaa omaa kotia juuri sellaiseksi kuin haluaa, miettimättä vuokranantajan ajatuksia tai sitä, että joskus tästäkin on lähdettävä. (En usko, että asumme loppueläämme tässä tulevassakaan kodissa, mutta ajatus pitkäaikaisemmasta asunnosta se silti on.)

Tämä touhuamisinto ei ole rajoittunut ainoastaan seinämateriaaleihin tai pihakalusteisiin, olohuoneen tai keittiön pöytään, vaan likimain kaikkeen tästä huushollista uuteen siirrettävään. Koti on tällä erää täynnä Ikea-rojua, joka sinänsä on kaikessa edullisuudessaan palvellut meitä toistaiseksi hyvin. Olen totaalisen huono luopumaan ylimääräisestä. (Perustelen kaikkea kaatopaikan lopullisuudella, mutta ekoteko sekin olisi, että raaskisin luopua esimerkiksi vanhoista työnäytteistä tai inspiraatiota varten säilytetyistä lehdistä. Turhaan tilaa vievät, kun alaakin olen jo vuosia sitten vaihtanut!) No siis. En aio myöskään heivata kaikkea Ikeasta hankittua yli laidan, vaan keksiä uutta. Toistaiseksi paras idea on ollut siirtää uuteen olohuoneeseen sopimaton Expeditin tv-taso työhuoneen kirjahyllyksi ja pistää huonekasvit telkkarin tilalle.

Mutta hei! Sittenpä löysin IkeaHackersit! Hahaa, vihdoin "joku" (ja toinenkin) on keksinyt, että pienellä vaivalla saa Ikea-romuistakin tuunattua ihan omannäköisiä tai jatkettua niiden käyttöikää! Aivan mielettömiä ideoita ja kuinka pienellä rahalla.

Tähän rakastuin itse...

http://www.ikeahackers.net/2010/11/bedroom-dress-boys.html

Jos miulla menis makkarissa tuollainen kotelointi sotkemassa sisustustusta, olis nää heti meillä!

Eikun unelmoimaan ja suunnittelemaan. Ja pakkaamaan tavaroita. Aika palauttaa mieleen tutut neljä kasaa: säilytä, säilytä jossain muualla, hävitä ja kierrätä. Toivon kahden viimeisimmän tällä kertaa voittavan.

Tilinpäätös

Kahden päivän päästä ipanapa täyttää 11kk. Huh! (Ei Huh! - mitä ihmettä, vaan Huh! - helpotusta.) Ollaan tarpeeksi lähellä 1v-kilometripylvästä, jotta voin tehdä ensimmäisen vuoden tilinpäätöksen. Etenkin, kun 1v synttäreiden aikaan meillä puuhataan muuttoa omaan kotiin, joten voi olla, että siinä rytäkässä tämäkin asia unohtuisi.

Ensimmäisen kuukauden aikaan masuvaivaitkua päivittäin tunteja kuunnellessani, muistin Project Mama -blogista lukeneeni, että ensimmäisen vuoden jälkeen elämä helpottaa. 11 pitkää kuukautta edessä, ajattelin.

Jos jotain on käynyt näiden jo kuluneen 11 kuukauden aikana selväksi, niin se että minusta ei tullut äitiä kädenkäänteessä. En ole selvästi niitä ihmisiä, jotka suuriin muutoksiin sopeutuvat silmän räpäyksessä, vaikka pieniin kyllä. En vaan suostu edelleenkään hyväksymään tosi asiaa, että lapsi vie minulta kaiken. Olimme ehtineet olla kotona kokonaiset kolme (!)  päivää, kun itkin miehelleni sitä, miten minua pelottaa etten jaksa huolehtia pikkuvauvastamme. Miten minä olen huolissani siitä, onko minusta tähän. Ja heti perään olin pyytämässä vauvalta anteeksi, että edes sanoin niin ääneen. Todellista Vuoden Mutsi - ainesta.

En ole se zen-äiti, joka sietää lahkeessa kitisevää ipanaa koko valveillaoloajan, hymyilee aurinkoisesti ja leipoo pullat päiväuniaikaan. Sen sijaan minusta on yhä jokseenkin hämmästyttävää, ettei tuollaisen leluvuoren kanssa voi viihtyä minuuttia pidempään yksin. Räjähdän nollasta sataan alta nanosekunnin siinä vaiheessa, kun herra kitisee kolmatta tuntia suostumatta tissille tai nukkumaan, tai ylipäänsä mihinkään, ja itse pitäisi saada sen kymmenen asiaa tehtyä. Todella mieltä ylentävää huomata karjuvansa alta metrin mittaiselle pää punaisena. Tilanne muuttuu täydelliseksi siinä kohtaa, kun oivaltaa, että vika ei ollut lapsessa.

Hullu olen kyllä. Mutta kuka pakotti jatkamaan opintoja vauva-vaiheessa? Olen tehnyt vuoden sisään kaksi pitkää työharjoittelua, joista pedagoginen jakso päiväkotiin on parhaillaan käynnissä. Olen aloittanut opinnäytetyön, kirjoittanut kolmekymmentä sivua teoriaa, lukenut kymmenkunta aiheeseen liittyvää kirjaa. Istunut kursseilla, ajanut 100km päivässä päästäkseni kouluun ja kotiin. Kirjoittanut esseen jos toisenkin. (Ja sitten tuntuu, että en ole saanut mitään aikaiseksi?) Anna anteeksi lapseni, äiti lupaa jatkossa olla enemmän läsnä.

Ellen olisi lauantaisissa yo-juhlissa istunut valmiiksi, olisin lentänyt pyrstölleni. Jouduin kahdesti kysymään mitä. Ensin en kuullut, seuraavaksi en ollut varma kuulinko oikein. Sukulaistäti (+75v.) sanoi: "Se taitaa alkaa olla rankin aika A:nkin kanssa takana?". Siis mitä? Nytkö se salaliitto alkaa purkautua? Nytkö jo vanhemmatkin ihmiset myöntävät, ettei vauvavuosi todella ole mitään pullantuoksuista sohvalla makoilua vaan raakaa ja rankkaa työtä, hermoja raastavaa hommaa, uuvuttava urakka? Vai onko se niin, että tämä kerrotaan kaikille esikkoäideille vasta tässä kohtaa, mitä?

No. Kaiken tämän jälkeen koen, että olen heinäkuisen lomani ansainnut, onneksi vieläpä miehen kanssa yhteisen! Olkoonkin, että ensimmäinen viikko menee omassa (lue: pankin) kodissa muuttolaatikoita purkaessa ja esikoisen elämän ensimmäisiä synttäreitä järjestellessä.

Tää on puoliksi vitsi, mutta saisikohan lomaa lapsestakin?

Ei pidä ymmärtää nyt väärin. Kyllä ipana osaa olla ihanakin. Näkisitte, kun se on oppinut morjestaan. Kun sille sanoo heihei, se vilkuttaa ja kun sanoo moi, se nostaa käpälän kohti kattoa ja virnuilee leveästi! Kaikkein ihanin se on, kun se nukkuu. Ja kyllä minä sitä rakastan. Päivä päivältä enemmän. Joskus minä vielä opin olemaan se ihana äitikin; ehkä sitten kun osaan antaa hetkeksi periksi itsekkäästä pyrkimyksestäni elää vauvavuoden aikana myös omaa elämääni. Pitäisi muistaa, että loppujen lopuksi tämä on vain yksi ohikiitävä hetki. Tärkeä vaihe elämässä. Että vielä tulee se aika, kun aikaa on vain itselleni. Vielä tulee se aika, kun minä kaipaan tätä hetkeä enemmän kuin mitään. Kuten sanottua, hullu.

Elämäni ensimmäinen...

Tänään aamulla autossa tajusin, miten onnellinen saankaan olla viettässäni ensimmäistä äitienpäivääni (jopa niin onnellinen, että silmät kostuivat ajatuksesta, köh). On melkoinen etuoikeus ja onni, kaikesta rasittavuudestaankin huolimatta, olla pienen Akseli-pojan ihan ikioma äiti!

Tämä runokin itketti minua tänään. Sillä tämä jos mikä kuvaa täydellisesti arkeani ja elämääni tällä hetkellä. Oikeastaan eilen, tänään ja huomenna.

Äiti nauraa meidän nauruamme,
itkee kyyneliämme,
vastaa meidän rakkauteemme,
pelkää meidän pelkojamme. 

Äiti elää myötä iloissamme,
huolehtii kaikkia huoliamme
ja kaikki toivomme, kaikki unelmamme
äiti toivoo ja uneksii kanssamme. 

Julia Summers

Vietin siis tänään elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Mieheni vastasi koko päivän kulusta ja hyvä niin. Rakastan yllätyksiä. Aamiainen sängyssä aloitti päivän loistavasti. Äitienpäivälahjaksi sain asiaan kuuluvasti Mymmelin äiti -mukin. Aamupäivästä ajoimme vanhempieni vuokraamalle kesämökille. Nautin kiireettömyydestä! En vilkaissutkaan kelloa, sillä kerrankin minun ei tarvinnut. Joku muu piti huolen siitä, että olemme oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Mikä voimauttava tunne, elää yhtä ainutta hetkeä! Nautin kuulkaa jopa haravoinnista, sillä minulla oli aikaa itselleni. Nautin lapseni ilmeestä keinussa. Nautin hyvästä perheeni valmistamasta ruuasta ja yhdessä touhuamisesta. Iltapäivällä kävimme appivanhempien luona kahvittelemassa. Tuvan täydeltä lapseni serkkuja ja touhua. Suku on tällaisina hetkinä paras; onneksi niitä on tavallaan kaksin kappalein.

No hei, päivä oli lyhyesti sanottuna loistava, lukuun ottamatta minuun tarrannutta flunssaa.

Energiaa ja voimaa arkeen!

Kävin eilen kuuntelemassa Paula Heinosen "Voitko hyvin? Energiaa ja voimaa arkeen." luentoa.

Päällimmäisenä jäi mieleen kaksi asiaa: a) Sattumaa ei ole ja b) älä usko, jos lääkäri sanoo että seuraillaan.

Sattumaa ei ole, koska kaikki tapahtuu jostakin syystä. Ja lääkäri voi sanoa vaivaan jos toiseen, että katsotaan vähän eteenpäin ja kuulostellaan. Silloin pitää toimia ja olla uskomatta. Vaatia hoitoa ja marssia tarvittaessa funktionaalisen lääketieteen tohtorin tykö.

No onhan se nainen kävelevä mainos, toisaalta guru, ihanan innostunut, tietää mistä puhuu, mutta myös taitaa ne kikat, joilla jallittaa kuulijansa. Puhuu paljon asiaa, mutta myös koukuttaa. Ei sillä, tarkoitus on hyvä, joten menkööt tämän kerran. Sillä hei haloo maailma, on vihdoin aika herätä. Syömme lääkkeitä turhaan! Kipulääkkeet, närästyslääkkeet, masennuslääkkeet, betasalpaajat, allergialääkkeet... Ja auttaako ne? Tästä Paula eilen puhui: Ei. Ne ei auta, mutta kappas kuinka sattuikaan, kaiken a ja o on se mitä syömme.

Voiko se muka olla näin helppoa? Parantaa sairauksia, terveyttä ja hyvinvointia?

Loogisesti, voi. Käytännössä kaikki ravintomme kulkee suun kautta. Sillä on väliä mitä syömme, sillä kumoamme ruokaa ja juomaa kurkusta alas paitsi nautinnon halusta, myös elimistön rakennus- ja polttoaineeksi. Sillä on väliä mitä syömme, sillä siitä mm. aivomme ja maksamme ammentavat tarvikkeensa.

Lyhyesti.

• Syö antioksidantteja, etenkin jos pudotat painoa! Älä pudota painoa liian nopeasti, esim. 25kg vuoden sisään on liikaa! Myrkyt lähtevät liikkeelle ja tulet todella huonovointiseksi. Antioksidantit (esim. mustikassa paljon, vihreä tee, kylmäpuristetut öljyt, kaalit, kuidut) sitovat ja neutraloivat näitä myrkkyjä.
• Syö reilusti D-vitamiinia (50 μg tai jopa 100 talvisaikaan, kesällä ei tartte, jos on 15min päivässä klo 12-14 välillä ulkona). D-vitamiini on vitamiinihormoni ja sen puute aiheuttaa mm. talvimasennusta ja kevätväsymystä. 
• C-vitamiinia aina stressitilanteissa; puskuroidussa tai luonnollisessa muodossa, sillä se imeytyy ja kestää elimistössä.
• Unohtakaa margariinit. Paras levite syntyy itse: Voita 100g, ruokaöljyä 1dl ja vettä 1dl. Ohje esim. täältä.
• Käyttäkää extra virgin öljyjä: oliivi, rypsi, avokado, sesam ja lasipullossa!
• Tarkistakaa, ettei leivässä lue sisällyksessä lisättyä gluteiinia 
• Omega 3 ja 6 tasapainossa 
• Ravinto ja mieli ovat yhteydessä. Huolehdi foolihaposta ja B12-vitamiinista 
• ... Niin ja elämästä pitää nauttia nyt!

Kannattaa ehkä myös punnita pitäiskö vaihtaa hiusväri luomuun. Sillä tummat hiusvärit voi tappaa. Ne kerääntyy elimistöön, eikä koskaan voi tietää milloin raja tulee vastaan. Samoin huulipunat kannattaa vaihtaa luonnonkosmetiikkaan. Ellet halua syödessä ja juodessa nieleskellä samalla lyijyä, kadmiumia ja muita ympäristömyrkkyjä... Sinnehän ne huulipunat joutuu, ruuan mukana elimistöön. Puikko kerrallaan... Nam.

Koskaan ei hei ole liian myöhäistä. Kaiken voi korjata. Tämän opin eilen: Suolisto uudistuu viiden päivän välein, joten nyt vaan niskasta kiinni ja elintapojen kimppuun. Sillä voi nimittäin voittaa parhaimmillaan vuosia jopa vuosikymmeniä elinaikaa! Aika hyvät arpajaiset vai mitä?

Lähde: Paula Heinonen, Imatra 24.4.2012

Be the change you want to see.

Muutos. Sitä tässä on yritetty, odotettu ja valmisteltu. Siellä sun täällä. Ketjureaktiona.

Vauva-arki. Nyt yhdeksän kuukauden jälkeen alan päästä jyvälle tästä elämästä. Ensimmäisiä kertoja useampaan kuukauteen; minä nautin vanhemmuudesta! Minusta on hienoa, että minulla on lapsi! Ikioma vauva, jonka saan kasvattaa juuri niinkuin haluan. Jota saan sylitellä niin paljon kuin haluan. Tai hän haluaa; mitä hän ei useimmiten halua, kun minä haluan. Ja minä en halua, kun hän haluaa... Edelleen on päiviä, kun illalla hammaspesulla leukaluun kivistyksen asteesta päättelee, että päivä ei ole ollut helpoimmasta päästä. Ihan pohjanoteerauksia ei enää sentäs tule. En itke enää päivittäin, edes viikottain. (Toim.Huom. Oisko tästä jo voinut päätellä pikkusen aiemmin, ettei vanhemmuuteen kuulu pelkät surun kyyneleet...?). 

Apu ja oma-arvo. Minä en jää enää yksin. Ymmärrän, että vauvani vaatii muita enemmän. Ymmärrän, että tämänikäistä voi jo ohjata ja kasvattaa. Kaikkea ei tarvitse ottaa vastaan ajatuksella; se on vauva, ei se sitä tahallaan tee. Avaan suuni, kerron tarvitsevani aikaa ja rauhaa. Valvon, kun muut nukkuvat (vaikka univelkani lienee makkarissa tälläkin hetkellä tuhisevia ukkojani syvempää). Olen olemassa itseäni varten. Tämä on minun elämäni! Minun päätökseni, minun toiveeni, minun ratkaisuni, minun unelmani. Miksi annan muiden kävellä taas ylitseni, vaikka vannoin vuosia takaperin ettei niin tapahdu enää ikinä, ei koskaan? Tänään avasin suuni, ja ilmoitin että en aio olla enää yhtä kiltti. Minullakin on tarpeita, vaatimuksia, pikaisia toimia vaativia tehtäviä. Hyvä esimerkki: mielestäni laskujen maksu ei ole prioriteetti yksi kotiin tultaessa, vaan sen voi hoitaa jälkikasvun vedellessä hirsiä. Ei voi, kun unohtuu. --> Korvan taakse.

Parisuhde. Yhdeksän kuukauden hammasten kiristely vaatii veronsa. Jos pahaa oloa ei pura lapseen, sen purkaa puolisoon. Hei, minne se kuuluisi kadottaa? Mihin muut äidit purkavat vihan, katkeruuden, kiukun, epäoikeudenmukaisuuden, ahdistuksen ja pelon? Tämä voi tuntua tyhmältä kysymykseltä, mutta ei ole. Minulla on rajoittunut kyky käsitellä negatiivisia tunteita, kaipaan vinkkejä! Ipanan ensimmäisen elinkuukauden aikana teimme pyhän sopimuksen olla eroamatta vauvavuoden aikana, tuli vastaan IHAN mitä vaan. Olemme heränneet todellisuuteen. Vuodesta on kolme neljännestä käytetty. On aika tehdä jotain, jotta olemme yhdessä vielä ne seuraavatkin kvartaalit. Parisuhde vaatii työtä. Käytämme lauantaina kummioption. Lapsi yökylään, äiti ja isä leffaan ja syömään.

PS. Iholla sarja tarjosi tänään (jaksossa 7; olen _vähän_ jäljessä) piiloviestin makuuhuoneen seinältä: Be the change you want to see. Pikagoogletus kertoi sen alkuperäksi Gandhin ja sen jatkuvan vielä ...in the world. Minulle riittää tämä hetki: koti, perhe, lapsi ja itseni. Siitähän se muutos lähtee, itsestä. Kun muutut itse, on muiden pakko muuttua mukana. Welcome aboard.

(EDIT: Edellisestä pohjanoteerauksesta on aikaa peräti 20 päivää. Vau mitä vuoristorataa. Toki väliin mahtui viikon etelänloma. Lienemmekö olleet äiti ja lapsi loman tarpeessa, kun kumpaakin on kiukuttanut reissun jälkeen hitusen vähemmän?)

Eniten vit*uttaa kaikki.

Nyt taitaa alkaa totuus valjeta...

On nimittäin niin, että mie oon joutunu käymään hullua taistelua tän äitiyden kanssa koko tähän astisen 8,5kk urani ajan. Oon lapsesta asti kuvitellut, että miun elämän tärkein tehtävä on olla äiti. Ja sit mie oon tässä ihan paska!

Mie en kestä lapseni kiukuttelua ja itkua, mie lasken viikon ajalta ruokailutilanteita, että ne menis miehen kanssa tasan. Mie en millään tasolla kestä tätä epäoikeudenmukaisuutta, joka arjessa vallitsee. Se on meidän lapsi, mutta mie kannan vastuun. Tai en kanna. Sillä mitä mie teen? Mie karkaan takas kouluun ennenku napero on puolta vuottakaan. Meen harjoitteluun, kun se on 7-8kk, jolloin olen poissa kotoa viisi päivää viikossa, 7h kerrallaan, ja hylkään sen täksi aikaa hoitoon vanhemmilleni.

Niinä päivänä, kun olemme lapseni kanssa kaksin kotona, naputan harva se aamu itku kurkussa viestiä vanhemmilleni, tai miehelleni, ennenkuin olemme saaneet edes aamupalaa syötyä, että mitä mie teen kiukkuavan muksun kanssa. (Kääntöpuolena tajusin tänään, että ipana taatusti pohtii mitä tekee kiukkuavan äidin kanssa, eh. Olemme siis yhtä onnellisia kumpainenkin, kun joku apuvoima soittaa ovikelloa). 

Oon koittanu miettiä, että mikä tässä mättää. Tätähän mie nimenomaan vuosia halusin! Oman pienen käärön, johon tuhlata se ylitsevuotava rakkaus, hoivaamisen tarve ja ylimääräinen aika.

Tulos: Mie en kestä tätä toista varten elämistä, valvomista, imetystaistelua enkä oman ajan ja elämän menetystä (niin, ehkä juuri siitä syystä en kestä noita listan alkupään asioita..). Mie tykkään kyllä lapsista, mutta ilmeisesti vasta siinä vaiheessa, kun ne osaa puhua ja kävellä. Pari tuntia kitinää kuunneltuani miuta suoraan sanottuna vituttaa se, ettei lapseni osaa kertoa mitä se parkuu. Ehkä tää on toisen kanssa sitten jo helpompaa, kun on joku checklist mitä alkaa käydä läpi, että mikä sen huudon takan voi olla. Ja ehkä se eka jo viihdyttää sitä tokaa?

Miulle kyllä kerrottiin, ettei äitiys oo ruusuilla tanssimista. Sitä mie en tajunnu etukäteen, että äitiys on näin jatkuvaa olemassa oloa toista varten. Mie en halunnut luopua omasta elämästäni ja taistelen sitä vastaan yhä.

Onhan se kriisi. Lapsen syntymä. Vanhempien elämä muuttuu täydellisesti, vaikka sitä vastaan taistelis kuinka. Niinkun miekin lupasin, ettei mikään muutu. Että raahaan lasta veneilemään ja muihin omiin harrastuksiini mukana. Sinne jäi. Niinkun koko muukin oma elämä. Olis vaan helpompaa hyväksyä se. Todeta, että tämä on tässä ja nyt. Miun on turha haaveilla vuosiin siitä, että saisin joogata iltaisin rauhassa. Että voisin päähänpistosta lähteä vaikka baariin yksille. Tai ajelemaan, tai matkalle, tai mitään.

Ja sitten... nyt jo kaipaan aikaa, kun Akseli oli vauva. Siis vastasyntynyt. Kun nukuttiin yhteentoista ja katsottiin Naapureina Madridissa, jos edes herättiin siiheksi. Kun oli aikaa käsitöille, valokuvakirjoille, ja ajatuksille. Muistan kyllä, sillon se otti päähän. Se tilanne, se arki, se että en saanut aikaiseksi lähteä ulos neljän seinän sisältä.

Tiedän, että kaipaan vielä tätäkin aikaa. Miksi se sitten on niin vaikeaa nauttia just nyt ja tästä hetkestä?

Anna mun kaikki kestää.

Rouva allekirjoittanut ei malttanut seisoa siinä jonossa, missä kärsivällisyyttä jaettiin. Ipana tuntuu missanneen saman jonon yhtä lahjakkaasti. Olemme huono yhdistelmä. Jäbä kiihtyy nollasta sataan nanosekunnissa ja on alkanut osoittaa oman tahtonsa temperamentilleen tyypillisen tulisieluisesti. Kauas se omena ei todellakaan tipahtanut. Äiti ymmärtää tilanteen, mutta ei kykene elämään tilannetta. Miulla palaa hermo välittömästi, kun ipana huutaa ilman selvää syytä ja ratkaisua siihen. Ja voin kertoa, se ei ole päivässä kerta tai kaksi.

Hammasta on purtu siihen malliin, että leukaluuta jomottaa. Muutaman kerran kovempaan ääneen lapselle tiuskahdettuani (ja siitä säikähdettyäni) soitin neuvolaan ja sain apua. Tai saan. Vielä mitään hurjan konkreettista ei ole tapahtunut.

Olen yrittänyt ymmärtää mikä tässä mättää. Eihän se herranen aika sentään tahallaan huuda, ei se minua kiusatakseni vingu ja vongu. Siedän kyllä väsyitkun ja nälkäitkun; minä tiedän mikä niihin tepsii. Mutta annas olla, kun ipana on ruokittu, vaippa vaihdettu eikä se selvästi ole uninenkaan - mikä avuksi? Ympäristö tarjoaa vaihtoehtoja: sillä on mahavaivaa, se on yliväsynyt, se tekee hampaita, se on vaan se ikä, toi on vaihe - se menee ohi. Ne joilla on jo omia lapsia tietävät, että sitä seuraakin sitten uusi vaihe... Voidaanhan myö sopia sitten, että ne on tällä kertaa vaikka ne hampaat: toinen on kaksi viikkoa vanha, toinen kohta viikon. Sieltä ne söpösti pilkistelee!

Kumpa se oppisi pian puhumaan ja kertoisi itse, mikä sitä vaivaa. Sen sijaan, että vinkuu päivät pitkät ja öisin herättää tunnin välein. Sanoin jo, joo tiedän ettei se tee sitä tahallaan - mutta voit kokeilla tilannetta kotona: laita kello soimaan öisin tunnin välein ja kokeile kuinka kivaa se on, etenkin jos seuraavana päivänä pitäisi jaksaa töihin. Tahallaan tai ei, niin hauskaa se ei ole.

Hoen itselleni, että tällä on tarkoitus. Lähinnä teen sen pysyäkseni järjissäni ja vakuuttaakseni itselleni, että tämä kaikki tapahtuu jostain syystä. Ehkä tarkoitus on opettaa äidille sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä - sitä, mistä tämäkin tarina sai alkunsa. Uskon, että tulevaisuudessa sitä vasta tarvitaankin.

Löysin netistä hienon tekstin pätkän (kirjoittajaa ikäväkseni en).

Ihailen kärsivällisiä ihmisiä
enemmän kuin koskaan ennen,
sillä tiedän miten heistä tuli sellaisia. 

Minusta tulee sitä nyt.

Nykyaikaan, mars.

Otin tänään pelottavan askeleen, vielä pelottavammankin kuin sen että astuin tänään myös hammaslääkärin ovesta sisään. Olen koko viikonlopun arponut, tuuminut ja miettinyt. Ja tänään kävelin kauppaan ja ostin kosketusnäyttöpuhelimen. Ensimmäiseni (!). Pelottavaa tästä tekee se, että olen jo valmiiksi riippuvainen mesestä, facebookkaamisesta ja blogeista (noin nyt joitakin mainitakseni). Minua suoraan sanottuna on kauhistuttanut ajatus, että nämä seuraavat minua jossain vaiheessa myös silloin, kun en ole tietokoneella.

Olen ihmisenä kuten helsinkiläinen Anu (Kodin kuvalehti 3/2012); Minä en käy Facebookissa. Minä olen siellä. Aamulla avaan, illalla suljen, jos muistan. Farmville sentäs jäi Akselin synnyttyä, mutta tarpeeksi aikaa kuluu myös kavereiden touhujen seuraamiseen ja omien kuulumisten päivittämiseen. Ja se myös vähän ahdistaa. Etenkin nyt, kun puhelimen myötä netti seuraa matkassani minne ikinä menenkin. Paitsi jos ei oo kenttää, tai akku loppuu. Minkä se teki jo.

Uskon, että minä olisin ollut onnellisempi menneisyydessä. Nykyaika tarjoaa liikaa virikkeitä ja liikaa valinnanvaraa. Tästä kertoo myös se, että puhelimenvaihdoin yhteydessä poistin kännykästä miltei kaksisataa turhaksi käynyttä puhelinnumeroa. Tekstiviestejä siellä odottaa tuhatkunta. Vois opetella kirjottamaan kivat ylös heti ja poistaa turhat samantien... Mut niin!

Samassa KK3/2012 lehdessä päätoimittajan kirjoitus vetoaa:

Ei ollut mummolla aikaa keskittyä itseen. Ei tarvetta etsiä merkitystä ja sisältöä elämään. Ei pakkomiellettä ehtiä jumppaan. Ei tuskatilaa siitä, ettei pääse toteuttamaan itseään. -- Arki itsessään otti ja antoi kaiken. Ei ollut liikaa aikaa miettiä miettiä, eikä liiaksi vaihtoehtoja. Ei levottomasti harhailevaa mieltä, ei kiireen tuntua.

Jos ahdistun liikaa, ostan seuraavaksi Doron.

Uskallatko kertoa, ketä äänestät?

En ole vielä päättänyt mitä mieltä olen siitä, että nykyään puhutaan avoimesti siitä, ketä äänestää. Toisaalta se on hyvä, toisaalta ei.

Radiossa ei ole tänään muusta puhuttukaan kuin siitä, kuin sosiaalinen media löyhentää vaalisalaisuutta. Ihmiset puhuvat nykyään Facebookissa ja Twitterissä avoimesti ehdokkaastaan ja puoluekannastaan. No, minä olen tehnyt sen jo ajalla ennen Facebookkia. (Olen nimittäin toivoton salaisuuksien kanssa.) Joten ei yllätä.

Toisin oli ennen. Silloin olivat äänessä vain ne, joilla oli vaalikirja. Oliko ennen politiikka niin vakavaa, ettei ystäväpiirissä suvaittu ihmistä eri puolueesta ja siksi politiikasta ei kannattanut puhua? Välttämättä edes perhepiirissä. Vai ovatko puolueet nykyään niin lähellä toisiaan, ettei suurta eroa äänestääkö ystäväsi vihreitä vai vasemmistoa, keskustaa vai kokoomusta? Vai eikö politiikalla ole enää niin suurta merkitystä meille? Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa, ehkä juuri tästä syystä uskallan myös hehkuttaa seuraavaa. Minä nimittäin äänestän Niinistöä, mutta olen aivan fiiliksissä Pekka Haaviston vaalikampanjasta.

Huomenta, kansalaiset! Heräämme tilanteeseen, jossa Pekka Haavisto on edennyt kakkoskierrokselle, mutta virallisen kampanjan varat ovat loppuneet. Niinpä meidän panoksemme vaalityössä on entistä tärkeämpi. On aika käynnistää kakkosvaihe.

Pekka-tietoutta voi jakaa halvalla. Poljetaan Pekka Haavisto Factsin operaatio Post-it vauhtiin. Kirjoitetaan faktoja muistilappuihin. Kiinnitetään niitä ilmoitustauluille, autonne ikkunaan, työpisteisiin... Mielikuvitus on rajana. Ei peitetä lapuilla kilpailijan vaalimainoksia!

Toivotamme lämpimästi tervetulleiksi KAIKKI puoluekannasta riippumatta.

No. Onhan kampanja yksinkertaisesti vain LOISTAVA. Tämän edullisemmaksi on kampanjan vaikea käydä. Tämän vetoavammaksi on kampanjan vaikea käydä. Ja tämän helpommaksi on kampanjan vaikea käydä. Se on kunnioittavaa, se on yllättävää. Ja se haastaa äänestäjiä pohtimaan miksi. Se vetoaa etenkin nuoriin ja nuoriin aikuisiin. Se on yhteisöllistä.

(Kröhöm. Lisäksi jossei ole aiemmin käynyt ilmi. Olen hulluna post-it -lappuihin. Niistä voi tehdä kaikkea kivaa ja niillä voi jakaa kaikkea kivaa. Tästä joskus toiste...)

... Hei pliis, voiko Niinistö ja joukot keksiä enää mitään yhtä mahtavaa?

Just little things

Löysin ihanan nettisivun. Tätä lukiessa kulkee väristyksiä pitkin selkäpiitä, toisinaan nousee hymy huulille ja aikaa saisi kulumaan pienen ikuisuuden. Tässä vain muutamia silmiin sattuneita ihastuksia.

Nykypäivänä harvinaista. Mutta aina yhtä mieltä lämmittävää.

Pohtiiko kukaan muu, voiko kerran tavattua ihmistä moikata kadulla?

Tällaisen minuuttiaikatauluttamista harrastavan perfektionistin
parhaat päivät ovat olleet niitä, joissa tilaa on ollut sattumalle
ja elämälle.

Tästä syystä tykkään ajaa autoa joko yksin tai lapsen istuessa
takapenkillä. Mieheni kieltää usein minua laulamasta.

Tarvitseeko tätä selittää?

Usein unta muistellessa ja edestakaisin kelatessa nukahdan
uudelleen ja seuraavan kerran herätessä se on pyyhkiytynyt
muistista. Aika ärsyttävää.

Tai Yogi-tee.

Se yllättää aina.

Oih, tätä minä rakastan!

Kerran partiolainen, aina partiolainen. Kaipaan tulta. Haluan
 takan, leivinuunin, nuotiopaikan, puulämmitteisen kiukaan,
kaminan. Räiskyvän tulen ja lettupannun.

Kiitos rakas.

Voi miten odotan...

Vauva-lehden tuoreimmassa (1/2012) numerossa Pientä säätöä -kolumnisti Sanna Kangasniemi osui asian ytimeen. Pue lapsi sanoiksi -tekstissä kirjoittaja pohtii sitä, kuinka äitiydestä puhutaan niin helposti kielteiseen sävyyn. (No niinkun töistä ja pomoistakin.) Mutta kaiken keskellä unohtuu "se tyyppi, jonka vuoksi hommaa tehdään".

Voi kuinka oikeassa hän olikaan sanoessaan:

Toisten lapset ovat usein näkyvämpiä. Ai kun hauska silmien siristys. Voi miten hauska ilme.

Kun pitäisi kertoa jotakin omasta lapsesta, tulee helposti mainittua vain tavallisia ikävaihejuttuja. Nousee seisomaan tukea vasten. Syö hyvin. Nukkuu. Ei nuku.

On paljon tilanteita, joita on miettinyt omalle kohdalleen ihastellessaan muiden vauvoja: Voi miten odotan, että voin tehdä noin oman lapseni kanssa. "Haluan ehdottomasti köllötellä hänen kanssaan puolialasti ihokontaktissa peiton alla." (No, ei ole tullut edes mieleen kokeilla vieraamman ipanan kanssa). "Haluan hänet istumaan pöytämme päähään lounasaikaan." "Saan pitää häntä sylissäni niin paljon kuin haluan (totuus tosin on, että hän haluaa aina enemmän kuin minä). Minne minä olen nämä unohtanut? Miksen toteuta niitä nyt, kun minulla on vauva? Puoli vuotta on hujahtanut jo ohi!

Muiden vauvat on aina ihania, kauniita, suloisia... Ja oma ei (vaikka se onkin maailman ihanin, söpöin ja rakkain). Vähän ristiriitainen tunne, mitä on hankala selittää. Tavallaan, että on tilanteita joista toisten vauvojen kanssa nauttii ja oman kanssa hoitaa velvollisuudesta. Surullista eikö? Ihan niinkuin se, että odottaa oikein et joku toinen ottaa vauvan syliin, kantaa ja viihdyttää hetken. Ja heti, kun joku toinen sen tekee, niin tahtookin lapsen takas omaan syliinsä. Hullujen hommaa tämä äitiys.

Mut niin. Se kolumnin asia. Kangasniemi kirjoitti pitkän listan siitä miten ihana Vilho on. Tässä pari sanaa Akselista.

Akselin lempikappale on LMFAO:n Sexy and I know it. Kyllä. Ironista, sillä esim. kappaleen musiikkivideota ei näe Youtubesta, ellei ole 18-vuotias. Ja tämän tahtiin 0-vuotiaamme tanssii silmät loistaen. Sufflaa, kuten kuuluu. Myös saman poppoon aiempi kappale Party Rock Anthem kuuluu herran lempibiiseihin. Ei. Näitä ei ole soitettu hänelle tarkoituksellisesti. Hän on vain sattunut bongaamaan ne radiosta tai soittolistoilta ja alkanut hytkyä. Ei sillä, tämä paljastus tasapainottanee tilannetta: äitinsä ensimmäiset musiikkilöydät lastenlistan ulkopuolelta olivat Jordy ja Arja Koriseva; melkein yläasteiässä.

Toinen mahtava juttu, millä ukkeli kerää meidät ympärilleen nauramaan on hänen tapansa päristää. Meinaan vaan, että yritäpä itse päristää niin, että työnnät samalla kielen huulten väliin. Onnistuu helpommin, jos suussa on kuolaa, puuroa, maitoa, vettä, jne. Myös Akseli tietää tämän.

Hänen tapansa syödä tuttia on niin ikään hurmaava. Se saattaa puolihuolimattomasti roikkua toisesta suun pielestä, tai omin sormin paikoilleen asennettuna jäädä vahingossa pystyasentoon. Eikä menoa haittaa. Hassu mies.

Ja tämähän on vasta alkua! Tästä lähtien lupaan yrittää katsoa lastani myös ulkopuolisen silmin. Sillä hän on kertakaikkiaan ihastuttava.

Puolivuotissynttärit

No mutta. Ipanapa on kasvanut. Olen keskittynyt ylistämään (lue: valittamaan) äitiyden iloja ja unohtanut kertoa pikkumiehen kuulumisia. Se kasvaa ja kehittyy, arvasitteko?

Tiistaina on neuvola ja saan tarkkoja mittoja. Mutta tämän tiedän:

- Se on niin pitkä, että meillä on olemassa enemmän pieneksi jääneitä vaatteita, kuin ukkelin kasvamista odottavia vermeitä.

- Se painaa niin paljon, että minä juuri ja juuri jaksan nostella sitä suorille käsille. Turvakaukalossa kantaminen alkaa olla tukalaa puuhaa. Minä myös syön aina alahuultani, kun joudun nostamaan poikaa. Nostan poikaa ilmeisen usein, sillä myös hän on vastikään oppinut tämän taidon. Alahuuli häviää näkyvistä yhtenään.

- Se täytti eilen puoli vuotta ja oppi samana päivänä istumaan. Siinä se töjöttää matolla ja esittelee uutta taitoaan ylpeänä serkun 8-vee synttäreillä. Äiti ei voi kuin ihmetellä.

- Se osaa tehdä tarpeensa pottaan. Kun sen vie syömisen jälkeen potalle sinne ilmestyy pissi muutamalla "pisspiss" -kehotuksella. Äiti luuli hommaa vaikeaksi ja laiskuuttaan lykkäsi pottailun aloittamista. Hah. Ipana innostui touhusta niin, että pottaan on tänään väännetty pökäleet jo kolmesti.

- Lempinimien lista kasvaa touhujen mukana: Säppä ("Säpäsäpäsäpä..."-loruilusta ja siitä johdettu Säppä-Santeri), Höpöhöpöukko (Kiitos aamuöisten höpötysten), Kekka-Pekka (jatkuvasta pystyyn pyristelystä), ...

- Se on saanut säikäytettyä minut pahan kerran. Istuimme aamulla sohvan reunalla iskän köllötellessä pitkin pituuttaan. Yhtäkkiä vauveli kurkottui ottamaan lelua maasta. Ilman, että minä tajusin mitä tapahtuu. Seurasi hidastuneita sekuntin kymmenyksiä, kun ipana alkaa pää edellä lähestyä lattiaa. Suojelusenkeli oli valppaampi kuin me vanhemmat. Ennen lattiaa olivat sekä äidin, että isän kädet ehtineet napata kiinni pienestä tutkimusmatkailijasta. Minä tuijotin lattiaa, lasta ja miestä, miettien mitä olisi voinut tapahtua.

Illalla ipana keikahti lattialla istuessaan kyljelleen, hidastetusti ottaen itsekin vastaan, ja kumautti päänsä lattiaan. Säikähdyksestä seurannut parku vaimeni äidin sylillä ja puhalluksella (ei kai sit sattunut). Mutta päähäni jäi kytemään ajatus lapseen kohdistuvasta kivusta: tämä on vasta alkua, eikä helpommaksi muutu. Uskon, että minua sattuu tuplasti mitä lasta. Nyt ja aina.

Ps. Saimme puolivuotispäivästä oivan tekosyyn kutsua mummit, ukin, papan ja kummit kylään. Olen onnellinen näistä ihanista ihmisistä ympärilläni. Niistä ihmisistä, jotka pitävät minut järjissään. Varokaapas vaan, tämä on vasta alkua. Meillä juhlitaan nimpparit, synttärit ja varmaan Akselin pehmolelujen ristiäisetkin, heti kun herra alkaa niitä nimetä. Meinaan vaan, että onko elämässä muka liikaa syitä juhlia?

Moi oon itsekäs äiti!

Väitetään, että äitiys tekee epäitsekkääksi.

Itse koen toisin. Vasta äidiksi tulon myötä olen huomannut, kuinka itsekäs olenkaan. Maailma on pyörinyt napani ympärillä viimeiset 27 vuotta. Nyt sen paikan on vienyt joku toinen. Hyväksyn helposti sen, etten ole enää perheen ja suvun huomion keskipisteenä, mutta rankempaa on elää ajatuksen kanssa, ettei minulla ole enää omaa elämää. Itsekkyyden puolesta puhuvat ne tuntemukset, jotka heräävät valvomisten, kitinöiden, oman ajattomuuden ja kaiken vastuun myötä.

Olen alkanut miettiä, onko minusta oikeasti vanhemmaksi. Olen koko elämäni halunnut lapsia, rakastanut lapsia, nähnyt itseni tulevaisuudessa äitinä. Nyt elän sitä elämää, josta olen aina haaveillut. Saan korjata lattialla lojuvia leluja, tuijottaa pinnasängyssään tuhisevaa vauvaa (silloin rakastan häntä eniten maailmassa) ja syöttää syöttötuolissa istuvaa ipanaa. Tehdä sitä, mitä olen aina toivonut. Ja valitan enemmän kuin koskaan, olen uupuneempi kuin aikoihin, löydän uusia puolia itsestäni, hermostun, en pysty keskittymään, minulla on nukahtamisvaikeuksia ja koen eläväni omassa pienessä kuplassani.

Äitiydenhän piti olla yhtä vaaleanpunaista tanssia ruusuilla? Jatkuvasti ympäriltä varoitellaan kuinka nopeasti pikkuvauva-aika hurahtaa ohi. Ette uskokaan, kuinka paljon minä toivon sitä. En siis missään nimessä haluaisi pyyhkiä tapahtunutta pois, rakastan kyllä lastani. Minä vain odotan aikaa, jolloin ipanan kanssa voi alkaa elää. Voi lähteä reissaamaan, mökkeilemään, veneilemään. Voin palata kouluun, töihin ja tulla kotiin leikkimään lapseni kanssa. Voidaan retkeillä, geokätköillä, käydä ravintolassa. Tehdä ruokaa, pelata, liikkua, touhuta.

Tällä hetkellä koti on minulle maailmankaikkeus, jonne minut on kahlittu pienen vauvamme kanssa. Hermostun, kun ipana alkaa vaatia minua. Haluaisin tehdä opinnäytetyötä, haluaisin neuloa, katsoa lempisarjaani televisiosta. Ja juuri silloin pitääkin syöttää, vaihtaa vaippa, viihdyttää, nukuttaa tai yksinkertaisesti vain olla olemassa toista varten.

Alunperin toivoin, että äitiyden myötä suorittaja minussa katoaisi. Sitten pelkäsin, että alan suorittaa äitiyttä. Osittain myönnän siihen syyllistyneenikin, mutta koen, että uuvuttavinta kaikessa on se, että aina pitää olla läsnä tunnetasolla. Lisäksi ärsyttää se, että minähän vain olen kotona, mutta en saa mitään tehtyä.

Nukkumaan käydessä muistutin itseäni, että itsehän tätä halusin. Aloitellassani ajatusta miksi, olin vihdoin nukahtanut.

Mitä on hyvä äitiys?

Seuraava teksti sisältää aika kipakoitakin OMIA mielipiteitäni äitiydestä ja jaksamisesta ja toivon, ettei kukaan loukkaannu miun sanoista...

En tiedä tekeekö tämä alan opiskelu vai oma tausta sen, mutta miulla ei oo mitään ongelmaa myöntää etten mie aina jaksa. Mie tiedän, että väsymys ja jaksaminen ovat yleinen pulma lapsiperheissä ja sen kanssa taistelee varmasti jokainen vanhempi. Eikä se väsynyt äiti ole sen huonompi vanhempi.

Keskustelu lähti kaveripiirissä liikkeelle siitä, kun kävi ilmi, ettei apua haeta sen pelossa, että pelätään, että omaa äitiyttä aletaan arvostella. Ja jokainen äiti on taatusti vähän herkillä sen suhteen...

Lisäksi olen sitä mieltä, että oikeastaan koko käsite "hyvä äitiys tai hyvä vanhemmuus" on ihan absurdi. Jokainen vanhempi on lapselleen paras vanhempi (nojoo, ellei nyt sit ole väkivaltaista käytöstä tai alkoholin kanssa ongelmaa, mut nyt puhutaan tavallisista perheistä) ja sen puoleen hyvästä äitiydestä on turha alkaa kiistellä. Niin äitien keskenään kuin kenenkään työntekijänkään kanssa. Työntekijöillä ei sitäpaitsi ole edes oikeutta puuttua asioihin, jotka eivät loukkaa tai vahingoita toista ihmistä.

Ehkä miun äitiysura on vielä niin alussa, etten ymmärrä tätä, kun en osaa edes pelätä, että kukaan arvostelis miun äitiyttä. (Paitsi no niinä hetkinä, kun ipana huutaa toista tuntia pääpunaisena ja kaikkea on kokeiltu eikä huudon syy selviä. Etenkin kun sitä jatkuu joka ilta pari viikkoa, alkaa mieleen hiipiä ajatus, että oonko mie huono äiti, kun en ymmärrä mitä lapseni itkee...) Pääasiallisesti luotan sinisilmäisestikin siihen, että tiedän kyllä itse miten haluan toimia ja miulla on oikeus toimia just niin. Se on ehkä parasta vanhemmuudessa. Muiden lapsia on aina vähän varovainen komentamaan tai kohtelemaan ylipäänsä, oman lapsensa kanssa kellään ei oo varaa tulla sanomaan miulle juuta tai jaata. Vinkkejä saa antaa, niistä poimin parhaat käyttöön, mutta nimenomaan se oikeus ja vastuu on miulla; valita miten toimin lapseni kanssa.

Mie saan väsyä, mie saan olla kiukkuinen ja miullakin saa olla huonoja päiviä; eikä se varmasti tee miusta huonompaa äitiä. Lapsi oppii näkemään, että kaikenlaiset tunteet kuuluu elämään ja säätelemään niitä.

Jokatapauksessa, jokaisella on oikeus tehdä niinkun haluaa. Ammatillisesta näkökulmasta mie kuitenkin toivon, että kenenkään jaksaminen ei ole kiinni siitä, että haluaa viimeiseen asti pitää yllä hyvän äidin mainetta.

— Mitä on siun mielestä hyvä vanhemmuus? Onko väsynyt vanhempi huono vanhempi?

Mistä tunnet sä ystävän?

Hei blogini lukija. Uskotko ikuiseen ystävyyteen?

Minulla on ystävä, johon katkaisin vajaa vuosi sitten välini kokonaan. Elämäni aikana olen ollut hänen kanssaan tukkanuottasilla asiasta jos toisesta. Parhaimpina päivinä hän on paras ystäväni, toisina hetkinä ääripäätä. Koen, että tämä ihminen tuntee minut täysin ja ei ollenkaan. Hän on ollut läsnä elämäni hetkissä lukiosta saakka, kaikissa, paitsi lapseni syntymässä. Sillä emme ole olleet viime talven jälkeen tekemisissä. Hän koki, ettei riitä minulle. Ja silloin minulle riitti. Sanoin, että jatkossa riittää, että moikataan, kun tavataan. Keskustelu käytiin messengerissä. Ei olla tavattu, eikä moikattu. Hän muutti toiseen kaupunkiin (ja niin muuten muutin minäkin).

Tilanteen tekee pulmalliseksi se, että ihminen kuuluu silti kaveriporukkaani. Facebookin mukaan meillä on 51 yhteistä ystävää (!!), mukaan lukien mieheni. Minä en pidä siitä. Enkä siitä, että hän pystyy seuraamaan elämääni olematta tekemisissä kanssani.

Olen miettinyt. Enkö pidä siitä, että hän katsoo kuvia? Enkö pidä siitä, että hän katsoo elämääni liittyviä kuvia, mutta minä en voi katsoa hänen elämäänsä? (Emme ole siis edes Facebookissa kavereita). Vai enkö pidä siitä, että hän näkee lapseni kuvia, ilman, että voin selostaa hänelle mitä ihana ipanani niissä touhuaa?

Tilanne on hankala, myönnän. Hankalampi se tosin olisi, jos asuisimme edelleen samalla paikkakunnalla. Asun kyllä nykyään samalla paikkakunnalla hänen vanhempiensa kanssa ja käyn hänen äitinsä kanssa samalla salivuorolla. Moikkaamme ja olemme vaihtaneet kuulumisiakin. How odd is that? 

Olen kuitenkin alkanut viime aikoina pohtia, että olisiko aika ottaa yhteyttä? Olemme olleet ennenkin välirikossa. Olemme ennenkin loukanneet toisiamme ja sopineet välimme. Nyt tilanne tuntuu kuitenkin jotenkin erilaiselta. Elämäntilanteemme ovat nykyään toisistaan melkolailla poikkeavat ja erosimme toisistamme tilanteessa, jossa koin ystävyytemme uuvuttavan minut.

Ihmiset ympärilläni vaihtuvat. Saan helposti uusia ystäviä. Olen utealias ja kiinnostunut muista ihmisistä. Haluan olla läsnä, nähdä, kokea ja tavata. Minä luotan sokeasti ihmisiin, avaudun aiheesta kuin aiheesta tuiki tuntemattomallekin. Typerää toisinaan, tiedän. Minulla ei ole lapsuuden ystävää (paitsi pikkuveljeni). Ja koen syyllisyyttä siitä, että tämä edellämainittu pitkä ystävyys kariutui. (Samoin kävi toissa keväänä eräälle toisellekin ystävyydelle, joka päättyi lauseeseen "Tää ei kyllä nyt johdu susta". — Hmm... oonkohan vaan ihan mahdoton ystävä?)

Hei lukijat, palatakseni vielä alun kysymykseen. Voiko kariutuneen ystävyyssuhteen elvyttää? Muuttuvatko ihmiset oikeasti kuitenkaan? Olisitko sinä valmis ottamaan elämääsi takaisin ystävän, johon et ole pitänyt yhteyttä? Olisitko valmis heittäytymään ja kokeilemaan? Ja ehkä pettymään uudestaan?

Unitauti

Huom! Seuraava saattaa järkyttää niitä, jotka uskovat pikkuvauva-ajan olevan yhtä valvomista.

Taustaksi voitaneen todeta, että pieni poikammehan nukkui sairaalassa 8h yhtämittaisia pätkiä, mikä tarkoitti, että ipana piti herättää syömään. Sen jälkeen meillä ei kuuteen viikkoon nukkunutkaan kukaan. Ei öisin eikä päivisin. Paitsi ipana, unipäiväkirjan mukaan puolen tunnin pätkissä 10h per vuorokausi.

Nyt meillä sitten taas nukutaan. 3kk iässä ipana sai ylikuorman unihiekkaa ja jätti yösyötöt pois (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Ipana nukahti viimeistään n. klo 21 ja heräsi useimmiten n. klo 9. Mikä tarkoitti sitä, että äiti sai joka yö n. 9-11h unta, riippuen siitä missä vaiheessa malttoi yrittää käydä nukkumaan tai missä vaiheessa nukkumatti suvaitsi tulla ripottelemaan unihiekkalastin äidille nimikoituna.

Kävi nimittäin niinkin, että univarasto täyttyi ja iltaisin sai mennä sänkyyn pyörimään. Äidille uni ei ennen vuorokaudenvaihtumista tullut. (Toisaalta kyllä, rakastan sitä hetkeä kun molemmat mieheni nukkuvat, huusholli hiljenee ja minulla on kerrankin aikaa vain ja ainoastaan itselleni.)

Noh, teimpä tällä viikolla havainnon. Kaksi huonommin nukuttua yötä ja olinkin virkeämpi kuin aikoihin. Että mitenkä meni? Myönnän, tämä on omastakin mielestäni utopistinen tuumaus näin pikkuvauvan äidiltä, mutta olen selvästi 4kk-ikäisen ipanan seurassa löytänyt termin 'nukkua liikaa'. Kun näillä hormonisatseilla kiskoo +10h yöunia (toki joo pari kertaa yössä pitää herätä tuttia ähisevän vauvelin suuhun laittamaan...) niin näillä unimäärillä tää mamma on koko päivän niin väsynyt ja horroksessa, että mitään en saa aikaiseksi.

Tämänkin tiedostaen sitä vaan aamulla jää niin mieluusti ipanan ruokittuaan sen seuraksi unille. Etenkin kun voidaan vallata koko parivuode (ipanan oma pinnasänky on siis meidän sängyn jalkopäässä ja siellä hän yönsä nukkuukin). Seuraava toistuu useimpina arkiaamuina. Sitä katsoo kelloa...
- Kahdeksan. Voisihan sitä nousta, saisi rauhassa syödä aamupalan.
- Mut jos kuitenkin vedän peiton korviin ja ihastelen nukkuvaa lapsukaista.
- -
- No.. jos hetkeksi laittaisi silmät kiinni.
- Kymmenen, MITÄ!? No nyt on pakko nousta ylös... Jaa, Akselikin heräsi.

Olen siis tähän asti luullut, ettei ihminen voi nukkua liikaa. Mutta me voimme. Akseli ei tietenkään nuku silloin kun pitäisi: yöllä, kouludeadlinejen lähestyessä, äidin tehdessä ruokaa, äidin syödessä... Mutta kun pitäisi jonnekin lähteä, muuttuu ipana oikeaksi nukkuMatiksi tai uniJukaksi ja päiväunta riittää tuntitolkulla, niin että taas pitää herätellä. Mikä lie unitauti iskee.

Äitiinkin. Pitkien yöunien vuoksi alan ilmeisesti vaipua jonkin sortin talviuneen. Positiivista? Eipä ainakaan syysmasennus pääse iskemään. Tosin kaikki on koko ajan kesken. Siitä seuraavaksi.

"Kuinka oot jaksanut?"

On omituista miten jotkut äitiystabut ovat muuttuneet koko kansan puheenaiheiksi. Ei pidä ymmärtää väärin; miusta on hienoa, että nykyään voidaan avoimesti puhua mm. synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja imetyksen takkuamisesta. Pikkuvauvan äitinä elämä ei aina ole kovin hehkeää ja on hienoa, että siitäkin saa nykyään puhua ääneen.

Sitä vaan on toisinaan vähän vaikeaa keksiä vastauksia. Etenkin kun tuntuu, että on jokamiehen (ja -naisen) oikeus kysellä äidin vointia ja udella alkaneesta yhteiselämästä yksityiskohtaista tietoa.

Siinä vaiheessa, kun kaupan kassalla kysytään miten olen jaksanut ja ipana ei suostunut nukkumaan yöllä eikä päivällä, sai tosissaan purra alahuulta. Tai niinkuin siinä vaiheessa, kun imetys sattui niin, että äiti syötti särkylääkkeen voimalla ja lapsen nälkää piti tissimaidon lisäksi pitää loitolla korvikkeella, tullaan kysymään että "Riittääkö maito?".

Kysyjäthän kuitenkin tarkoittavat hyvää. He haluavat huolehtia uudesta perheestä. Tietää miten meillä menee. Mutta se tilannetaju. Ja se vastaus. Kysyjä ei ehkä ole osannut varautua siihen, että vastaus onkin negatiivinen, äiti kuolemanväsynyt ja vauva-arjesta nauttimisen sijaan taistelee pysyäkseen hengissä. Äitiysurani alussa tekikin mieli täräyttää jotain yhtä viisasta takaisin. "Valvo itse muutama viikko parin tunnin yöunilla ja tule kertomaan miten itse olet jaksanut." tai "Ei, ei se ole riittänyt missään vaiheessa. Vauva sai jo sairaalassa lisämaitoa." Kiitos vaan kysymästä.

Ps. Nykyään minun on helppo vastata: "Kun ensimmäisestä kuudesta viikosta selvittiin, on elämä muuttunut ihanaksi. Lapsi nukkuu yöt hyvin, ei edes herää yöllä syömään. On ihana ja aurinkoinen. Minäkin jaksan nykyään hyvin. Tosin yllätyin kyllä miten huonosti kestin väsymystä." tai "Joo, kyllä maito nykyään riittää, erittäin hyvin. Odotan silti innolla, että päästään maistelemaan soseita."