"Kuinka oot jaksanut?"

On omituista miten jotkut äitiystabut ovat muuttuneet koko kansan puheenaiheiksi. Ei pidä ymmärtää väärin; miusta on hienoa, että nykyään voidaan avoimesti puhua mm. synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja imetyksen takkuamisesta. Pikkuvauvan äitinä elämä ei aina ole kovin hehkeää ja on hienoa, että siitäkin saa nykyään puhua ääneen.

Sitä vaan on toisinaan vähän vaikeaa keksiä vastauksia. Etenkin kun tuntuu, että on jokamiehen (ja -naisen) oikeus kysellä äidin vointia ja udella alkaneesta yhteiselämästä yksityiskohtaista tietoa.

Siinä vaiheessa, kun kaupan kassalla kysytään miten olen jaksanut ja ipana ei suostunut nukkumaan yöllä eikä päivällä, sai tosissaan purra alahuulta. Tai niinkuin siinä vaiheessa, kun imetys sattui niin, että äiti syötti särkylääkkeen voimalla ja lapsen nälkää piti tissimaidon lisäksi pitää loitolla korvikkeella, tullaan kysymään että "Riittääkö maito?".

Kysyjäthän kuitenkin tarkoittavat hyvää. He haluavat huolehtia uudesta perheestä. Tietää miten meillä menee. Mutta se tilannetaju. Ja se vastaus. Kysyjä ei ehkä ole osannut varautua siihen, että vastaus onkin negatiivinen, äiti kuolemanväsynyt ja vauva-arjesta nauttimisen sijaan taistelee pysyäkseen hengissä. Äitiysurani alussa tekikin mieli täräyttää jotain yhtä viisasta takaisin. "Valvo itse muutama viikko parin tunnin yöunilla ja tule kertomaan miten itse olet jaksanut." tai "Ei, ei se ole riittänyt missään vaiheessa. Vauva sai jo sairaalassa lisämaitoa." Kiitos vaan kysymästä.

Ps. Nykyään minun on helppo vastata: "Kun ensimmäisestä kuudesta viikosta selvittiin, on elämä muuttunut ihanaksi. Lapsi nukkuu yöt hyvin, ei edes herää yöllä syömään. On ihana ja aurinkoinen. Minäkin jaksan nykyään hyvin. Tosin yllätyin kyllä miten huonosti kestin väsymystä." tai "Joo, kyllä maito nykyään riittää, erittäin hyvin. Odotan silti innolla, että päästään maistelemaan soseita."

Kääntynyt vanhemmaksi

Etsimällä etsin, että mistä matkaani tarttui viime viikolla kysymys: "Oletko jo kääntynyt vanhemmaksi?" - Vaan en löytänyt. Jostain sähköpostiin tulvivista uutiskirjeistä selvästi, mutta mistä, en tiedä.

Termi on mielenkiintoinen, sillä vastaukseni on kyllä. Olen kirjaimellisesti kääntynyt.

Siinä missä olin tyrkkimässä parin viikon ikäistä naperoa yöhoitoon edes muutaman tunnin omien torkkujen toivossa, minulle tuottaa henkistä tuskaa (ja ajanjakson ollessa pidempi ylävartaloon myös fyysistä kipua) sekä suurta ikävää jättää poitsua hoitoon edes päiväsaikaan muutamaksi tunniksi. Yötä nyt en osaisi kuvitellakaan.

Kun vielä tovi takaperin kaipasin töihin ja kouluun, olen nyt yhtäkkiä sopeutunut kotiin niin hyvin, että puoli päivää koulussa per viikko tuntuu aivan tuskaiselta. Onneksi seuraavan kerran kouluun menoa tarvitsee ajatella vasta tammikuussa. (Loput tämän vuoden koulutehtävät ja opinnäytteen kirjoittamisen voi ymmärtääkseni hoitaa kotoa käsin.)

Osaan imuroida vauva kantoliinassa keikkuen. Osaan tehdä ruokaa vauvan hereillä ollessa ja aamupalankin saan nykyään syötyä ilman korvia riipivää huutokonserttia (pointti on täyttää ensin vauvan tarpeet ja sitten omat). Päiväruuan nautiskelen vauvan pitkien päiväunien aikaan, tai hotkin, jos muuta ohjelmaa on todo-listalla päivälle ylimitoitetusti. Vessassa käydessä saatan toisinaan jo laittaa ovenkin kiinni, suihkuun en ole vielä uskaltanut silloin, kun ollaan kahdestaan kotona.

Ja niinkuin olin kahden viikon jälkeen luovuttamassa imetyksen suhteen! Ilmeisesti sekä rinnanpäät, että rinnat ovat tottuneet, ja vauva ja äiti oppineet touhun jujun. Maito riittää, lapsi kasvaa käyrillä ja kiinteillä ei ole kiirettä. Tiheän imun kausi iski tälläkin viikolla, mutta on lohduttavaa nykyään tietää ilmiö ohimeneväksi. Riittää, että pariksi illaksi linnottautuu sohvalle telkkarin ääreen. Imetys kuitenkin sujuu sekä kotona että vieraissa. Akseli myös huolii sekä tissin että pullon ilman raivareita kummankaan suhteen eikä enää kaipaa edes sitä kumilärpyskää (rintakumia) imiessään tissiä. Toisinaan menee vauvalta hermot, jos äiti erehtyy juttelemaan syömisen aikaan ja nykyään keskittyminen herpaantuu helposti muutoinkin (esim. hienon taulun nähdessään...). Eikä siihen syömiseen mene enää tuntia per kerta, vaan hyvänä päivänä touhu on hoidettu alta 20 minuutin. Allergioista ei tietoakaan ja yötkin sujuvat ilman ähinää, kunhan d-vitamiini+relatipat ja annoksen cuplatonia antaa nukkumaan käydessä. (Ja äiti muistaa olla syömättä ruisleipää.)

Olen oivaltanut, että Akseli on oikeasti helppo vauva. Oikea lottovoitto! Vastasyntyneen itkuisuus on mennyttä elämää, päivisin meillä hykertelee tyytyväinen ipana, kunhan palvelu pelaa (pitkään ei Akseli viihdy yksin sitterissä eikä sohvalla vaan alkaa huudella äitiä/ isää viihdytysjoukoiksi). Lisäksi meillä on nykyään rytmi; päiväunet kestävät kellontarkasti kolme tuntia ja ehjiä yöunia on takana neljä yötä (joista yhtenä piti ähistä vatsaa, mutta nälkä ei iskenyt silloinkaan).

Siihen kääntymiseen menee kuulemma kolme kuukautta. Lapsen syntymä on aina kriisi, etenkin esikoisen. Lapsi muuttaa elämää enemmän kuin osasin ikinä kuvitella ja valmistautua, mutta koska ihminen on sopeutuvainen, ajan kuluessa sitä muuttuu ja kriisistä toipuu. Tällä hetkellä on jo normaalia siirtää omat tarpeet tuonnemmaksi ilman valtavaa tunteiden purkausta miehelle syystä miksi aina minä! Enkä oikeastaan enää muista aikaa ennen vauvaa.

Kai se on niin, olen muuttunut äidiksi!

Vauvanruokakeskustelu

Rintaruokinta on ihanneoloissa paras ja luonnollinen tapa ravita vauvaa. Suomessa virallinen suositus on kuuden kuukauden yksinomainen rintaruokinta.

Ohjeistus ei perustu tieteelliseen näyttöön vaan Maailman terveysjärjestön WHO:n suositukseen. Se on laadittu erityisesti kehittymättömiä oloja varten. Suomen kaltaisissa hygieenisissä oloissa riittää usein selvästi lyhytaikaisempi yksinomainen rintaruokinta. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Rintamaito+ja+korvike+ovat+pitk%C3%A4lti+samanveroisia/a1305547031783

Lainattu pätkä on osa professori ja lastentautien erikoislääkäri Erkki Savilahden Hesarin kirjoitusta. Ja jotenkin näin miekin miellän tän vauvanruokakeskustelun. Sinänsä jännittävä kirjoitus, että siinä kannatetaan sekä korviketta, äidinmaitoa että lisäravintoa (soseita) mikäli osasin lukea oikein. Kaikissa on puolensa ja oleellista olisi, ettei äiti kantaisi huolta lapsen ruokinnasta.

Tällainen kielteinen kokemus voi heijastua ikävällä tavalla lapsen kehitykseen ja perheen vuorovaikutukseen.

Ihanaa! Kerrankin joku, joka ei syyllistä niitä jotka haluavat täysimettää sen 6kk. Kerrankin joku, joka ei syyllistä niitä, jotka syystä tai toisesta päätyvät korvikkeeseen. Ja kerrankin joku, jonka mielestä olennaisinta on, että lapsi saa riittävästi ravintoa.

Sillä, joo sisältäähän äidinmaitokin lisäaineita, vaikka äiti onnistuisikin välttelemään kaikkea e-koodattua (saati sit jos syö karkkia yms. kuten allekirjoittanut, kantaen siitä huonoa omatuntoa). Ymmärrän, että kehitysmaissa täysimetys ehkäisee monenlaisia puutostiloja, tauteja ja nälänhätää. Mutta Suomessa tosiaan on mahdollista tehdä kotioloissakin hygienista lastenruokaa, joka tyydyttää kasvavan ipanan tarpeita äidinmaidon rinnalla. Tää miun ajatus on nyt pienesti ristiriidassa tuon edellisen otsikon kanssa (Lasten ruoka - liian puhdasta?), mutta jos tosiaan tekee ruokaa kotona tai imettää purkkiruokien rinnalla eikä elä antiseptisten puhdistusaineiden keskellä, niin uskon, että on mahdollista saavuttaa optimaalinen pöpötasapaino, joka paitsi ravitsee lasta myös ehkäisee tätä tulevilta allergioilta ja astmalta.

Niin ja helppo se on miun huudella, kun oma lapsi on mitä helpoin. Syö pulloa ja tissiä (täysimetyksellä), toisinaan nappaa korvikettakin jos äiti huitelee jumppatunnilla, eikä osoita olevansa allerginen millekään ruoka-aineelle. Soseita meillä aletaan maistella kuukauden kuluttua, mutta yritän silti pitää ne maisteluasteella sinne 6kk-rajapyykille saakka.

Lasten ruoka - liian puhdasta?

Tuijottelin ennen nukkumaanmenoa telkkarista Silminnäkijä-dokkarin lasten purkkiruuista. Suosittelen lämpimästi sekä lukemaan artikkelin Lasten purkkiruoan terveellisyydestä väännetään kättä, että katsomaan Yle Areenalta ko. ohjelman jahka se sinne ilmestyy.

Heräsi taas kysymys siitä ovatko Eviran asioista päättävät ihmiset sittenkään ihan niin perillä asioistaan, etenkin kun joku topakasti totesi, että "voisitte nyt vaan luottaa siihen, että asiantuntijat kyllä tietävät mitä tekevät ja tähtäävät siihen, että lastenruoka olisi mahdollisimman puhdasta." Kumpa voisinkin.

Tuossa ohjelmassa puhutaan jo niin paljon hyvää, etten ala tässä paasata siitä miksi lastenruuissa aspartaamit ja glutamaatit (plus n. 180 muuta lisäainetta) ovat sallittuja, mutta eläintenruuissa ne ovat kiellettyjä. Vaan aloin miettiä, että MIKSI vanhemmat valitsevat purkkiruokaa lapselleen. Kiireisen on helppo tarttua eineksiin ja ymmärrän, että toisinaan aika, joka kuluu purkkiruuan lämmittämiseen on niin sopivan lyhyt, että on hyvä pitää ruokia hätävarana kaapissa. (Ja niin aion itsekin tehdä!)

Ohjelmassa kuitenkin vilahti avainsana (harmittaa, ettei siihen tartuttu tiukemmin). Epätietoisuus. Vanhemmat luottavat siihen, että purkkiruoka on juuri sopivaa heidän lapselleen. Että ne vauvanpuurot ovat passelimpia kuin pikakaurahiutaleet. (Ja miten kaurahiutaleista edes saisi niin tasaista velliä, että se kelpaisi vain nestemäiseen ruokavalioon tottuneelle ipanalle? Vinkki nro 5 tarttui matkaani Marttojen ruokakurssilta viime viikolla; puuron voi keittää myös kaurajauhosta!)

Asiaan. Probleema on juuri tässä. Me nykyvanhemmat olemme niin uusavuttomia ja turvallisuushakuisia, ettemme oikeasti tiedä mitä vauvalle saa syöttää! Toista se oli entisaikojen tiiviissä perheyhteisöissä, joissa vuosien kokemus siirtyi polvelta toiselle, ilman että siihen kiinnitettiin edes huomiota. Mutta kuka meille nyt kertoo mikä on sopivaa ja mikä ei? Neuvolan kiireinen terkkariko?

Meille nykyvanhemmille vaan on sata kertaa turvallisempaa valita kaupan hyllystä perunaporkkana-sose, jossa lukee +4kk, kuin valita vihannestiskiltä porkkana ja peruna, keittää ne kotona yksi kerrallaan ja soseuttaa vauvalle. (Niin. Ilman marttojen kurssia, tekisin itsekin näin. Äly hoi älä jätä -ahaa elämys iski kurssilla, kun välähti, että voi keittää soseita kattilallisen, pakastaa jääpalamuottiin ja kerätä niistä eri napeista aina päivän ruuan lapselle. Tämmönen mix lämpenee sen purkkiruuan kanssa aika yhtä nopeasti.)

Sitäpaitsi. Se syy mikä sai kirjoittamaan oli tuo diabetes/astma/allergia -keskustelu. Ohjelmassa asiantuntija oli sitä mieltä, että syy ko. elintasosairauksien yleistymiseen on siinä, etteivät lapset altistu mikrobeille syödessään kuollutta purkkiruokaa. No joo, uskon itse, että ruoka on vain yksi mahdollinen syy ko. sairauksiin, mutta lohduttaudun ajatuksella, että onkin parempi, että lapsi saa vähän jotain ylimääräistä kotona keitetyistä soseista, kuin ei mitään purkkiruuasta. Niin, että eikun mammat ja papat keittelemään, soveltamaan ja kokeilemaan! Turvallisuus ei olekaan aina terveellistä.

(Ps. Ah. Odotan, että päästään myökin aloittamaan soseet ja sotku. Huominen neuvola kertokoon koska!)