Pieni prinssimme sai nimekseen Akseli Oliver. |
28 elokuuta 2011
23 elokuuta 2011
Rytmeistä ja rytmittömyydestä
Oon miettinyt tässä unettomina öinä ja omaa aikaa päivisin kaivatessa, että miksi ihmeessä vauva-aika tuntuu miusta niin ahdistavalta? Miksen osaa nauttia ja miksi päivä päivältä olen onnellisempi, kun vauvani on vanhempi (ja sitä myötä äiti samalla päivän viisaampi)?
Vastaukseni on rytmittömyys! Aikatauluihin sitoutuneen aikuisen on ilmeisen vaikea luopua kellosta ja kalenterista pienen lapsen ehdoilla. (Meistä aikuisista taatusti jokainen haaveilee kalenterista ja kellosta luopumisesta ja omaan tahtiin elämisestä, mutta lapsettomille tiedoksi; se on kaukana vauva-arjesta.)
Kun päivän kulun sanelee puolimetrinen pätkä, on ainakin allekirjoittaneen elämä muutoksen edessä. Aikaa syömiseen, nukkumiseen ja vessassa käymiseen ei enää löydy silloin, kun itse niin haluaa, saati pyykinpesuun, ruuanlaittoon, siivoamiseen... facebookista, bloggaamisesta ja opiskelusta nyt puhumattakaan.
Onneksi tämä äiti on päivä päivältä viisaampi. Kirjojen, kavereiden ja netin vinkkien perusteella elämä alkaa parempina päivinä jo asettua uomiinsa.
Olen oppinut, että...
Pimennysverho on kullan arvoinen keksintö, jopa huoneen nurkassa syöttövalona toimiva himmeä Ikean tuikku riittää huonoina öinä lapselle merkiksi päivän alkamisesta ja tietää useamman tunnin valvomissessiota. Silloin kannattaa ehdottomasti toimia pelkän kännykän näytön varassa. Ensi yönä testaan vanhaa oranssia yövaloani, joka pienenä suojasi minua möröiltä ja valaisi tien isin viereen nukkumaan.
Olen oppinut myös, että...
Lapsemme makeimmat hymyt tulevat juuri yöaikaan. Juuri silloin, kun leikkimistä, laulamista, puhumista ja jopa katsekontaktia tulee välttää. Silloin pikkuipana silmät suurina tuijottaa suoraan silmiin ja suorastaan nauraa. Joskus jopa ilkikurisia sävyjä saavat ilmeet ovat valloittavia. Ja juuri silloin minun tulee hammasta purren tuijottaa vain makuuhuoneemme verhoja, sängyn lakanoita ja tyynyliinaa.
Olen niin ikään oppinut, että...
Aamutoimia ei kannata tehdä heti, kun vauva herää. Ensinnäkin, sillä on silloin valtava nälkä. Se huutaa, kiemurtelee ja kiukkuaa, jos yrität vaihtaa yövaipan, päivävaatteet ja putsata naaman. On helpompaa syöttää vauva ensin ja tehdä aamutoimet sen perään (tätä ajatusta ruokkii myös EASY, josta myöhemmin lisää).
Toinen seikka, jonka olen oppinut aamutoimiin liittyen koskee ruumiin eritteitä. Lapsi kannattaa syötön jälkeen laittaa hetkeksi s(h)itteriin istumaan. Sillä aikaa, kun itse puet on lapsi vääntänyt valtavat tortut vaippaan ja vältyt yhdeltä ylimääräiseltä vaipanvaihdolta. (Tämä tosin tarkoittaa melko usein myös sitä, että ennestään täysi vaippa ei enää ime ja ylimääräisen vaipanvaihdon sijaan yöpuku päätyy pesukoneeseen.)
Olen siis oppinut, että...
Vauvantahtisuus ei olekaan avainsana. Tähän asti meillä on eletty vauvan tahtia 6.7. alkaen. Meillä vauva on saanut ruokaa, kun on kokenut sitä tarvitsevansa. Vauva on nukahtanut, kun on itse ollut siihen valmis ja kun se on hänestä tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Mikä tarkoittaa sitä, että äiti on saattanut syödä aamupalaa klo 13 ja nukkua yöllä kaksi tuntia.
Nyt asiaan saa koko perheen mielenrauhan kannalta luvan tulla muutos! Ensinnäkin, sain sairaalan huonetoverilta vinkin valvottaa vauvaa iltakuudesta eteenpäin. Ei iltaunia! Olin kuullut tämän aiemminkin häneltä, mutta nyt otin vinkistä vaarin.
Luin eilen myös EASY-menetelmästä. Kellon tarkka rytmi löytynee aikanaan, mutta tämä riittänee minulle tällä erää. Onhan sekin jo jotain, että tiedän mitä seuraavaksi tapahtuu. Ensin siis syödään, sitten leikitään, nukutaan ja lopulta minullakin on omaa aikaa. (Olen varmaan sortunut liikaa siihen, että kun vauva on syötetty, saa hän istua sitterissä, jotta minä saan tehdä jotakin. Jatkossa koitan touhuta hänen kanssaan enemmän, aktivoida ja väsyttää. Homma kuullostaa loogiselta, sillä eihän miutakaan väsytä, jossei ole koko päivänä tehnyt mitään.)
Muutoksen nimi on meidän yhteinen rytmi.
Vastaukseni on rytmittömyys! Aikatauluihin sitoutuneen aikuisen on ilmeisen vaikea luopua kellosta ja kalenterista pienen lapsen ehdoilla. (Meistä aikuisista taatusti jokainen haaveilee kalenterista ja kellosta luopumisesta ja omaan tahtiin elämisestä, mutta lapsettomille tiedoksi; se on kaukana vauva-arjesta.)
Kun päivän kulun sanelee puolimetrinen pätkä, on ainakin allekirjoittaneen elämä muutoksen edessä. Aikaa syömiseen, nukkumiseen ja vessassa käymiseen ei enää löydy silloin, kun itse niin haluaa, saati pyykinpesuun, ruuanlaittoon, siivoamiseen... facebookista, bloggaamisesta ja opiskelusta nyt puhumattakaan.
Onneksi tämä äiti on päivä päivältä viisaampi. Kirjojen, kavereiden ja netin vinkkien perusteella elämä alkaa parempina päivinä jo asettua uomiinsa.
Olen oppinut, että...
Pimennysverho on kullan arvoinen keksintö, jopa huoneen nurkassa syöttövalona toimiva himmeä Ikean tuikku riittää huonoina öinä lapselle merkiksi päivän alkamisesta ja tietää useamman tunnin valvomissessiota. Silloin kannattaa ehdottomasti toimia pelkän kännykän näytön varassa. Ensi yönä testaan vanhaa oranssia yövaloani, joka pienenä suojasi minua möröiltä ja valaisi tien isin viereen nukkumaan.
Olen oppinut myös, että...
Lapsemme makeimmat hymyt tulevat juuri yöaikaan. Juuri silloin, kun leikkimistä, laulamista, puhumista ja jopa katsekontaktia tulee välttää. Silloin pikkuipana silmät suurina tuijottaa suoraan silmiin ja suorastaan nauraa. Joskus jopa ilkikurisia sävyjä saavat ilmeet ovat valloittavia. Ja juuri silloin minun tulee hammasta purren tuijottaa vain makuuhuoneemme verhoja, sängyn lakanoita ja tyynyliinaa.
Olen niin ikään oppinut, että...
Aamutoimia ei kannata tehdä heti, kun vauva herää. Ensinnäkin, sillä on silloin valtava nälkä. Se huutaa, kiemurtelee ja kiukkuaa, jos yrität vaihtaa yövaipan, päivävaatteet ja putsata naaman. On helpompaa syöttää vauva ensin ja tehdä aamutoimet sen perään (tätä ajatusta ruokkii myös EASY, josta myöhemmin lisää).
Toinen seikka, jonka olen oppinut aamutoimiin liittyen koskee ruumiin eritteitä. Lapsi kannattaa syötön jälkeen laittaa hetkeksi s(h)itteriin istumaan. Sillä aikaa, kun itse puet on lapsi vääntänyt valtavat tortut vaippaan ja vältyt yhdeltä ylimääräiseltä vaipanvaihdolta. (Tämä tosin tarkoittaa melko usein myös sitä, että ennestään täysi vaippa ei enää ime ja ylimääräisen vaipanvaihdon sijaan yöpuku päätyy pesukoneeseen.)
Olen siis oppinut, että...
Vauvantahtisuus ei olekaan avainsana. Tähän asti meillä on eletty vauvan tahtia 6.7. alkaen. Meillä vauva on saanut ruokaa, kun on kokenut sitä tarvitsevansa. Vauva on nukahtanut, kun on itse ollut siihen valmis ja kun se on hänestä tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Mikä tarkoittaa sitä, että äiti on saattanut syödä aamupalaa klo 13 ja nukkua yöllä kaksi tuntia.
Nyt asiaan saa koko perheen mielenrauhan kannalta luvan tulla muutos! Ensinnäkin, sain sairaalan huonetoverilta vinkin valvottaa vauvaa iltakuudesta eteenpäin. Ei iltaunia! Olin kuullut tämän aiemminkin häneltä, mutta nyt otin vinkistä vaarin.
Luin eilen myös EASY-menetelmästä. Kellon tarkka rytmi löytynee aikanaan, mutta tämä riittänee minulle tällä erää. Onhan sekin jo jotain, että tiedän mitä seuraavaksi tapahtuu. Ensin siis syödään, sitten leikitään, nukutaan ja lopulta minullakin on omaa aikaa. (Olen varmaan sortunut liikaa siihen, että kun vauva on syötetty, saa hän istua sitterissä, jotta minä saan tehdä jotakin. Jatkossa koitan touhuta hänen kanssaan enemmän, aktivoida ja väsyttää. Homma kuullostaa loogiselta, sillä eihän miutakaan väsytä, jossei ole koko päivänä tehnyt mitään.)
Muutoksen nimi on meidän yhteinen rytmi.
20 elokuuta 2011
Terveisiä Etelä-Savosta!
Meidän perhe ei sattuneesta syystä ole tänä kesänä paljon lomaillut eikä reissaillut, mutta tänään teimme vihdoin poikkeuksen. Pieni mies turvakaukaloon ja kaikki kimpsut ja kampsut autoon. (Lähteminen ei muuten enää käy kädenkäänteessä ja olin ällikällä lyöty, kun starttasimme pihasta 10:02, äärimmäisen tarkasti suunnitellussa aikataulussa. Myös tavaramäärä pääsee edelleen yllättämään jokaisella kertaa. Mukaan kun pitää pakata kaikkea rintapumpusta varavaatteisiin ja varatuteista tuttipulloihin.)
Matka täältä kotoa Mikkeliin on kaunista katseltavaa ja pienen pojan vedellessä unia, en minä takapenkin taksimatkustajakaan malttanut korjata univajettani, vaan ihastelin kauniita kallioisia Saimaan rantoja. Ah.
Perillä suuntasimme kauppakeskusturneelle ja ihastelimme Minnan torikahvilaa (ei paha nimi) sekä ihanaa kahvilaa (?) jonka nimi oli niin osuva, että mies meinasi mennä vaatimaan royalteja. Skippasimme tällä kertaa silti molemmat. Harmi vaan, ettei meillä ollut kameraa mukana ja kännykänkin akku veti viimeisiä.
Reissu sujui yllättävän hyvin. 1,5kk ikäinen poitsumme köllötteli tyytyväisenä vaunuissa, tankkasi välillä maitoa pullosta ja lopulta turautti vaatteiden vaihtoa vaatineen annoksen vaippaansa. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Ukkelimme on niin reissumies, että taitaa matkan päällä olla tyytyväisempi kuin kotona. Uskaltautuisin toistekin ja mahdollisesti pidemmällekin. Suunnitelmissa siintääkin yön yli reissu veneellä vielä syyskuussa...
Mutta hei! Vaadin, että jos liikutte Mikkelissä päin niin tutustukaa tähän paikkaan!
Ruoka oli taivaallista (ja jokunen muukin on ollut samaa mieltä kanssamme). Söimme päivän menun. Alkuruuaksi tattikeittoa, pääruuaksi perunapyretta ja yön yli haudutettua hanhea sekä jälkkäriksi Vileen valkosuklaajätskiä ja hillottuja kuningatarmarjoja. Luomu-&lähiruuan ollessa kyseessä, arvatkaa mitä lysti maksoi? 20 euroa! Siis mitä ihmettä? Tähän hinta-laatusuhteeseen ei voi olla mitään muuta kuin tyytyväinen. Lounaamme kruunasi vielä samaan aikaan paikalle osunut Mikkeliturneeta tehnyt trubaduuriduo Bone Idle, joka aloitti settinsä José Gonzálezin Heart Beats -kappaleella. Siinä vaiheessa ei voinut kuin huokaista ja nauttia elämästä.
Matka täältä kotoa Mikkeliin on kaunista katseltavaa ja pienen pojan vedellessä unia, en minä takapenkin taksimatkustajakaan malttanut korjata univajettani, vaan ihastelin kauniita kallioisia Saimaan rantoja. Ah.
Perillä suuntasimme kauppakeskusturneelle ja ihastelimme Minnan torikahvilaa (ei paha nimi) sekä ihanaa kahvilaa (?) jonka nimi oli niin osuva, että mies meinasi mennä vaatimaan royalteja. Skippasimme tällä kertaa silti molemmat. Harmi vaan, ettei meillä ollut kameraa mukana ja kännykänkin akku veti viimeisiä.
Reissu sujui yllättävän hyvin. 1,5kk ikäinen poitsumme köllötteli tyytyväisenä vaunuissa, tankkasi välillä maitoa pullosta ja lopulta turautti vaatteiden vaihtoa vaatineen annoksen vaippaansa. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Ukkelimme on niin reissumies, että taitaa matkan päällä olla tyytyväisempi kuin kotona. Uskaltautuisin toistekin ja mahdollisesti pidemmällekin. Suunnitelmissa siintääkin yön yli reissu veneellä vielä syyskuussa...
Mutta hei! Vaadin, että jos liikutte Mikkelissä päin niin tutustukaa tähän paikkaan!
Vilee Puoti & Bistro |
Ihana miniloma. :)
04 elokuuta 2011
Murun synnytys
Koska vauva vihdoin kaiken kakkaamisen, syömisen, puklaamisen, syömisen, puklaamisen & kakkaamisen, syömisen ja puklaamisen välissä vihdoin nukkuu, on ehkä aika kirjoitella jokunen sana synnytyksestä.
Siitä kun tuli eilen täyteen neljä viikkoa. Ennen synnytystä pelkäsin halvautuvani epiduraalista ja silti olin vakaasti päättänyt, että jos kivut ovat mahdottomia, aion sen piikin pyytää. Ennen synnytystä pelkäsin myös, että mitä jos voimat loppuvat, kun olen niin laiska harrastamaan liikuntaa ja entä jossen jaksa ponnistaa ja vauva alkaa kärsiä hapenpuutteesta? Entä jos synnytys kestää useita päiviä?
Pah, turhaan! Kroppani on selvästi tehty synnyttämään, sillä jälkikäteen ajateltuna minä jotenkin sadistisesti nautin siitä. Nautin siitä tunteesta, joka jäi synnytyksen jälkeen: minä selvisin ja tein sen hienosti!
En saanut vuosia kestävää paniikkia aiheesta: "En synnytä enää ikinä." vaan kahden päivän jälkeen olin valmis touhuun koska vaan uudestaan, taino heti kunhan entiset repeämät ovat umpeutuneet. Hullu mikä hullu.
Ennen synnytystä olin viikkoa aiemmin tuntenut joitakin napakoita supistuksia kävelyllä. Ja sunnuntaina tunsin, että nyt supistukset ovat voimistuneet entisestään. Ei ne sattuneet, mut tunsi kun vatsa kovettui ja teki mieli huilia hetki. Sunnuntaina huomasin myös vessareissulla paksua munan valkuaista muistuttavaa limaa ja diagnosoin sen limatulpaksi. Olin lievästi innoissani ja snadisti kauhuissani, tästä se lähtee!
Tiistaina mitään ei ollut tapahtunut. Nappasin rätin kouraan ja siivosin huushollista pölyt pois, pakotin miehen pitkälle kävelylenkille (minun teki mieli juosta!) ja käveltiin tunnin reipas lenkki (välillä supisti niin et piti pysähtyä hengittämään, mutta ei kipu vieläkään mahdotonta ollut). Illalla vielä saunaa ja raparperipaistosta. Eikö muka vieläkään? Illalla alkoikin tulla jo suht kipeitä ja säännöllisiä supistuksia. Soitin kymmenen yhdentoista aikaan synnärille, että mitä tehdä ja sain luvan tulla. Päätin kuitenkin et turha lähteä liian ajoissa, kun matkaan menee 45min. Ottaa vaan sit turhaan päähän jos joutuu takas köröttelemään. Mies oli huomautellut useamman kerran, ettei aio turhaan huristella. Meninkin sitten nukkumaan ja heräsin neljältä siihen, että nyt muuten ei enää kyljen kääntäminen auta supistuksiin. Jumppapallon päällä lueskelin vauvalehteä ja kellotin supistuksia n. 8 minuutin välein.
Viideltä herätin miehen, että kannattaa ehkä herätä aamupalalle. Vähän vastahakoisesti se nousi ja puoli kuusi lähdettiin kohti sairaalaa. Supistukset tuntui ikävältä, mut siedettäviltä. Kauratyynyllä haudoin mahaa koko automatkan.
Perillä kätilö pisti käyrille ja säännöllisiä supistuksia piirtyi. Käyrällä ne kiipes kai 40:neen ja muistan sanoneeni miehelle, et jos niiden pitää mennä 80:neen tai 100:aan, niin mie kuolen! (Ei siis mitään hajua a) asteikosta eikä b) siitä mitä tuleman piti). Kätilöillä oli vuoron vaihto ja sisätutkimuksessa seitsemältä aamulla olin kahdelle sormelle auki ja kanava kadonnut. Eikun labraan ja synnyttämään. Mies soitti töihin, ettei tänään ilmesty paikalle.
Kahdeksan maissa meidät siirrettiin tarkkailuhuoneeseen ja unohdettiinkin sinne taas käyrille. Kymmeneltä pääsin ammeeseen ja köllöttelin siellä tunnin. Ei siitä kipuun apua ollut, ja supistukset oli hankala ottaa vastaan siellä, mutta lihakset rentoutui ja huomasin, että siihen asti olin tärissyt, mutta nyt tuo tärinä lakkasi. Ammeen jälkeen takas makaamaan käyrille. En suinkaan oliskaan halunnut liikkua, etenkään, kun kaikki synnyttäneiden neuvot olivat olleet skaalaa: Älä sit makaa paikallaan - liiku mahdollisimman paljon.
13:30 päästiin synnytyssaliin ja sain vihdoin ensimmäistä puuduketta: ilokaasua hengiteltäväksi. Olin siis ehkä aamukymmenestä saakka ruikuttanut sitä epiduraalipiikkiä... Kätilö vaihtui taas matkalla ja tämä olikin rivakka tapaus. Kalvot pistettiin puhki 14:50 ja siitä se sitten lähti. Samalla sain paraservikaalipuudutteen (ne puhui hammaslääkäripuudutteesta) ja jäin siis täysin ilman sekä toivomaani, että pelkäämääni epiduraalia, kiitos että talossa oli yksi anestesialääkäri, joka sillä erää oli kiireinen. Sain vielä alavatsalle aquarakkuloita 2 kappaletta ja nepäs ne vasta koskikin. En suosittele kenellekään, sattui nimittäin enemmän ku supistukset.
Siitä sitä reilun tunnin päästä päästiin ponnistamaan ja voi tuska sitä kipua! Puudute lakkasi ja ilokaasukin vietiin pois. Itkin ja huusin ja pelkäsin tajuttomasti, että voimat loppuu.
No, 17:06 muru syntyi, miuhun ommeltiin jotain miljoona tikkiä (en tiedä todellista lukumäärää). Isälle isoin kiitos avusta, se painoi aktiivisesti akupisteitä, hieroi selkää ja oli tukena ja turvana. Kätilöt vaihtui taipaleella kolmeen kertaan ja tämä, jonka kanssa ponnistettiin oli kaikkein kettumaisin, se ei kuunnellut miuta tippaakaan ja ponnistamaankin jouduin siinä ainoassa asennossa, missä en olisi halunnut. Sängyssä puoli-istuen.
Ensimmäiset ajatukset synnytyksen jälkeen olikin, että ens kerralla osaan olla vaativampi ja osaan odottaa mitä tuleman pitää. Ei siis ajatusta, ettei enää ikinä koskaan. Niin ja siitä asteikosta. Ylärajaa en tiedä, enkä sitä mikä muiden skaala on. Korkein itseltäni bongaama lukema oli 128. Ja silti olen hengissä ;).
Synnytys oli säännöllinen. Muru painoi syntyessään 3385g ja oli 50cm pitkä, jonka kätilö todnäk mittasi väärin. Ainakin miehen mukaan senttejä oli yksi tai kaksi enemmän. Päänympärysmitta oli 36,8cm. Apgareita napsahti 9-9-10. Istukka painoi 810 grammaa ja oli täydellinen ja tavallinen. Verta menetin 300ml ja repeämät on I-II-asteen… Tikkien määrää en tiedä, mutta istua ei kyllä persillään tarvinnut muutamaan päivään. Eikä oikein vieläkään, sillä häntäluu ilmeisesti murtui kaikessa tohinassa, ainakin se on pirun kipeä edelleen.
Synnytyksen kestot: avautumisvaihe 12h 20min, ponnistusvaihe 36min ja jälkeiset 7min. Lapsivesi oli menneenä 2h 21min.
Loppukaneetiksi vois todeta, ettei juuri mikään mennyt kuten olin suunnitellut, mutta jälkikäteen ajateltuna aivan niinkuin pitikin.
Siitä kun tuli eilen täyteen neljä viikkoa. Ennen synnytystä pelkäsin halvautuvani epiduraalista ja silti olin vakaasti päättänyt, että jos kivut ovat mahdottomia, aion sen piikin pyytää. Ennen synnytystä pelkäsin myös, että mitä jos voimat loppuvat, kun olen niin laiska harrastamaan liikuntaa ja entä jossen jaksa ponnistaa ja vauva alkaa kärsiä hapenpuutteesta? Entä jos synnytys kestää useita päiviä?
Pah, turhaan! Kroppani on selvästi tehty synnyttämään, sillä jälkikäteen ajateltuna minä jotenkin sadistisesti nautin siitä. Nautin siitä tunteesta, joka jäi synnytyksen jälkeen: minä selvisin ja tein sen hienosti!
En saanut vuosia kestävää paniikkia aiheesta: "En synnytä enää ikinä." vaan kahden päivän jälkeen olin valmis touhuun koska vaan uudestaan, taino heti kunhan entiset repeämät ovat umpeutuneet. Hullu mikä hullu.
Ennen synnytystä olin viikkoa aiemmin tuntenut joitakin napakoita supistuksia kävelyllä. Ja sunnuntaina tunsin, että nyt supistukset ovat voimistuneet entisestään. Ei ne sattuneet, mut tunsi kun vatsa kovettui ja teki mieli huilia hetki. Sunnuntaina huomasin myös vessareissulla paksua munan valkuaista muistuttavaa limaa ja diagnosoin sen limatulpaksi. Olin lievästi innoissani ja snadisti kauhuissani, tästä se lähtee!
Tiistaina mitään ei ollut tapahtunut. Nappasin rätin kouraan ja siivosin huushollista pölyt pois, pakotin miehen pitkälle kävelylenkille (minun teki mieli juosta!) ja käveltiin tunnin reipas lenkki (välillä supisti niin et piti pysähtyä hengittämään, mutta ei kipu vieläkään mahdotonta ollut). Illalla vielä saunaa ja raparperipaistosta. Eikö muka vieläkään? Illalla alkoikin tulla jo suht kipeitä ja säännöllisiä supistuksia. Soitin kymmenen yhdentoista aikaan synnärille, että mitä tehdä ja sain luvan tulla. Päätin kuitenkin et turha lähteä liian ajoissa, kun matkaan menee 45min. Ottaa vaan sit turhaan päähän jos joutuu takas köröttelemään. Mies oli huomautellut useamman kerran, ettei aio turhaan huristella. Meninkin sitten nukkumaan ja heräsin neljältä siihen, että nyt muuten ei enää kyljen kääntäminen auta supistuksiin. Jumppapallon päällä lueskelin vauvalehteä ja kellotin supistuksia n. 8 minuutin välein.
Viideltä herätin miehen, että kannattaa ehkä herätä aamupalalle. Vähän vastahakoisesti se nousi ja puoli kuusi lähdettiin kohti sairaalaa. Supistukset tuntui ikävältä, mut siedettäviltä. Kauratyynyllä haudoin mahaa koko automatkan.
Perillä kätilö pisti käyrille ja säännöllisiä supistuksia piirtyi. Käyrällä ne kiipes kai 40:neen ja muistan sanoneeni miehelle, et jos niiden pitää mennä 80:neen tai 100:aan, niin mie kuolen! (Ei siis mitään hajua a) asteikosta eikä b) siitä mitä tuleman piti). Kätilöillä oli vuoron vaihto ja sisätutkimuksessa seitsemältä aamulla olin kahdelle sormelle auki ja kanava kadonnut. Eikun labraan ja synnyttämään. Mies soitti töihin, ettei tänään ilmesty paikalle.
Kahdeksan maissa meidät siirrettiin tarkkailuhuoneeseen ja unohdettiinkin sinne taas käyrille. Kymmeneltä pääsin ammeeseen ja köllöttelin siellä tunnin. Ei siitä kipuun apua ollut, ja supistukset oli hankala ottaa vastaan siellä, mutta lihakset rentoutui ja huomasin, että siihen asti olin tärissyt, mutta nyt tuo tärinä lakkasi. Ammeen jälkeen takas makaamaan käyrille. En suinkaan oliskaan halunnut liikkua, etenkään, kun kaikki synnyttäneiden neuvot olivat olleet skaalaa: Älä sit makaa paikallaan - liiku mahdollisimman paljon.
13:30 päästiin synnytyssaliin ja sain vihdoin ensimmäistä puuduketta: ilokaasua hengiteltäväksi. Olin siis ehkä aamukymmenestä saakka ruikuttanut sitä epiduraalipiikkiä... Kätilö vaihtui taas matkalla ja tämä olikin rivakka tapaus. Kalvot pistettiin puhki 14:50 ja siitä se sitten lähti. Samalla sain paraservikaalipuudutteen (ne puhui hammaslääkäripuudutteesta) ja jäin siis täysin ilman sekä toivomaani, että pelkäämääni epiduraalia, kiitos että talossa oli yksi anestesialääkäri, joka sillä erää oli kiireinen. Sain vielä alavatsalle aquarakkuloita 2 kappaletta ja nepäs ne vasta koskikin. En suosittele kenellekään, sattui nimittäin enemmän ku supistukset.
Siitä sitä reilun tunnin päästä päästiin ponnistamaan ja voi tuska sitä kipua! Puudute lakkasi ja ilokaasukin vietiin pois. Itkin ja huusin ja pelkäsin tajuttomasti, että voimat loppuu.
No, 17:06 muru syntyi, miuhun ommeltiin jotain miljoona tikkiä (en tiedä todellista lukumäärää). Isälle isoin kiitos avusta, se painoi aktiivisesti akupisteitä, hieroi selkää ja oli tukena ja turvana. Kätilöt vaihtui taipaleella kolmeen kertaan ja tämä, jonka kanssa ponnistettiin oli kaikkein kettumaisin, se ei kuunnellut miuta tippaakaan ja ponnistamaankin jouduin siinä ainoassa asennossa, missä en olisi halunnut. Sängyssä puoli-istuen.
Ensimmäiset ajatukset synnytyksen jälkeen olikin, että ens kerralla osaan olla vaativampi ja osaan odottaa mitä tuleman pitää. Ei siis ajatusta, ettei enää ikinä koskaan. Niin ja siitä asteikosta. Ylärajaa en tiedä, enkä sitä mikä muiden skaala on. Korkein itseltäni bongaama lukema oli 128. Ja silti olen hengissä ;).
Synnytys oli säännöllinen. Muru painoi syntyessään 3385g ja oli 50cm pitkä, jonka kätilö todnäk mittasi väärin. Ainakin miehen mukaan senttejä oli yksi tai kaksi enemmän. Päänympärysmitta oli 36,8cm. Apgareita napsahti 9-9-10. Istukka painoi 810 grammaa ja oli täydellinen ja tavallinen. Verta menetin 300ml ja repeämät on I-II-asteen… Tikkien määrää en tiedä, mutta istua ei kyllä persillään tarvinnut muutamaan päivään. Eikä oikein vieläkään, sillä häntäluu ilmeisesti murtui kaikessa tohinassa, ainakin se on pirun kipeä edelleen.
Synnytyksen kestot: avautumisvaihe 12h 20min, ponnistusvaihe 36min ja jälkeiset 7min. Lapsivesi oli menneenä 2h 21min.
Loppukaneetiksi vois todeta, ettei juuri mikään mennyt kuten olin suunnitellut, mutta jälkikäteen ajateltuna aivan niinkuin pitikin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)