Milloin elämästä tuli näin monimutkaista?

Anteeksi, olen ollut hiljaa, kiireinen. Äiti ja opiskelija.

Olen tällä viikolla useampaan otteeseen havahtunut lapsuudesta tuttuun tunnetilaan. Johonkin niin aitoon, että on hetken päästä hämmennyksestä toivuttuaan miettinyt minne se on koskaan kadonnut. Esimerkiksi se tunnelataus, mikä liittyi lapsena sanaan ’ukki’. Se odotus ja riemu. Tai se tunne, kun tiesi pääsevänsä mukaan naapurikaupunkiin ja elämä oli täynnä yllätyksiä.

Nykypäivän elämä on hurjan hektistä ja tulevaisuussuuntautunutta, moniulotteista ja monimutkaista. (Luulen että muillakin, mutta täällä ainakin.) On pakko lukea tenttiin, joka on parin päivän päästä, jotta osaa siellä jotain. On pakko miettiä koko viikon ruokalista, jotta on jotain kaupasta ostettavaa ja sitä myöten syötävää. On pakko kysyä, sopia ja lyödä lukkoon tapaamisia. On pakko suunnitella.

Haluaisin omistaa elämäni lapselle. Elää sitä elämää, mitä lapsena suunnittelin. Unohtaa koulun, työn ja kiireen. Leikkiä, syödä, juosta, nauraa ja nukkua. Ja herätä malttamattomana uuteen päivään, siihen tunteeseen, ettei enää jaksa maata sängyssä, vaan haluaa elää uutta päivä ja uuden päivän riemuja!

Mitä tapahtui ja missä välissä? Onko ihan oikeasti pakko suunnitella? Katsoin tänään lapseni kuvia, sitä miten syötävän suloinen se on ollut ihan vauvana ja miten nopeasti vuosi on kulunut. Katsoin eilen hammaspesulla itseäni peilistä ja mietin, että tunnenko enää ihmistä kuka minusta on tullut? Istun mieluummin tietokoneella, kuin leikin lapseni kanssa, koska on pakko tehdä koulutehtäviä. Onko ihan oikeasti pakko? Mitä tapahtuu jos en lue tenttiin? Jos en stressaa? Jos leikinkin lapseni kanssa ja keskityn olemaan 100% läsnä? Sitä en ole ollut taatusti viime tammikuun jälkeen, siitä päivästä, kun palasin koulunpenkille.

Odotin lasta, odotin elämää rakkaimpani kanssa. Ja nyt se ahdistaa enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Tiedättekö, se mikä ahdistaa ei ole lapsi, ei koulu vaan se yhtälö. Minä en voi elää sellaista elämää kuin tällä hetkellä haluaisin ja siitä syystä elän valtavassa ristipaineessa, keikutan vaakaa puolelta toiselle ja horjun.

Yritän ajatella, että pari kuukautta ja elämä palaa uomaansa. Hullua sinänsä, että siinä vaiheessa, parin kuukauden kuluttua, olen menettänyt vuoden lapseni elämästä. Vuoden, joka ei enää koskaan palaa! Tämäkö on sitä elämää, mitä olen kuvitellut 20 vuotta sitten tänä päivänä eläväni? Miksen siis nauttisi? Juoksisi ulkona, katselisi uutta kaunista omaa kotiamme, halaisi miestäni, heittäisi kuperkeikkaa ja alkaisi elää? Tätä päivää, tätä hetkeä.

Meillä kuitenkin on vain yksi elämä. Haluanko elää sen murehtien ja stressaten vai yritänkö kaivaa sen ajatuksen lapsuudesta, jota kuvittelin elämän olevan aikuisena?

Eniten vit*uttaa kaikki.

Nyt taitaa alkaa totuus valjeta...

On nimittäin niin, että mie oon joutunu käymään hullua taistelua tän äitiyden kanssa koko tähän astisen 8,5kk urani ajan. Oon lapsesta asti kuvitellut, että miun elämän tärkein tehtävä on olla äiti. Ja sit mie oon tässä ihan paska!

Mie en kestä lapseni kiukuttelua ja itkua, mie lasken viikon ajalta ruokailutilanteita, että ne menis miehen kanssa tasan. Mie en millään tasolla kestä tätä epäoikeudenmukaisuutta, joka arjessa vallitsee. Se on meidän lapsi, mutta mie kannan vastuun. Tai en kanna. Sillä mitä mie teen? Mie karkaan takas kouluun ennenku napero on puolta vuottakaan. Meen harjoitteluun, kun se on 7-8kk, jolloin olen poissa kotoa viisi päivää viikossa, 7h kerrallaan, ja hylkään sen täksi aikaa hoitoon vanhemmilleni.

Niinä päivänä, kun olemme lapseni kanssa kaksin kotona, naputan harva se aamu itku kurkussa viestiä vanhemmilleni, tai miehelleni, ennenkuin olemme saaneet edes aamupalaa syötyä, että mitä mie teen kiukkuavan muksun kanssa. (Kääntöpuolena tajusin tänään, että ipana taatusti pohtii mitä tekee kiukkuavan äidin kanssa, eh. Olemme siis yhtä onnellisia kumpainenkin, kun joku apuvoima soittaa ovikelloa). 

Oon koittanu miettiä, että mikä tässä mättää. Tätähän mie nimenomaan vuosia halusin! Oman pienen käärön, johon tuhlata se ylitsevuotava rakkaus, hoivaamisen tarve ja ylimääräinen aika.

Tulos: Mie en kestä tätä toista varten elämistä, valvomista, imetystaistelua enkä oman ajan ja elämän menetystä (niin, ehkä juuri siitä syystä en kestä noita listan alkupään asioita..). Mie tykkään kyllä lapsista, mutta ilmeisesti vasta siinä vaiheessa, kun ne osaa puhua ja kävellä. Pari tuntia kitinää kuunneltuani miuta suoraan sanottuna vituttaa se, ettei lapseni osaa kertoa mitä se parkuu. Ehkä tää on toisen kanssa sitten jo helpompaa, kun on joku checklist mitä alkaa käydä läpi, että mikä sen huudon takan voi olla. Ja ehkä se eka jo viihdyttää sitä tokaa?

Miulle kyllä kerrottiin, ettei äitiys oo ruusuilla tanssimista. Sitä mie en tajunnu etukäteen, että äitiys on näin jatkuvaa olemassa oloa toista varten. Mie en halunnut luopua omasta elämästäni ja taistelen sitä vastaan yhä.

Onhan se kriisi. Lapsen syntymä. Vanhempien elämä muuttuu täydellisesti, vaikka sitä vastaan taistelis kuinka. Niinkun miekin lupasin, ettei mikään muutu. Että raahaan lasta veneilemään ja muihin omiin harrastuksiini mukana. Sinne jäi. Niinkun koko muukin oma elämä. Olis vaan helpompaa hyväksyä se. Todeta, että tämä on tässä ja nyt. Miun on turha haaveilla vuosiin siitä, että saisin joogata iltaisin rauhassa. Että voisin päähänpistosta lähteä vaikka baariin yksille. Tai ajelemaan, tai matkalle, tai mitään.

Ja sitten... nyt jo kaipaan aikaa, kun Akseli oli vauva. Siis vastasyntynyt. Kun nukuttiin yhteentoista ja katsottiin Naapureina Madridissa, jos edes herättiin siiheksi. Kun oli aikaa käsitöille, valokuvakirjoille, ja ajatuksille. Muistan kyllä, sillon se otti päähän. Se tilanne, se arki, se että en saanut aikaiseksi lähteä ulos neljän seinän sisältä.

Tiedän, että kaipaan vielä tätäkin aikaa. Miksi se sitten on niin vaikeaa nauttia just nyt ja tästä hetkestä?

Silence.

Mie oon harjoittelussa. Ollut kuusi viikkoa. Se loppuu huomenna, lupaan palata langoille lähipäivinä.

Anteeksi hiljaisuus.

Unitauti

Huom! Seuraava saattaa järkyttää niitä, jotka uskovat pikkuvauva-ajan olevan yhtä valvomista.

Taustaksi voitaneen todeta, että pieni poikammehan nukkui sairaalassa 8h yhtämittaisia pätkiä, mikä tarkoitti, että ipana piti herättää syömään. Sen jälkeen meillä ei kuuteen viikkoon nukkunutkaan kukaan. Ei öisin eikä päivisin. Paitsi ipana, unipäiväkirjan mukaan puolen tunnin pätkissä 10h per vuorokausi.

Nyt meillä sitten taas nukutaan. 3kk iässä ipana sai ylikuorman unihiekkaa ja jätti yösyötöt pois (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Ipana nukahti viimeistään n. klo 21 ja heräsi useimmiten n. klo 9. Mikä tarkoitti sitä, että äiti sai joka yö n. 9-11h unta, riippuen siitä missä vaiheessa malttoi yrittää käydä nukkumaan tai missä vaiheessa nukkumatti suvaitsi tulla ripottelemaan unihiekkalastin äidille nimikoituna.

Kävi nimittäin niinkin, että univarasto täyttyi ja iltaisin sai mennä sänkyyn pyörimään. Äidille uni ei ennen vuorokaudenvaihtumista tullut. (Toisaalta kyllä, rakastan sitä hetkeä kun molemmat mieheni nukkuvat, huusholli hiljenee ja minulla on kerrankin aikaa vain ja ainoastaan itselleni.)

Noh, teimpä tällä viikolla havainnon. Kaksi huonommin nukuttua yötä ja olinkin virkeämpi kuin aikoihin. Että mitenkä meni? Myönnän, tämä on omastakin mielestäni utopistinen tuumaus näin pikkuvauvan äidiltä, mutta olen selvästi 4kk-ikäisen ipanan seurassa löytänyt termin 'nukkua liikaa'. Kun näillä hormonisatseilla kiskoo +10h yöunia (toki joo pari kertaa yössä pitää herätä tuttia ähisevän vauvelin suuhun laittamaan...) niin näillä unimäärillä tää mamma on koko päivän niin väsynyt ja horroksessa, että mitään en saa aikaiseksi.

Tämänkin tiedostaen sitä vaan aamulla jää niin mieluusti ipanan ruokittuaan sen seuraksi unille. Etenkin kun voidaan vallata koko parivuode (ipanan oma pinnasänky on siis meidän sängyn jalkopäässä ja siellä hän yönsä nukkuukin). Seuraava toistuu useimpina arkiaamuina. Sitä katsoo kelloa...
- Kahdeksan. Voisihan sitä nousta, saisi rauhassa syödä aamupalan.
- Mut jos kuitenkin vedän peiton korviin ja ihastelen nukkuvaa lapsukaista.
- -
- No.. jos hetkeksi laittaisi silmät kiinni.
- Kymmenen, MITÄ!? No nyt on pakko nousta ylös... Jaa, Akselikin heräsi.

Olen siis tähän asti luullut, ettei ihminen voi nukkua liikaa. Mutta me voimme. Akseli ei tietenkään nuku silloin kun pitäisi: yöllä, kouludeadlinejen lähestyessä, äidin tehdessä ruokaa, äidin syödessä... Mutta kun pitäisi jonnekin lähteä, muuttuu ipana oikeaksi nukkuMatiksi tai uniJukaksi ja päiväunta riittää tuntitolkulla, niin että taas pitää herätellä. Mikä lie unitauti iskee.

Äitiinkin. Pitkien yöunien vuoksi alan ilmeisesti vaipua jonkin sortin talviuneen. Positiivista? Eipä ainakaan syysmasennus pääse iskemään. Tosin kaikki on koko ajan kesken. Siitä seuraavaksi.

Kääntynyt vanhemmaksi

Etsimällä etsin, että mistä matkaani tarttui viime viikolla kysymys: "Oletko jo kääntynyt vanhemmaksi?" - Vaan en löytänyt. Jostain sähköpostiin tulvivista uutiskirjeistä selvästi, mutta mistä, en tiedä.

Termi on mielenkiintoinen, sillä vastaukseni on kyllä. Olen kirjaimellisesti kääntynyt.

Siinä missä olin tyrkkimässä parin viikon ikäistä naperoa yöhoitoon edes muutaman tunnin omien torkkujen toivossa, minulle tuottaa henkistä tuskaa (ja ajanjakson ollessa pidempi ylävartaloon myös fyysistä kipua) sekä suurta ikävää jättää poitsua hoitoon edes päiväsaikaan muutamaksi tunniksi. Yötä nyt en osaisi kuvitellakaan.

Kun vielä tovi takaperin kaipasin töihin ja kouluun, olen nyt yhtäkkiä sopeutunut kotiin niin hyvin, että puoli päivää koulussa per viikko tuntuu aivan tuskaiselta. Onneksi seuraavan kerran kouluun menoa tarvitsee ajatella vasta tammikuussa. (Loput tämän vuoden koulutehtävät ja opinnäytteen kirjoittamisen voi ymmärtääkseni hoitaa kotoa käsin.)

Osaan imuroida vauva kantoliinassa keikkuen. Osaan tehdä ruokaa vauvan hereillä ollessa ja aamupalankin saan nykyään syötyä ilman korvia riipivää huutokonserttia (pointti on täyttää ensin vauvan tarpeet ja sitten omat). Päiväruuan nautiskelen vauvan pitkien päiväunien aikaan, tai hotkin, jos muuta ohjelmaa on todo-listalla päivälle ylimitoitetusti. Vessassa käydessä saatan toisinaan jo laittaa ovenkin kiinni, suihkuun en ole vielä uskaltanut silloin, kun ollaan kahdestaan kotona.

Ja niinkuin olin kahden viikon jälkeen luovuttamassa imetyksen suhteen! Ilmeisesti sekä rinnanpäät, että rinnat ovat tottuneet, ja vauva ja äiti oppineet touhun jujun. Maito riittää, lapsi kasvaa käyrillä ja kiinteillä ei ole kiirettä. Tiheän imun kausi iski tälläkin viikolla, mutta on lohduttavaa nykyään tietää ilmiö ohimeneväksi. Riittää, että pariksi illaksi linnottautuu sohvalle telkkarin ääreen. Imetys kuitenkin sujuu sekä kotona että vieraissa. Akseli myös huolii sekä tissin että pullon ilman raivareita kummankaan suhteen eikä enää kaipaa edes sitä kumilärpyskää (rintakumia) imiessään tissiä. Toisinaan menee vauvalta hermot, jos äiti erehtyy juttelemaan syömisen aikaan ja nykyään keskittyminen herpaantuu helposti muutoinkin (esim. hienon taulun nähdessään...). Eikä siihen syömiseen mene enää tuntia per kerta, vaan hyvänä päivänä touhu on hoidettu alta 20 minuutin. Allergioista ei tietoakaan ja yötkin sujuvat ilman ähinää, kunhan d-vitamiini+relatipat ja annoksen cuplatonia antaa nukkumaan käydessä. (Ja äiti muistaa olla syömättä ruisleipää.)

Olen oivaltanut, että Akseli on oikeasti helppo vauva. Oikea lottovoitto! Vastasyntyneen itkuisuus on mennyttä elämää, päivisin meillä hykertelee tyytyväinen ipana, kunhan palvelu pelaa (pitkään ei Akseli viihdy yksin sitterissä eikä sohvalla vaan alkaa huudella äitiä/ isää viihdytysjoukoiksi). Lisäksi meillä on nykyään rytmi; päiväunet kestävät kellontarkasti kolme tuntia ja ehjiä yöunia on takana neljä yötä (joista yhtenä piti ähistä vatsaa, mutta nälkä ei iskenyt silloinkaan).

Siihen kääntymiseen menee kuulemma kolme kuukautta. Lapsen syntymä on aina kriisi, etenkin esikoisen. Lapsi muuttaa elämää enemmän kuin osasin ikinä kuvitella ja valmistautua, mutta koska ihminen on sopeutuvainen, ajan kuluessa sitä muuttuu ja kriisistä toipuu. Tällä hetkellä on jo normaalia siirtää omat tarpeet tuonnemmaksi ilman valtavaa tunteiden purkausta miehelle syystä miksi aina minä! Enkä oikeastaan enää muista aikaa ennen vauvaa.

Kai se on niin, olen muuttunut äidiksi!

Kas kun ei sentäs henkilötunnusta?

Se on hieno homma sosiaali- ja terveysalalla tuo yksityisyyden suoja. 

Potilasta (tai asiakasta) suojaa tarkka henkilöstön salassapitovelvollisuus, asiakirjasalaisuus, vaitiolovelvollisuus, jne. Ja nämä määritellään tarkasti potilaslaissa, laissa sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista, lastensuojelulaissa sekä rikoslaissa. Ei siis pitäisi olla mitään hätää.

Lääkärit, sosiaaliviranomaiset, sairaanhoitajat, ohjaajat ja esimerkiksi lastentarhanopettajat toimivat työssään omalla nimellään. On luottamuksen herättämisen kannalta oleellista, että esiintyy vakuuttavasti ja omana itsenään ja usein tämä vaatii myös sukunimen käyttöä. Eikä siinä mitään, siihen sitä nyt jokatapauksessa on jo koulutusvaiheessa valmisteltu. 

Mut aika hienoa, että kun monet yrittävät salata syntymävuotensa ja toisen nimensä, puhelinnumeronsa ja osoitteensa mahdollisten häirikköjen varalta ja tekevät oikeasti töitä tämän eteen, niin mitä tekee hieno sosiaali- ja terveysalanvalvontavirasto Valvira? Julkaisee rekisterin, josta löydät esimerkiksi lääkärin koko nimen, syntymäajan sekä henkilön rekisterinumeron. Ei auta kun odotella, millon rekisteri laajenee koskemaan myös sosiaalialan työntekijöitä...

Ja ainiin! "Terveydenhuollon opiskelijoista tietopalvelusta löytyvät lääketieteen, hammaslääketieteen ja farmasian opiskelijat siinä vaiheessa, kun he ovat oikeutettuja tilapäisesti toimimaan laillistetun ammattihenkilön tehtävässä. " Rekisteri loogisesti myös näyttää monesko opiskeluvuosi on käynnissä.

Tärkeä palvelu ammattilaisille, mutta entäs kun se on julkinen kaikille yksityishenkilöillekin. Jaa niin mikä tietosuoja? 

Sattuneesta syystä jätän linkittämättä.

Opiskelijan oikeuksista

Suomessa ei kyllä kannata opiskella. Tai siis kai se kannattaa ilmaisen koulutuksen takia enemmän kuin muissa maissa, mutta Suomessa saat enemmän rahaa kun makaat vaan laakereillas tekemättä mitään. Nimittäin:

a) Suomessa työtön saa korvausta opiskelijaa enemmän, koska kyllähän työtön kotona pötköttelijä syö opiskelijaa enemmän.

b) Suomessa työtön saa yleistä asumislisää, opiskelija vastaavasti opintotukeen kuuluvaa asumislisää. Loogisesti edellä mainittu on suurempi, sillä kyllähän työtön kotona lorvija tarvitsee enemmän tilaa ympärilleen kuin opiskelija, joka käytännössä asuu koululla.

c) Suomen hieno sosiaalijärjestelmä tukee vähäosaisia. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita ettei ko. palvelu koske opiskelijoita? Nimittäin: Sossu laskee peruskuukausimenoiksi vuokran päälle noin 700€/nuppi laskujen maksuun, syömiseen, peruselämiseen (vaatteet, kengät, harrastukset) jne. Opiskelija saa opintotukea (raha+asumislisä) tällä hetkellä max 450€. Toisinsanoen jos laskee että kk-vuokra olisi noin 300€ (joka sekin usein alakanttiin), jää elämiseen 150€, eikä 700€ kuten sossuntätit laskelmoi. (Kelassa näitä ei lasketa, siellä ei kiinnosta tätiä syökö opiskelija vai ei). Menepä sanomaan tästä sille kiltimmälle Sossun tätille, jonka pitäis ymmärtää myös inhimillinen tarve syödä, niin se sanoo opiskelijalle, että "Ole hyvä, nosta opintolaina".

Ja sitten netissä jaetaan tällaisia näppäriä vinkkejä:

"Ainakin yhteen aikaan opiskelijan kannatti munia luottotietonsa, jotta ei saa opintolainaa. Kun opintolainaa ei myönnetä, niin sossu ei myöskään voi laskea sitä tuloksi, jolloin lainaosuuden saa toimeentulotuessa, kun rehelliset rahoittaa toimeentulonsa lainalla."

Kiireen valtakunta

Minä tahtoisin tietää, kuinka me ihmiset olemme niin taitavia luomaan itsellemme kiireen. Kukaan ihmiskunnan ulkopuolinen ei ole syypää tähän kierteeseemme. Luonnon kasvit, puut ja eläimet elävät oman lajille ominaisen rytminsä mukaan. Siispä kiireen synnyttäjä katsoo meitä peilistä takaisin.

Haalimme liikaa töitä, emme osaa sanoa ei, etsimme koko ajan uutta ja ihmeellistä koettavaa, luettavaa, katsottavaa. Vaikka toisina päivinä omassa elämässäkin on aivan riittävästi koettavaa, luettavaa ja katsottavaa

Jos jotain, niin haluaisin eroon kiireen tunteesta. Haluaisin elää hetkessä, keskittyä jokaisella solullani siihen, mitä kunakin hetkenä teen. Unohtaa muun ja uppoutua. Miksi siis kerään tehtäviä, niputan niitä niin, että joudun kiireen keskellä  pulaan aikataulujeni kanssa. Miksi herään aamuisin niin myöhään, että tiedän minuuttiaikatauluni riittävän juuri siihen, että ehdin ajoissa. Uskomatonta! Miksei herätä oman rytminsä mukaan (toisin sanoen, kääntää oma vuorokausirytminsä niin, että menisi myös ajoissa nukkumaan. Vaan olisiko se sitten oma rytmi? noh.)

Mikä pitää meidät kiinni oravanpyörässä, estää tarttumasta hetkeen ja ottamasta omaa aikaa?

Voihan koulutuspolitiikka!

Miun pitäisi tällä hetkellä tehdä kaikkea muuta kuin istua tässä kirjoittamassa seuraavaa tekstiä, mutta en päässyt edes artikkelia loppuun, kun tuntui siltä, että EI NÄIN!

Notta niin! Yle uutisoi, että työryhmä on nyt tehnyt esityksen, jonka mukaan opiskelupaikat pitäisi pistää jakoon arvosanojen perusteella.

Parasta kaikessa, että osa näistä hienoista uudistuksista saattaapi astua voimaan jo vuoden päästä keväällä.

Aloitetaas alusta.

Työryhmän mukaan opintojen alkuun pääsyä voisi vauhdittaa suosimalla korkeakoulusta ensimmäistä opiskelupaikkaansa hakevia. Opiskeluoikeuden jo saaneet hakisivat uutta opiskelupaikkaa erillisvalinnan kautta. 

Joo'o, ihan hieno idea. Voisihan se toimiakin, olettaen, että myös näille alanvaihtajille annettaisiin todella mahdollisuus vaihtaa sitä alaa sen mukaan, mikä itseään kiinnostaa. Meistä harva kun kykenee 16-vuotiaana lukion ekaluokkalaisena tietämään mitä aikoo loppuelämänsä tehdä. Ja sitähän tämä uudistus tarkoittaisi, että jos arvosanalla haetaan niin pitäisi jo lukion alussa tietää mitä aineita aikoo lukea hienossa kurssimuotoisessa lukiossa.

Työryhmä haluaa myös luopua pitkälti nykyisestä ainekohtaisesta hausta. Ehdotuksen mukaan opiskelijaksi pyrkivä hakisi tiedekuntaan tai koulutusalalle yhden oppiaineen sijasta. Muutos voisi helpottaa korkeakouluja opintotarjonnan ymmärtämistä. 

Ohhoh. Ettäkö siis, ei enää jatkossa haettaisikaan psykologiaa, sosiologiaa tai politiikkaa. Vaan haettaisiin vain Yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan. Tai ettei haettaisi vaan haettaisiin humanistiseen tiedekuntaan. Heiii, en ole itse yliopistossa opiskellut, mutta MITEN IHMEELLÄ voidaan silloin tietää kuinka moni uusista opiskelijoista aikoo lukea vaikka ensimmäisen esimerkin mukaisessa yhteiskuntatieteellisessä valtio-oppia ja kuinka moni filosofiaa tai sitä mainittua psykologiaa? Tai entäs sitten humanistisen kirjo? Saman katon alle kun mahtuvat esim. Turun yliopistossa kielitieteilijät (suomi, englanti, viro, espanja...), historiantutkijat, media- ja naistutkimus sekä kotimainen kirjallisuus. Mie en nimittäin ymmärrä, miten enää voitaisiin jatkossa laskea kuinka monta millekin kurssille mahtuu, tai että kuinka monta voidaan valita tiedenkuntaan opiskelemaan? Kaikkia opintoja kun ei voida järjestää 500 hengen auditorio-luentoina.

Samalla valintaperusteita remontoitaisiin selkeämmiksi. Korkeakoulujen pitäisi ilmoittaa etukäteen, millaisilla ylioppilas- tai ammattitutkinnon arvosanoilla sekä ainekohtaisilla pisteillä sisään pääsisi ilman pääsykoetta. Lisäksi lukiot velvoitettaisiin laatimaan jatko-opintosuunnitelma yhdessä valmistuvan opiskelijan kanssa. 

Niin, tää uudistushan todella edellyttäisi sitä, että opintojen ohjausta lisättäisiin niin lukion alku- kuin loppumetreillä valtavasti!

- Vien esityksiä eteenpäin niin, että opiskelijavalintojen osalta ehdotukset vaikuttavat jo kevään 2011 valinnoissa. Tavoitteena oli löytää keinot laskea korkeakouluopintojen keskimääräistä aloittamisikää vuodella ja karsia turhia välivuosia, sanoo opetusministeri Henna Virkkunen. 

Vie toki hyvä Henna Virkkunen, mutta pidällä samalla huolta, että jo ne ensimmäiset tämän valinnan mukana yliopistoihin valitut tietävät todella mitä haluavat opiskella ja elämällään tehdä.

Oma ammattiliittoni Talentiahan kuuluu Akavaan, joten seuraan nykyään mielenkiinnolla myös ko. tahon mielipiteitä ja voin ainakin hetkellisesti olla ylpeä.

Akava kehittäisi kirjoituksia paremmin jatkokoulutukseen hakemista palveleviksi, muttei luopuisi pääsykokeista. Lisäksi järjestö nopeuttaisi opintojen kulkua parantamalla opinto-ohjausta, etenkin yliopistoissa, ja lisäisi opettajien määrää.

Akava moittii raporttia siitä, ettei se pohdi riittävästi opintojen ja työelämän yhteensovittamista. Järjestön mukaan opiskelijoiden olisi saatava tuntumaa oman alan töihin jo opiskeluaikana, sillä se helpottaisi työllistymistä. Akava vaatiikin korkeakoulujen työharjoittelun järjestämiseen lisää varoja.

- Työllisyyden laatu on raportissa liian vähällä huomiolla. Ei auta, että opiskelijat valmistuvat korkeakoulusta nopeasti, jos he joutuvat suoraan työttömiksi. Korkeakouluista valmistuneiden omalle alalle työllistyminen on otettava yhdeksi rahoituskriteeriksi, sanoo Akavan puheenjohtaja Matti Viljanen.

Olisin jopa voinut veikata, että kyseessä on sama hieno työryhmä, joka  suunnitteli lukukausimaksuja. Uutisen loppu todisti veikkaukseni todeksi.

Huolestunut huomisesta

Se on erikoista miten samaan aikaan julkaistavat uutiset linkittyvät yhtäläisiin fiiliksiin. Helmikuun lopussa kaksi uutista mahtui saman tunteen alle: ihmisillä on liikaa aikaa, kun joka asiasta pitää valittaa. Ja tänään avainsana on huoli.

Olen huolissani lukukausimaksuista. Minulle kelpasi ehdotus, jonka mukaan EU:n ulkopuolelta Suomeen (/Eurooppaan) opiskelemaan saapuvat maksaisivat lukukausimaksun. EU:n sisällä tulisi ihmisillä olla yhtälaiset mahdollisuudet opiskella ja liikkua maiden välillä, joten kannatan ehdottomasti yhtenäistä käytäntöä eurooppalaisten korkeakoulujen lukukausimaksupolitiikkaan. Eu:n sisällä ja samoin maan sisällä, tulisi taata ihmisille mahdollisuus korkeakoulutukseen motivaation siihen riittäessä. Eu:n ulkopuolella koulujen laatu, valikoima ja maksullisuus on kirjavaa ja edullinen koulutus houkutteleekin Suomeen imemään tietotaitoa ja viemään loistava tulevaisuus mukanaan kotimaahan (tämäkin on toisaalta ihan hyvä juttu, mutta asiaan...).

Tänään uutisoitiin, että lukukausimaksut haluttaisiin yliopistoihin koskemaan myös suomalaisia. Kaikista paras oli tähän liittyvä ajatus opintotuesta! "Nostetaan sitten opintolainan kattoa sen verran, että saadaan nuo lukukausimaksut kuitatuksi." HALOO!

Tämän taustalla on ajatus opintojen vauhdittamisesta! Kun jokaisesta opiskeluvuodesta pulitat tonnin, niin et kehtaa kauan laitoksen kirjoilla roikkua. Voi instituutio sentään! Suomessa ilmainen koulutus on ollut valtti saada globaalisti ajattelevat nuoret pysymään kotimaassaan, mutta voi kuulkaa hyvä työryhmä, minä harkitsen vakavasti koulutukseni loppuun saattamista ulkomailla, mikäli siitä aiotaan ryhtyä täällä lintukodossa perimään maksua. Maksan sitten mieluummin laadukkaasta opetuksesta.

Olen huolissani geenimuunnellun Amflora-tärkkelysperunan läpimenosta Euroopan Komissiossa. Jopa niin huolissani, että ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitin ympäristövaliokunnalle sähköpostia. Olen siis ymmärtänyt, että tämän EU:n komission päätöksen myötä, myös Suomessa saa jatkossa viljellä muuntogeenistä kasvia. Hrr, mikä ajatus. Miulle geenimuuntelu on jotenkin niin ahdistava asia, että yritän olla syömättä mitään, mitä olisi ihminen voinut tieteellisesti muokata. On aivan eri asia kasvattaa omenapuun varressa eri omenapuiden oksia, kuin päättää geenimuuntelun kautta kasvaako puussa vihreitä, violettejä vai sateenkaarenvärisiä omenoita.

Luin Luomuliiton tiedotteesta, että sekoittumista ei kuitenkaan ulkomaisten esimerkkien mukaan pystytä ehkä ehkäisemään (vaikkei peruna helpoiten itsestään leviävä kasvi olekaan). Luomuliitto perääkin puhtaan elintarvikeketjun turvaamista. Heidän, ja myös miun mielestä gmo-vapaus on markkinavaltti! Haluan hei taatusti jatkossakin ostaa ruokani tietäen mitä syön!

Mikäli geenimuunnellun elintarvikkeen viljely saa Suomessa jalan sijaa, toivon suomalaisten päättäjien säätävän asiaa koskevat lait niin, että pystytään takaamaan edelleen oikeus myös gmo-vapaisiin alueisiin, sekä saamaan tarvittaessa geenimuunnellun kasvin viljelijä vastuuseen lajien keskinäisestä sekoittumisesta, joita tämä kokeileva yritystoiminta mielestäni väistämättää aiheuttaa.

Pystytäänkö meille enää jatkossa turvaamaan puhtaiden elintarvikkeiden saanti?

Ihmisillä on liikaa aikaa, kun joka asiasta pitää valittaa

Oon tällä viikolla huomannut, että meillä ihmisillä on aivan liikaa aikaa, koska ehdimme valittaa jokaisesta turhastakin asiasta.

Ensinnä: Lappeenrannan teknillinen yliopisto haluaisi käyttää ja mainonnassaan jo käyttääkin enkun kielistä nimeään Lappeenranta University of Technology. Suomalaiset eivät tätä hyväksy. Jopa ministerit ovat ottaneet kantaa, että yliopistojen pitää olla suomenkielisiä! Lappeenrannassa keskustelua käydään siitä, haluaako LUT jatkossa rahoituksensa kotimaan sijaan ulkomailta, kun nimeäkin pitää vaihtaa. Tosiasia: mikään muu Suomen yliopistoista ei sijaitse yhtä lähellä valtakunnanrajaa. Tietääkseni missään muussa yliopistossa ei tähdätä niin paljon kansainvälisyyteen ja sen lisäämiseen kuin Lappeenrannassa. Täällä voi opiskella jopa jo yhteisessä koulutusohjelmassa LUTin ja Pietarin yliopiston kanssa. Keltä se on pois, jos täällä puhutaan enkun kielisestä koulusta, kun puhekielessä se on jo pitkään kulkenut LUTtina? Etenkin kun LTY (jota ministeri käyttää) tarkoittaa Lappeenrannan Työväen Yhdistystä.

Toiseksi: Kempparin Noora Shingler on saanut tällä viikolla reilusti katkeraa palautetta niskaansa siitä, kuinka hän totuuksien ja tutkitun tiedon sijaan laukoo blogissaan omia vahvoja mielipiteitään. (En nosta tähän linkkejä, syystä joka käy ilmi seuraavaksi.) Tosiasia: Bloggaus on mielipiteiden ilmaisua. Annettaisko siis vaan jokaisen ilmaista itseään oman vapaan tahtonsa mukaan, no toki joo muita kunnioittaen. Keskustelu on hyväksi, välillä pitääkin vähän kärjistää ja houkutella ihmisiä tarttumaan aiheeseen. Miusta vastuu on lukijalla siinä, uskooko kaiken sen mitä bloggaaja kirjoittaa absoluuttisena totuutena, vai osaako olla myös kriittinen.

Omasta osaamattomuudesta on sitten turha syyttää muita.