Vanhemmuus pikkuvauva-aikana on kaikkea muuta kuin tasa-arvoista. Ja sekös tällaista oikeudenmukaisuuden puolesta taistelijaa ottaa pattiin!
3kk syntymästä on pian kulunut, ja minä kaipaan omaa aikaa.
Minä haluan kouluun ja töihin! Minä haluan ulos syömään (ja juomaan) ystävieni kanssa! Minä haluan joskus kääntää kylkeä, kun isä herää syöttämään vauvaa keskellä yötä! Minä haluan nukkua aamulla pitkään! Minä haluan neuloa, lukea kirjaa, askarralla, ommella, istua sohvan nurkassa ja keskittyä vain ja ainoastaan itseeni.
Minä uskon, että ainakaan meidän perheessä isä ei ihan 100% tajua sitä,
miten sitoutunut äitinä tähän meidän pikkuruiseen vauvaan olen,
lukuisista selitysyrityksistäni huolimatta. Ymmärränhän minä, ettei
töissäkään helppoa ole. Minun näkökulmastani se on kuitenkin 8 tunnin pätkä pelkkiä omia (ja työnantajan tarpeita). Minun tämän hetkinen työnantajani teettää minulla 24 tunnin päivää. Minun on mahdollista poistua vauvan luota maksimissaan kolmeksi tunniksi. (Sen jälkeen tarvitsen matkakumppanikseni
rintapumpun ja pikku-ukkeli matkaeväät.)
Minä kaipaisin palkaksi vähän kunnioitusta. Vähän kiitosta siitä mitä teen. Vähän kehuja ja ylistystä. Vähän tiimityötä. Ajatuksen siitä, että minä en ole yksin lapsemme kanssa. Se on meidän lapsi, ei pelkästään minun lapseni.
No, aiempaa listaa ajatellen... Minä olen silti onnellinen, että saan aamuisin kääntää kylkeä, kun mies lähtee töihin. Minä olen onnellinen, että minulla on ystäviä, joiden luo voin mennä vauvani kanssa kylään. Minä luotan siihen, että vielä tulee aika, kun meistä kummankaan ei tarvitse herätä öisin syöttämään vauvaa. (Ja minä luotan siihen, että kun se aika tulee, on mieheni tarpeeksi fiksu noustakseen nostamaan sen suusta lipsahtaneen tutin, jotta minä saan kääntää kylkeä.) Minä luotan, että vielä tulee sekin aamu, kun lapsi nukkuu pidempään, kuin mitä minua nukuttaa. Minä luotan, että vielä joskus minuakin kiitetään.
Siihen uskoen jaksan vielä huomisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti