pysäytyskuvia a la arno kotro

ei pahinta se että ihminen ei voi elää näin vaan se että voi. miten kauan voi jatkaa elämää tilanteessa, joka tuntuu toivottomalta? miten kauan voi uskotella itselleen kaiken vielä jonain satumaisena eräänä kauniina päivänä kääntyvän parempaan suuntaan? ei pahinta ole todellakaan uskoa ajatukseen ettei näin voi elää vaan että voi! mitä ei elämä itse tuhoa sen tuhoaa elämänpelko. kuinka turhaan pelkäämme elämää? kuinka paljon on turhia asioita, joiden pelkäämisestä ei ole todellista hyötyä. nyt ne tutkivat unen tarkoitusta milloin valveen. kyllä kaikkia kiinnostaa unessa nähdyt kuvat, symboolit ja tarinat. mutta milloin opimme tulkitsemaan ympäröivää todellisuuttamme? emme tunne ihmisiä tunnemme ihmissuhteita. elämme aina tilanteessa. ympärillä olevat ihmiset vaikuttavat kuvaan, jonka välitämme ulospäin. on epätodellista, että koskaan on mahdollinen tilanne, jossa tuntisimme ihmisen. monesta läpinäkyvästä valheesta emme jää kiinni juuri siksi että emme näe niitä. ei niin suurta totuutta ettei pieni epäilys sen rinnalla näyttäisi yhtä suurelta.

stressin määritelmä

Stressi on tunne, joka syntyy kun sisimpäsi sanoo ei, ja suustasi pääsee: ”Kiitos, mielelläni.” -Dick Francis

katkelmia esseestä: "töissä mikämikämaassa"

Kirjoitan koulua varten esseetä muuttuvasta työelämästä ja asiantuntijuudesta. Koko esseen julkaisu blogissa ei vastaa miusta tarkoitusta, joten tässä teille maistiaisia. -- Nykyajan työtä pidetään hajamielisenä. Asumme, elämme, liikumme ja teemme työtä kiinnittämättä huomiota yksityiskohtiin. Hajamielisenä käytämme tilaa aistikkaasti, ruumiillisesti ja materiaalisesti. Hajamielisessä tilassa mielemme on niin sanotusti toiminnassa, se tekee jotain olennaista, mutta ei kuitenkaan mitään erikoista. -- YleX:n juontajana työskentelevän Rajalan mukaan radiotoimittajan työtä ei voi tehdä persoonattomasti. Mielestäni mitään työtä ei voi. Kaikessa mitä teemme näkyy kädenjälkemme. Olimme sitten kokkeja tai muurareita, graafisia suunnittelijoita tai kaupan kassoja. Tekemämme työ on henkilökohtaista. Menneisyys on osa meitä, eikä siinä ole mitään hävettävää, sillä menneisyys on syy siihen mitä olemme nyt ja miksi olemme tässä (Simolin 2006). Nykyajan työn luonteenpiirteitä ovat itsenäisyys, asiantuntijuus sekä persoonallisuus (Vähämäki 2006). Kun teemme työtä, teemme sitä itsemme kautta. Heijastamme minäkuvaamme maailmalle tekemämme työn myötä. Monissa ammateissa onkin tärkeää erottaa siviili-minä ja työ-minä (Rajala 2006). On tärkeää, minkälaisen kuvan aikoo itsestään muille antaa. Roolin vetäminen on vaikeaa ja raskasta, mutta rajan tiettyihin asioihin voi vetää helposti sitä halutessaan. -- Viralliset säädökset ja muodollisuudet tuntuvat vaikuttavan tietotyöntekijälle kirosanoilta. Olemmeko pyrkimässä kohti anarkistista valtiota ja yhteiskuntarakennetta, jossa jokaisella on valta tehdä mitä haluaa, vai elääkö mainos- ja media-ala vihdoin teini-ikäänsä kyseenalaistaen kaiken olemassa oleman? Luovuus vaatii tietynlaista tahtoa rikkoa olemassa olevia muodollisuuksia, mutta mikäli elämästämme katoaa kaikki meitä toisiimme sitovat elementit elämme pian sekasortoisessa yhteiskunnassa, jossa päätäntävalta on sillä, jolla on kovin ääni. Kyseenalaistankin säädöksistä ja muodollisuuksista riippumattomuuden asiantuntijaominaisuutena. On tärkeää osata laskea irti, mutta on tärkeää myös osata pitää kiinni. Sopivassa suhteessa suostun Parviaisen määritelmään, mutta haluaisin kuulla hänen tarkemman määritelmänsä mainitsemilleen säädöksille ja muodollisuuksille. -- Ala on sopiva addiktiivisille ihmisille. Kaikki heti mulle nyt –asenteella ajattelevat ihmiset ovat vahvoilla mainos- ja media-alalla. Alalla on turhaa yrittää sanoa ”ei”. Eikä Rajalan mukaan kannata edes opetella ennen kuin on saanut sovittua itselleen pitkäkestoisemman työsopimuksen. Siihen asti on elettävä työlle. Otettava vastaan kaikki mitä annetaan, tehtävä yli 12-tuntisia työpäiviä ja elettävä kofeiinitableteilla. Olen kuullut sanottavan, että on uskottava AD vasta burn outin koettuaan. Usein tämä tuntuu tapahtuvan ennen kuin ehtii kärsiä 30-kriisin. Tilannetta helpottaa alalla vaadittava elämän sotkuisuus. Luovat ihmiset ammentavat kaaoksesta ja levottomuudesta. Vähämäki määrittelee tietokoneen käyttäjät levottomiksi kolibreiksi. Päivittäiset häiriöt ja keskeytykset ovat olennaisia levottoman työn tekijöille. Tällaisen työn tekijät elävät jatkuvaa déjà vu:ta. He kuvittelevat elämäänsä eteenpäin reilusti eteenpäin. (Vähämäki 2006) Levottoman työn tekijöille tuttu ajatus esimerkiksi parisuhteessa on ”No ei tästä mitään tule, kun tämä nyt jo näyttää tältä!”. Asiat kuvitellaan tulevaisuuteen, tulevaisuuden kohtaamisen sijasta. Joustavuus ajaa meidät äärirajoillemme. Tiedostamme, että elämällä yllä mainitun esimerkin mukaan emme jaksa muutamaa vuotta kauempaa ja silti olemme valmiita ottamaan riskin. Ovatko tulevaisuuden asiantuntijat täydellisyyttä tavoittelevia perfektionisteja, 80-luvulla kauhulla seurattuja työnarkomaaneja vai aina valmiita partiolaisia? -- Vähämäen, Rajalan, Simolinin lainaukset on kerätty Asiantuntijuus muuttuvassa työelämässä -opintojaksolla Laurea ammattikorkeakoulussa. Mikäli janoat lisää suosittelen kirjasta Kollektiivinen asiantuntijuus kirjasta (Parviainen, J. (toim.) ) Pyöriän ja Erikssonin artikkeleita. Myös Vähämäki on julkaissut kirjallisuutta aiheesta.

panda.

pimeän syksyn pelastukseni.

kaipausta.

”Elämä on taivallusta, iloa ja kaipausta, halki vuorten, laaksojen ja vetten se vie.” Eräässä laulussa rinnastetaan ilon rinnalle pariksi kaipaus. Ajatus jäi lojumaan päähäni kunnes toisena hetkenä siihen tartuin. Mitä muita vastapareja ilolle on? Suru, masennus, paha olo, onnettomuus ... Tarkemmin asiaa tarkasteltuani koin valaistuksen. Kaikki ilon vastaparit ovat jonkun kaipaamista. Ymmärrystä siitä, että elämästä tai elämän osasta puuttuu jotain. Toisin sanoen, pohdi milloin olet iloinen?

nykyaikaiset ihmissuhteet

tänään koulussa luennoinut professori vähämäki kertoi nykyaikaisten ihmissuhteiden teknologisoituneen siinä missä työelämäkin. meillä ei ole enää pysyvää työpaikkaa, perheet tai muut yhteisöt joissa elämme, eivät ole enää entisaikojen tapaan pysyviä instituutioita. oikeastaan, meillä ei ole mitään pysyvää. meillä ei ole turvapaikkaa, mikä aiheuttaa meissä ahdistusta ja angstia. tuntui surulliselta huomata hänen olleen ainakin oman elämäni kohdalla täysin oikeassa. ihmissuhteet hoituvat näppärästi irkissä, mesessä ja skypellä, kirjeiden lähettämisen sijasta kirjoitetaan journalia; samalla medialla tavoitat näppärästi kaikki, joita elämäsi kiinnostaa. muiden ajatuksia ja elämää seuraamme lukemalla heidän blogejaan. monet ystävistämme olemme nähneet parin viime vuoden sisällä vain jonnekin galleriaan postatuista valokuvista. eikä tässä edes ole kaikki, tiedäthän sinä sen. eikö kukaan kaipaa enää reaalitodellisuudessa tapahtuvaa sosiaalista aktiviteettiä? mikä meitä vaivaa kun tyydymme todellisuuden sijasta hätäisiin, virtuaalisiin pakettiratkaisuihin jo ihmissuhteissammekin? minua kiinnostaa tietää, mitä seuraa teknologistumisen jälkeen.

vielä vai enää?

tätä päivää ja tätä hetkeä mañana-maassa eläessäni olen alkanut pohtia vielä ja enää sanojen merkityksiä. sillä on silkka ero nimittäin millä äänen sävyllä noita sanoja tulet käyttäneeksi. otetaanpa esimerkki: sano lämpimällä äänen sävyllä ääneen: "Minulla on lomaa vielä 3 päivää jäljellä." sano sama vielä-lause kylmällä ehkä jopa huokaavalla äänen sävyllä "Minulla on lomaa vielä 3 päivää jäljellä." ja pääset samaan vaikutukseen kuin sanomalla lämpimällä äänen sävyllä saman lauseen, mutta käyttämälle sanaa "enää". "Minulla on lomaa enää 3 päivää jäljellä." vastaavasti sama enää-lause kylmemmällä äänen sävyllä sanottuna "Minulla on lomaa enää 3 päivää jäljellä." vie meidät takaisin lähtöruutuun. yritäpä oppia suomen kieli ajattelen opetellessani ja yrittäessäni ymmärtää espanjaa. ps. onneksi on lomaa jäljellä enemmän kuin 3päivää. noin plus puolipäivää, enää.

Lentokenttäfilosofiaa

Kirjoitan tätä istuessani helsinki-vantaan lähtöportilla 27. Koneet rullaavat plaanilla ja olen jälleen kerran lumoutunut. Mikä on se taika lentokentissä millä ihmiset saa sekoamaan? Penkeillä istuva ihmismassa haltioituu valkoisista jättiläislinnuista. Onhan se nyt hienoa teknologiaa, että jo lentokoneen painava runko saadaan kestämään ilmassa, mutta että vielä matkustajat matkatavaroineen. Mielestäni epäilemättä lentokenttien taika on kuitenkin vapauden fiiliksessä ja lähdön tunnelmassa. Se fiilis, että pian olet vapaa tämän maan syksystä, vapaa pimeydestä, vapaa kaikesta tämän päivän arjesta. Entä se lähdön tunnelma? Elämän pitäisi olla joka päivä jonkinlaista lähtemistä. Pitäisi uskaltaa, ottaa ne riskit joita jokainen päivä tarjoaa ja jättää nykyisyys taakseen. Hypätä totaalisen uusiin saappaisiin tietämättä ollenkaan mitä määränpäässä odottaa. Tulen toisinaan istumaan lentokentälle ihan muuten vain. Silloin istun täsmälleen tämän kohdan yläpuolella. Otan valokuvia kiitorataa pitkin rullaavista kaunokaisista, fiilistelen tätä täällä vallitsevaa tunnelmaa. Nyt kuitenkin turvatarkastuksen tällä puolen. Meidän konetta rullataan juuri tuohon putkelle. Tunnistan sen boeingiksi. Pikkuveli osaisi sanoa tyypinkin. Minä en lunttaamatta. Pian lennetään. Aurinko, äiti ja isi, täältä tullaan! Terveisiä suomesta!

magnetisoituja sanoja

jääkaappirunous on hullun addiktoivaa. ihan kun sitä ei osaisi olla luova ilman rajoitettua sanatarjontaa. miksei runoja tule luotua ilman että seisot jääkaapin ovella ja tuijotat edessäsi sikinsokin näkyvää sanasekamelskaa. tarvitsemmeko kaaoksen pystyäksemme luomaan jotain konkreettista? lisäks tänään pohdin, että onko noiks sanoiks valittu jotenkin normisanoja eeppisempää tarjontaa? onko magneettisten sanojen kautta syntyneet luomukset vähemmän aitoja? kun maailmankuva rajoitetaan 510:een magneettipalaan on luovuuden rajat aika tiukassa. -- etsi, näe, tunne totuus valitse sitten kuvitelma -- kevään aamu herää aurinkoon yllättynyt huomen kuulee syntymän

pieniä totuuksia

"Se, mitä sanot itsellesi on totta – riippumatta siitä onko se sitä vai ei."

urheilu edistää terveellisiä elämäntapoja

joogamaton ohjekirjasta lainattua: "VAROITUS: Urheilun harrastaminen voi aiheuttaa vakavia tai jopa kuolemaan johtavia vammoja. Loukkaantumisriskiä voi pienentää käyttämällä harjoittelussa turvallista tekniikkaa ja tervettä järkeä." Go nike, go.

tyhmyydestä sais oikeasti sakottaa.

huh että on vähän asioita jotka ärsyttää enemmän kun oikeesti tyhmät ihmiset. siis ihmiset jotka ei hetkellisesti esitä tyhmää, vaan on sitä oikeesti. asiaa pahentaa tilanne, jos tietää olevansa tyhmä, tekemättä asialle mitään. tämmösiin tapauksiin törmää valitettavan usein. meneekö se sitten oikeesti niin kuin eräänä iltana kuulin luotettavalta ja elämää nähneeltä taholta, että itäisessä suomessa kasvaa hyvää vuosikertaa. tuleeko eri ilmansuunnista fiksumpia ihmisiä? (vai oonko ainut, joka huomatessaan tyhmyytensä ja tietämättömyytensä pyrkii korjaamaan tilanteen?)

eilen, tänään, huomenna

onnellisuus on myös vähän pelottavaa. kun huomaa saaneensa kaiken, alkaa pelätä, milloin "itku pitkästä ilosta" on tätä päivää. tulevaisuuden sijasta tämä hetki on siis parempi.

pala joulua

tätini tarjotessa jäätelöä en voinut aavistaa mihin kirjaimellisesti tulisin lusikkani työntämään. ensimmäisen lusikallisen tavoittaessa makuhermoni alkoi päässä soida: "soi huurteessa helinä huilun, niin kirkas on tähtinen yö...". toisen lusikallisen kohdalla näin sukuni juhlimassa mummini syntymäpäiviä päivää ennen h-hetkeä, aaton aattona. kolmannen lusikallisen myötä näin itseni ripustamassa kiiltävää joulupalloa muovikuuseemme. syvennyin lautaselleni. ajatukset ja muu maailma ympäriltäni katosi. maistoin tänään ensimmäisen palan joulua. joulu! hei se on ihan pian täällä! pian on se hetki jolloin voin alkaa soittaa joululauluja sanoivat muut ihan mitä vaan. pian saan glögiä ja piparkakkuja! ja pian on se hetki, kun kaupungilla joka paikassa soi minulle maailman rakkaimmat laulut. pian on aika suunnitella firman joulukortit, pian on aika lahjaostoksilla tuumailla mitä kellekin tänä vuonna. pian istutaan suuren pöydän ääressä ja kilistellään viinilaseja ja toivotetaan hyvää joulua. ps. maistakaapa uutta valion piparkakku&glögi -jäätelöä. jos uskallatte!

teiniangstia ja luomisen tuskaa

se kuralätäkkö mihin vielä viime viikolla mietin että ois kiva hukkua onkin hyhmääntynyt. (onkohan se oikein sanottu?) kuitenkaan siihen ei voi enää hukkua. ja se tulvii jalkakäytävälle. se ajatus oli vähän absurdi. en oikeesti ois tahtonut hukkua mutta tuli olo että siihen ois kiva. kellua mahallaan tukka levinneenä veden pinnalle. se oli pelottavasti kaunis kuva. hukkuiskohan vai paleltuiskohan ensin kuoliaaksi? tänään teki mieli tupakkaa. luennolle taapertaessa alikulkutunnelin kohdalla harmitti etten ollut laittanut saappaita. ei voinut vetää puroja kumisaappaitten kärjillä lätäköstä lätäkköön. niinkun lapsena! niin että melkein varpaat paisto kärjestä läpi. ja samalla teki mieli poltella vähän tupakkaa. se oli vähän friikki fiilis. en oo moneen vuoteen koskenukaan tupakkaan. hämmästytti. ehkä tää kaikki johtuu tästä stressistä joka alkaa olla niin mielenkiintoista etten enää ees stressaa. nauran kaikille deadlineille ja tuntuu että ihan sama. opettaja näytti eilen huolestuneelta kun puhkuin näytölle ja sanoi että hyvin se menee. en tiedä vakuutteliko se ittelleen vai miulle. kain kanssa puhuttiin että meillä on olo että ne parhaat ideat odottaa tuloaan. ärsyttävä fiilis tiijätkö! semmonen että tietää että pystyis parempaan muttei sillä hetkellä pysty. tekis mieli potkia varpaita kiveen ja hakkaa päätä seinään että tulkaa ideat ulos jooko.