Anna mun kaikki kestää.

Rouva allekirjoittanut ei malttanut seisoa siinä jonossa, missä kärsivällisyyttä jaettiin. Ipana tuntuu missanneen saman jonon yhtä lahjakkaasti. Olemme huono yhdistelmä. Jäbä kiihtyy nollasta sataan nanosekunnissa ja on alkanut osoittaa oman tahtonsa temperamentilleen tyypillisen tulisieluisesti. Kauas se omena ei todellakaan tipahtanut. Äiti ymmärtää tilanteen, mutta ei kykene elämään tilannetta. Miulla palaa hermo välittömästi, kun ipana huutaa ilman selvää syytä ja ratkaisua siihen. Ja voin kertoa, se ei ole päivässä kerta tai kaksi.

Hammasta on purtu siihen malliin, että leukaluuta jomottaa. Muutaman kerran kovempaan ääneen lapselle tiuskahdettuani (ja siitä säikähdettyäni) soitin neuvolaan ja sain apua. Tai saan. Vielä mitään hurjan konkreettista ei ole tapahtunut.

Olen yrittänyt ymmärtää mikä tässä mättää. Eihän se herranen aika sentään tahallaan huuda, ei se minua kiusatakseni vingu ja vongu. Siedän kyllä väsyitkun ja nälkäitkun; minä tiedän mikä niihin tepsii. Mutta annas olla, kun ipana on ruokittu, vaippa vaihdettu eikä se selvästi ole uninenkaan - mikä avuksi? Ympäristö tarjoaa vaihtoehtoja: sillä on mahavaivaa, se on yliväsynyt, se tekee hampaita, se on vaan se ikä, toi on vaihe - se menee ohi. Ne joilla on jo omia lapsia tietävät, että sitä seuraakin sitten uusi vaihe... Voidaanhan myö sopia sitten, että ne on tällä kertaa vaikka ne hampaat: toinen on kaksi viikkoa vanha, toinen kohta viikon. Sieltä ne söpösti pilkistelee!

Kumpa se oppisi pian puhumaan ja kertoisi itse, mikä sitä vaivaa. Sen sijaan, että vinkuu päivät pitkät ja öisin herättää tunnin välein. Sanoin jo, joo tiedän ettei se tee sitä tahallaan - mutta voit kokeilla tilannetta kotona: laita kello soimaan öisin tunnin välein ja kokeile kuinka kivaa se on, etenkin jos seuraavana päivänä pitäisi jaksaa töihin. Tahallaan tai ei, niin hauskaa se ei ole.

Hoen itselleni, että tällä on tarkoitus. Lähinnä teen sen pysyäkseni järjissäni ja vakuuttaakseni itselleni, että tämä kaikki tapahtuu jostain syystä. Ehkä tarkoitus on opettaa äidille sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä - sitä, mistä tämäkin tarina sai alkunsa. Uskon, että tulevaisuudessa sitä vasta tarvitaankin.

Löysin netistä hienon tekstin pätkän (kirjoittajaa ikäväkseni en).

Ihailen kärsivällisiä ihmisiä
enemmän kuin koskaan ennen,
sillä tiedän miten heistä tuli sellaisia. 

Minusta tulee sitä nyt.

End of an Era.

Haikeaa. Ahdistavaa. Odottavaa. Motivaation puutetta. Jännittävää. Mielenkiintoista. Arveluttavaa. Hämmentävää. Opettavaista.

Siinä se nyt sitten oli. Minun ja ipanan kotiputki. Aloitan huomenna työharjoittelun perhekodilla. Kotoa lähtö herättää monenlaisia tunteita. Harjoittelun piti alkaa vasta ensi viikolla, mutta sairastapauksen vuoksi minua tarvitaan jo aiemmin. Olin kuvitellut, että minulla on vielä reilusti aikaa käsitellä tähän liittyviä tunteita. Se aika onkin nyt. Sillä huomenna olen jo iltavuorossa uudessa roolissani.

Tunteiden kirjo on valtava. Samaan aikaan odotan, että pääsen tekemään jotain omaa, jotain mitä osaan, jotain mistä nautin. Samaan aikaan pähkäilen, miksi jätän oman lapseni hoitoon mennäkseni hoitamaan vieraita lapsia. Etenkin, kun omassakin vanhemmuudessaan ajoittain kompuroi. Samaan aikaan kauhistelen sitä, miten minä ("Aion hoitaa lastani vähintään sen kolme vuotta kotona!") lähden töihin ja jätän 7kk ikäisen lapseni hoitoon.

Yritän ajatella, että kyseessä on toistaiseksi kuuden viikon pätkä. Työpaikastakin on puhuttu, mutta keskityn aluksi vain harjoittelemaan. Yritän ajatella, että tämän aika ja paikka on tässä ja nyt. Jos emme olisi muuttaneet toiselle paikkakunnalle, olisin jatkanut kouluani jo syksyllä (ipanalla olisi silloin ollut hei ikää 2kk). Yritän ajatella, että olen päivittäin poissa vain noin 7h. Meille jää muksun valveillaoloajasta vielä melkoisesti yhteistä aikaa; etenkin jos kykenen olemaan sen ajan enemmän läsnä kuin tällä hetkellä pystyn.

Ehkä tämä tekee meille hyvää. Voimauttaa molempia. Opettaa elämän tosiasioita. Ehkä pitäisi olla huolissaan vasta, jos tämä elämänmuutos ei aiheuttaisi tällaista tunnemyrskyä.

Ps. Olen viihtynyt tällä viikolla auton ratissa kutakuinkin 4,5h. Viime yönä näin unta, jossa olin skeittamassa. Tullut vähän kuunneltua YleXää...

Nykyaikaan, mars.

Otin tänään pelottavan askeleen, vielä pelottavammankin kuin sen että astuin tänään myös hammaslääkärin ovesta sisään. Olen koko viikonlopun arponut, tuuminut ja miettinyt. Ja tänään kävelin kauppaan ja ostin kosketusnäyttöpuhelimen. Ensimmäiseni (!). Pelottavaa tästä tekee se, että olen jo valmiiksi riippuvainen mesestä, facebookkaamisesta ja blogeista (noin nyt joitakin mainitakseni). Minua suoraan sanottuna on kauhistuttanut ajatus, että nämä seuraavat minua jossain vaiheessa myös silloin, kun en ole tietokoneella.

Olen ihmisenä kuten helsinkiläinen Anu (Kodin kuvalehti 3/2012); Minä en käy Facebookissa. Minä olen siellä. Aamulla avaan, illalla suljen, jos muistan. Farmville sentäs jäi Akselin synnyttyä, mutta tarpeeksi aikaa kuluu myös kavereiden touhujen seuraamiseen ja omien kuulumisten päivittämiseen. Ja se myös vähän ahdistaa. Etenkin nyt, kun puhelimen myötä netti seuraa matkassani minne ikinä menenkin. Paitsi jos ei oo kenttää, tai akku loppuu. Minkä se teki jo.

Uskon, että minä olisin ollut onnellisempi menneisyydessä. Nykyaika tarjoaa liikaa virikkeitä ja liikaa valinnanvaraa. Tästä kertoo myös se, että puhelimenvaihdoin yhteydessä poistin kännykästä miltei kaksisataa turhaksi käynyttä puhelinnumeroa. Tekstiviestejä siellä odottaa tuhatkunta. Vois opetella kirjottamaan kivat ylös heti ja poistaa turhat samantien... Mut niin!

Samassa KK3/2012 lehdessä päätoimittajan kirjoitus vetoaa:

Ei ollut mummolla aikaa keskittyä itseen. Ei tarvetta etsiä merkitystä ja sisältöä elämään. Ei pakkomiellettä ehtiä jumppaan. Ei tuskatilaa siitä, ettei pääse toteuttamaan itseään. -- Arki itsessään otti ja antoi kaiken. Ei ollut liikaa aikaa miettiä miettiä, eikä liiaksi vaihtoehtoja. Ei levottomasti harhailevaa mieltä, ei kiireen tuntua.

Jos ahdistun liikaa, ostan seuraavaksi Doron.