Yksin - kaksin - kolmisin

Yksin kotona. Kovin montaa iltaa en ole 11 kuukauteen ollut yksin kotona. Saati, että olisin ollut yötä yksin, tai siis kaksin.

Mies työmatkailee. Minä ja pikku-ukko olemme kaksin kotona. Ensimmäiseksi illan suussa kotiin päästyämme laitoin stereoista soimaan omaa lempimusiikkiani (en voi tehdä sitä normaalioloissa, sillä mieheni ei pidä musiikkimaustani). Pikkumiehen kanssa taistelimme aikamme hiiren ja kaukosäätimen herruudesta. Huutohan siitä seurasi. Tässä kohtaa huomiotani 110% vaatineen ja siitä 30% saaneen jäbän hermot paloivat lopullisesti. Jos se osaisi takoa lattiaa nyrkein ja saada itkupotkuraivarit, niiden paikka olisi ollut nyt. Äiti ei siis päivitä soittolistaa, selvä.

Oman ruuan sain syötyä lahjomalla pöydän päässä istuvan, puheenvuorojaan äänekkäästi käyttävän puheenjohtajan riisimuroilla ja leivänkäntyllä. Takuuvarma nakki. Hänethän oli syötetty siis heti kun tulimme kotiin. Mummilassa kitinäksi muuttuneen hoitopäivän pelastin hiekkalaatikkovisiitilla, ja kylvyllä. Takuuvarma nakki vol2.

Ehdin illan aikana miettiä noin kolmekymmentäseitsemän kertaa, ettei minusta olisi yksinhuoltajaksi. Hatun nosto niille, jotka siihen kykenevät. Minä en jaksaisi. Tarvitsen omaa aikaa, omia touhuja, oman elämän.

...

Valmistauduin ennakolta tähän yh-rupeamaan ajatuksella, että tämä ilta on pienen miehen (huomenna pakenemme mummilaan, Taivaan Isälle kiitos lapsen ihanista isovanhemmista). Keskityn vain ja ainoastaan häneen, lapseeni. Helppoahan elämä olisi, jos olisi elettäväksi vain tämä lapsi ja koti ja koko elämä olisi siinä. Minulla on kuitenkin myös koulu ja siihen liittyvät sata asiaa. Yhtä monesta muusta olen joutunut luopumaan, saadakseni tämän yhtälön toimimaan. Se minua surettaa. Ja auta armias sitä aikaa, mikä minulle jää käteen kun opiskelut joulukuussa ovat ohi! Minusta tuntuu, että olen luopunut liian monesta asiasta, jotka rakentavat sitä, kuka minä olen. Olen joutunut antamaan periksi, mahduttaakseni elämään tällä hetkellä sen, mitä siihen kuuluu. Olen luopunut rakkaasta joogasta, monesta seuraamastani tv-ohjelmasta, neulomisesta, ompelusta, leipomisesta, lenkkeilystä, kirjojen ja lehtien lukemisesta, ...

Toisaalta, kun alan miettiä listaa, se ei tunnukaan niin pitkältä ruudulla kuin päässäni... Asioita joutuu alkuun päästyään miltei keksimällä keksimään. Ja kun ne nyt tuohon kirjoitti, niin pistää ihan miettimään, että eiköhän noista, jos ihan totta puhutaan, niin pienellä järjestelyllä jokaisen saisi palautettua?

...Teenköhän mie elämästäni liian vaikeaa? Jos ihan totta keskittyisin lapseen 100%, olisin läsnä ja tekisin muut hommat vasta sitten, kun ipanapa vetää hirsiä, niin mie varmaan nauttisin elämästä enemmän. Tällä hetkellä tuntuu, että yrittää tehdä koko ajan noin kymmentä asiaa yhtä aikaa, eikä onnistu yhdessäkään.

Teho(kasta)hoitoa.

Minua itkettää.

Luin Leijonaemojen blogista jutun pääkaupunkiseutulaisista lasten teho-osastoista.

En voi ymmärtää, että Suomessa tapahtuu tällaista. Suomessa, jossa lasten asema on vuosia ollut turvattu. Suomessa, jossa lasten oikeuksia puolustetaan.

Kun hätä on suurin, kenellä kestää kantti jättää lapsi yksin?

Ensinnäkin. Lapsi tarvitsee vanhempiaan. Ja jos on vakavasti sairas, niin varmasti tavallista arkea enemmän. Toisekseen, miten voidaan ohittaa kommenteissakin esiin noussut ajatus siitä, että psyykkinen hyvinvointi vaikuttaa fyysiseen. Ihan totta, on todistettu että vanhuksia kuolee ikävään ja yksinäisyyteen. Entä sitten pieni lapsi? Eläisikö Anni, jos vanhemmat olisivat saaneet viettää yön hänen kanssaan? Pitää pelkäävää lasta sylissä? Paijata tukkaa ja tarttua kädestä?

Olen järkyttynyt.

Näillä osastoilla työskentelee ihmisiä, jotka tekevät työtään täydellä sydämellä ja antavat itsestään kaiken. Älä syytä heitä. Tämän muutoksen on lähdettävä meistä, asenteista, vaatimuksistamme. Tämä on sinunkin käsissäsi. Avaathan suusi?

PS. Sen voisi tehdä myös esimerkiksi MLL, lapsiasiainvaltuutettu, tahi muu asiaan liittyvä!

Elämäni ensimmäinen...

Tänään aamulla autossa tajusin, miten onnellinen saankaan olla viettässäni ensimmäistä äitienpäivääni (jopa niin onnellinen, että silmät kostuivat ajatuksesta, köh). On melkoinen etuoikeus ja onni, kaikesta rasittavuudestaankin huolimatta, olla pienen Akseli-pojan ihan ikioma äiti!

Tämä runokin itketti minua tänään. Sillä tämä jos mikä kuvaa täydellisesti arkeani ja elämääni tällä hetkellä. Oikeastaan eilen, tänään ja huomenna.

Äiti nauraa meidän nauruamme,
itkee kyyneliämme,
vastaa meidän rakkauteemme,
pelkää meidän pelkojamme. 

Äiti elää myötä iloissamme,
huolehtii kaikkia huoliamme
ja kaikki toivomme, kaikki unelmamme
äiti toivoo ja uneksii kanssamme. 

Julia Summers

Vietin siis tänään elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Mieheni vastasi koko päivän kulusta ja hyvä niin. Rakastan yllätyksiä. Aamiainen sängyssä aloitti päivän loistavasti. Äitienpäivälahjaksi sain asiaan kuuluvasti Mymmelin äiti -mukin. Aamupäivästä ajoimme vanhempieni vuokraamalle kesämökille. Nautin kiireettömyydestä! En vilkaissutkaan kelloa, sillä kerrankin minun ei tarvinnut. Joku muu piti huolen siitä, että olemme oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Mikä voimauttava tunne, elää yhtä ainutta hetkeä! Nautin kuulkaa jopa haravoinnista, sillä minulla oli aikaa itselleni. Nautin lapseni ilmeestä keinussa. Nautin hyvästä perheeni valmistamasta ruuasta ja yhdessä touhuamisesta. Iltapäivällä kävimme appivanhempien luona kahvittelemassa. Tuvan täydeltä lapseni serkkuja ja touhua. Suku on tällaisina hetkinä paras; onneksi niitä on tavallaan kaksin kappalein.

No hei, päivä oli lyhyesti sanottuna loistava, lukuun ottamatta minuun tarrannutta flunssaa.