Tähtihetkiä huvipuistossa

Ystäväni ihmetteli kuluneella viikolla esikoisensa kanssa tämän ensimmäistä irronnutta maitohammasta. Itse katselin viikko sitten liikuttuneena, kun oma naperoni hämmästeli miten rantapallo voi kellua vedessä sillä lailla ja sitten vielä karata tuulen matkaan, ei ollut moista ennen nähnyt.

Muistellessani näitä tapahtumia, tuntui sydäntä lämmittävän tärkeältä saada jakaa niin monia omia lapsuuden onnen kokemuksia yhdessä oman lapsensa kanssa. Elää tähtihetkiä uudelleen. Ehdottomasti yksi vanhemmuuden parhaista puolista, on saada nauttia kaikesta uudestaan. Nähdä se lapsen silmistä kiiluva ilo ja aito hämmennys joidenkin asioiden edessä. No, kääntöpuolena mietin, että tässä vaiheessa nämä uudelleen eletyt hetket ovat enimmäkseen vielä ilonpisaroita ja onneksi koulukiusaamiseen yms. on vielä pitkä aika. Toivottavasti lapseni ei koskaan tarvitse elää kaikkia niitä kammottavia hetkiä, joita omaan elämääni on mahtunut...

Tänään kävimme hänen elämänsä ensimmäistä kertaa huvipuistossa! Meille tuttu ympäristö pelotti 2-vuotiastamme valtavasti. Ensimmäisen vartin hän riippui vuorotellen meissä vanhemmissa, hoki "Peekää, peekää" ja yritti rohkaista itseään "ei pelätä". Pysähdyin ja mietin mitä hän pelkää. Ja arvatkaa, kun se lamppu syttyi! Monet näistä tilanteista näyttäytyvät lapsen silmissä ensimmäisellä kerralla varsin erilaisilta. No, kuvitteleppa ettet olisi IKINÄ käynyt huvipuistossa, et koskaan nähnyt kuvia tai videoita sieltä, ihan oikeasti kuullutkaan koko jutusta. Millaisen vaikutelman saisit, kun heti portista astuttuasi kaikenikäiset ihmiset kiljuisivat ympärillä kimakasti (tai nauraisivat hysteerisesti), ja erilaisia kovia, uusia, hämmentäviä ääniä kuuluisi laitteista. Niin - laitteista, jotka yhtäkkiä saattavat kiepauttaa ilman mitään logiikkaa ihmiset päälaelleen ja sitten sanoa "Psssiiifffgg". Varsin pelottavaa vai mitä...?

Ensimmäisen kerran rekkakarusellissa sain perustella monet kerrat, ettei se kippaa meitä ylösalaisin, mutta lopulta palatessamme kierrokselta uudelleen sen luokse, hän ajoi siinä viisi kertaa peräkkäin. Ja äidin hysterian hetket koettiin, kun lasten junaan ei mahtunutkaan saattaja seuraksi ja lapsi vakuutti haluavansa mennä YKSIN. Mitä? Minun vauvani? Olin varma, että viimeistään tunnelissa se kiipeää kyydistä tai alkaa parkua pelokasta itkua (ja itse kiipeän aidan yli sen pelastamaan). Ekalla kierroksella sen ilmekään ei värähtänyt äidin kohdalle, iskälle jo hymyiltiin ja tilanteesta kuvatun videon lopusta paistaa, että se taisi ihan oikeasti nauttiakin siitä. Huhhui, minun reipas taaperoni!

Kohta mennään!

Parisuhteen avulla ratkotaan omia ongelmia?

Kiva nähdä, että tekstini "Paraneeko vaihtamalla?" on herättänyt lukijoissa paljon ajatuksia ja kommentteja. Pakko myöntää, kuten loppukommentista kävi ilmi, ihan tosissani en sitä kirjoittanut. Ei sillä, älkää ymmärtäkö väärin - aihe on vakava ja syytä sitä onkin ajatella. En tosissani siksi, etten itsekään hyväksy ihan "heppoisia" eroja. Siis tiedättekö sellaisia, ettei edes viitsitä yrittää, kun nyt vaan kyllästyttää, tai en jaksa. Tänään silmiin osui yhden lemppariajattelijani haastattelu, jota on kiva siteerata tässä kohtaa.

Ensinnäkin, vähän aiheen vierestä, Matti J. Kuronen sanoo ettei

...kukaan mene parisuhteeseen tehdäkseen toista onnelliseksi, vaan ratkaistakseen jonkun oman elämänsä peruskysymyksen.

Jännittävä ajatus perheterapeutilta. Jotenkin hämmentävä, mutta suora ja rehellinen, sillä ainahan meillä on parisuhteeseen ja elämään liittyviä haaveita, joita ei välttämättä yksin toteuteta ja parisuhteeseen ryhtyessään sitä lataa jonkinmoisen kuorman kumppaninsa niskaan, usein täysin tiedostamatta.

Mutta sitten siitä eroamisesta, mihin tuo puolen vuoden takainen (!) viestini liittyi...

Eräs kirkkovaltuutettumme kysyi minulta perheneuvonnan alkuaikoina, että sanotko sinä niille, että ne joutuvat helvettiin, jos ne eroavat. Minä vastasin, että en, koska osa niistä on tulossa helvetistä, Kuronen kertoo.

Tämä on se versio erosta, jonka minäkin hyväksyn mukisematta. Jos kotona olot ovat ihmisarvoa vastaan sotivat, turha jatkaa elämää itseään tuhoavassa parisuhteessa. Mutta - se mitä itsekin tuossa aiemmassa tekstissäni pohdin, että onko kyllästyminen oikea syy erota. Niin juu ei. Tämän kuluneen puolen vuoden aikana minulle on valjennut (sillä kyllä - olen työstänyt aihetta sekä itsekseni että ystäväni kanssa, onhan tämä sen verran koukuttava aihe, joka on jossain kohtaa parisuhdetta pohdittava läpi, jotta ymmärtää itseään), että pitkä parisuhde on ennenkaikkea tahtotila. Avioliittoon vihittäviltä kysytään kirkossa tahdotko? (ilmeisesti myös maistraatissa?) ja sitähän se on. Tahtomista, yrittämistä, tarpomista. Ei elämää ole kukaan koskaan helpoksi sanonut, eikä siten parisuhdettakaan. Ylä- ja alamäkiä tulee - mutta arvatkaa mitä? Toisen valaistumisen hetken koin, kun ymmärsin, että avain onneen on sen tahtomisen lisäksi puhuminen. Sille omalle puolisolle.