10 kesäkuuta 2012

Ikeatuunausta

Kuten jo tulikin mainittua. Puuhaamme muuttoa. Vieläpä ensimmäiseen omaan kotiin. Ja minulla on valtava halu tehdä, laittaa, muunnella, muokata, sisustaa, suunnitella... Oletan sen johtuvan siitä, että kerrankin on mahdollisuus laittaa omaa kotia juuri sellaiseksi kuin haluaa, miettimättä vuokranantajan ajatuksia tai sitä, että joskus tästäkin on lähdettävä. (En usko, että asumme loppueläämme tässä tulevassakaan kodissa, mutta ajatus pitkäaikaisemmasta asunnosta se silti on.)

Tämä touhuamisinto ei ole rajoittunut ainoastaan seinämateriaaleihin tai pihakalusteisiin, olohuoneen tai keittiön pöytään, vaan likimain kaikkeen tästä huushollista uuteen siirrettävään. Koti on tällä erää täynnä Ikea-rojua, joka sinänsä on kaikessa edullisuudessaan palvellut meitä toistaiseksi hyvin. Olen totaalisen huono luopumaan ylimääräisestä. (Perustelen kaikkea kaatopaikan lopullisuudella, mutta ekoteko sekin olisi, että raaskisin luopua esimerkiksi vanhoista työnäytteistä tai inspiraatiota varten säilytetyistä lehdistä. Turhaan tilaa vievät, kun alaakin olen jo vuosia sitten vaihtanut!) No siis. En aio myöskään heivata kaikkea Ikeasta hankittua yli laidan, vaan keksiä uutta. Toistaiseksi paras idea on ollut siirtää uuteen olohuoneeseen sopimaton Expeditin tv-taso työhuoneen kirjahyllyksi ja pistää huonekasvit telkkarin tilalle.

Mutta hei! Sittenpä löysin IkeaHackersit! Hahaa, vihdoin "joku" (ja toinenkin) on keksinyt, että pienellä vaivalla saa Ikea-romuistakin tuunattua ihan omannäköisiä tai jatkettua niiden käyttöikää! Aivan mielettömiä ideoita ja kuinka pienellä rahalla.

Tähän rakastuin itse...
http://www.ikeahackers.net/2010/11/bedroom-dress-boys.html
Jos miulla menis makkarissa tuollainen kotelointi sotkemassa sisustustusta, olis nää heti meillä!

Eikun unelmoimaan ja suunnittelemaan. Ja pakkaamaan tavaroita. Aika palauttaa mieleen tutut neljä kasaa: säilytä, säilytä jossain muualla, hävitä ja kierrätä. Toivon kahden viimeisimmän tällä kertaa voittavan.

04 kesäkuuta 2012

Tilinpäätös

Kahden päivän päästä ipanapa täyttää 11kk. Huh! (Ei Huh! - mitä ihmettä, vaan Huh! - helpotusta.) Ollaan tarpeeksi lähellä 1v-kilometripylvästä, jotta voin tehdä ensimmäisen vuoden tilinpäätöksen. Etenkin, kun 1v synttäreiden aikaan meillä puuhataan muuttoa omaan kotiin, joten voi olla, että siinä rytäkässä tämäkin asia unohtuisi.

Ensimmäisen kuukauden aikaan masuvaivaitkua päivittäin tunteja kuunnellessani, muistin Project Mama -blogista lukeneeni, että ensimmäisen vuoden jälkeen elämä helpottaa. 11 pitkää kuukautta edessä, ajattelin.

Jos jotain on käynyt näiden jo kuluneen 11 kuukauden aikana selväksi, niin se että minusta ei tullut äitiä kädenkäänteessä. En ole selvästi niitä ihmisiä, jotka suuriin muutoksiin sopeutuvat silmän räpäyksessä, vaikka pieniin kyllä. En vaan suostu edelleenkään hyväksymään tosi asiaa, että lapsi vie minulta kaiken. Olimme ehtineet olla kotona kokonaiset kolme (!)  päivää, kun itkin miehelleni sitä, miten minua pelottaa etten jaksa huolehtia pikkuvauvastamme. Miten minä olen huolissani siitä, onko minusta tähän. Ja heti perään olin pyytämässä vauvalta anteeksi, että edes sanoin niin ääneen. Todellista Vuoden Mutsi - ainesta.

En ole se zen-äiti, joka sietää lahkeessa kitisevää ipanaa koko valveillaoloajan, hymyilee aurinkoisesti ja leipoo pullat päiväuniaikaan. Sen sijaan minusta on yhä jokseenkin hämmästyttävää, ettei tuollaisen leluvuoren kanssa voi viihtyä minuuttia pidempään yksin. Räjähdän nollasta sataan alta nanosekunnin siinä vaiheessa, kun herra kitisee kolmatta tuntia suostumatta tissille tai nukkumaan, tai ylipäänsä mihinkään, ja itse pitäisi saada sen kymmenen asiaa tehtyä. Todella mieltä ylentävää huomata karjuvansa alta metrin mittaiselle pää punaisena. Tilanne muuttuu täydelliseksi siinä kohtaa, kun oivaltaa, että vika ei ollut lapsessa.

Hullu olen kyllä. Mutta kuka pakotti jatkamaan opintoja vauva-vaiheessa? Olen tehnyt vuoden sisään kaksi pitkää työharjoittelua, joista pedagoginen jakso päiväkotiin on parhaillaan käynnissä. Olen aloittanut opinnäytetyön, kirjoittanut kolmekymmentä sivua teoriaa, lukenut kymmenkunta aiheeseen liittyvää kirjaa. Istunut kursseilla, ajanut 100km päivässä päästäkseni kouluun ja kotiin. Kirjoittanut esseen jos toisenkin. (Ja sitten tuntuu, että en ole saanut mitään aikaiseksi?) Anna anteeksi lapseni, äiti lupaa jatkossa olla enemmän läsnä.

Ellen olisi lauantaisissa yo-juhlissa istunut valmiiksi, olisin lentänyt pyrstölleni. Jouduin kahdesti kysymään mitä. Ensin en kuullut, seuraavaksi en ollut varma kuulinko oikein. Sukulaistäti (+75v.) sanoi: "Se taitaa alkaa olla rankin aika A:nkin kanssa takana?". Siis mitä? Nytkö se salaliitto alkaa purkautua? Nytkö jo vanhemmatkin ihmiset myöntävät, ettei vauvavuosi todella ole mitään pullantuoksuista sohvalla makoilua vaan raakaa ja rankkaa työtä, hermoja raastavaa hommaa, uuvuttava urakka? Vai onko se niin, että tämä kerrotaan kaikille esikkoäideille vasta tässä kohtaa, mitä?

No. Kaiken tämän jälkeen koen, että olen heinäkuisen lomani ansainnut, onneksi vieläpä miehen kanssa yhteisen! Olkoonkin, että ensimmäinen viikko menee omassa (lue: pankin) kodissa muuttolaatikoita purkaessa ja esikoisen elämän ensimmäisiä synttäreitä järjestellessä.

Tää on puoliksi vitsi, mutta saisikohan lomaa lapsestakin?

Ei pidä ymmärtää nyt väärin. Kyllä ipana osaa olla ihanakin. Näkisitte, kun se on oppinut morjestaan. Kun sille sanoo heihei, se vilkuttaa ja kun sanoo moi, se nostaa käpälän kohti kattoa ja virnuilee leveästi! Kaikkein ihanin se on, kun se nukkuu. Ja kyllä minä sitä rakastan. Päivä päivältä enemmän. Joskus minä vielä opin olemaan se ihana äitikin; ehkä sitten kun osaan antaa hetkeksi periksi itsekkäästä pyrkimyksestäni elää vauvavuoden aikana myös omaa elämääni. Pitäisi muistaa, että loppujen lopuksi tämä on vain yksi ohikiitävä hetki. Tärkeä vaihe elämässä. Että vielä tulee se aika, kun aikaa on vain itselleni. Vielä tulee se aika, kun minä kaipaan tätä hetkeä enemmän kuin mitään. Kuten sanottua, hullu.