On omituista miten jotkut äitiystabut ovat muuttuneet koko kansan puheenaiheiksi. Ei pidä ymmärtää väärin; miusta on hienoa, että nykyään voidaan avoimesti puhua mm. synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja imetyksen takkuamisesta. Pikkuvauvan äitinä elämä ei aina ole kovin hehkeää ja on hienoa, että siitäkin saa nykyään puhua ääneen.
Sitä vaan on toisinaan vähän vaikeaa keksiä vastauksia. Etenkin kun tuntuu, että on jokamiehen (ja -naisen) oikeus kysellä äidin vointia ja udella alkaneesta yhteiselämästä yksityiskohtaista tietoa.
Siinä vaiheessa, kun kaupan kassalla kysytään miten olen jaksanut ja ipana ei suostunut nukkumaan yöllä eikä päivällä, sai tosissaan purra alahuulta. Tai niinkuin siinä vaiheessa, kun imetys sattui niin, että äiti syötti särkylääkkeen voimalla ja lapsen nälkää piti tissimaidon lisäksi pitää loitolla korvikkeella, tullaan kysymään että "Riittääkö maito?".
Kysyjäthän kuitenkin tarkoittavat hyvää. He haluavat huolehtia uudesta perheestä. Tietää miten meillä menee. Mutta se tilannetaju. Ja se vastaus. Kysyjä ei ehkä ole osannut varautua siihen, että vastaus onkin
negatiivinen, äiti kuolemanväsynyt ja vauva-arjesta nauttimisen sijaan taistelee pysyäkseen hengissä. Äitiysurani alussa tekikin mieli täräyttää jotain yhtä viisasta takaisin. "Valvo itse muutama viikko parin tunnin yöunilla ja tule kertomaan miten itse olet jaksanut." tai "Ei, ei se ole riittänyt missään vaiheessa. Vauva sai jo sairaalassa lisämaitoa." Kiitos vaan kysymästä.
Ps. Nykyään minun on helppo vastata: "Kun ensimmäisestä kuudesta viikosta selvittiin, on elämä muuttunut ihanaksi. Lapsi nukkuu yöt hyvin, ei edes herää yöllä syömään. On ihana ja aurinkoinen. Minäkin jaksan nykyään hyvin. Tosin yllätyin kyllä miten huonosti kestin väsymystä." tai "Joo, kyllä maito nykyään riittää, erittäin hyvin. Odotan silti innolla, että päästään maistelemaan soseita."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti