"Hetkinen, ripustan äkkiä pyykit."
"Ootatko hetken, käyn äkkiä vessassa."
Ja mikä pahinta.
"Joo, syön vaan äkkiä."
Entisestä ruokapöydässä lorvailijasta on kehittynyt muutamassa kuukaudessa maailmanennätystahtiin ruokaa kitusiinsa mättävä hotkija. Viikonloppuna Akselin mummin ruokapöydässä huomasin syöneeni siinä vaiheessa, kun toiset vasta aloittivat! Ja minähän olin aina ennen se viimeinen pöydästä nousija, kun piti ehtiä tarinoida, maistella, nautiskella...
Jaa mitäkö tapahtui? Meille syntyi pieni poika, joka ei tunnetusti ole kärsivällisimmästä päästä. (Eikä kyllä kuulukaan, sillä vauvat eivät osaa odottaa. Heille on olemassa vain tämä hetki. Ei eilistä, ei huomista. Miten siinä odottaisikaan?) Äidin sen sijaan kuuluisi kyllä opetella, että silloin kun vauva nukkuu, tai emme ole kaksin kotona, ei mitään tarvitse tehdä äkkiä. Minulla on silloin kaikki aika maailmassa käyttää juuri siihen, mitä kulloinkin teen. Mitään ei tarvitse tehdä äkkiä, joskus voisi jopa keskittyä siihen mitä tekee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti