19 tammikuuta 2010

miij likes: "Tutkijat: nelipäiväinen työviikko riittäisi."

Hyvänen aika miten tällä viikolla tuppaa hyviä uutisia*. Taloussanomat uutisoi tänään tutkijoiden selvittäneen lyhennetyn työviikon mahdollisuuksia. Poikkeuksellisesti linkittämisen sijaan julkaisen koko uutisen blogissani. Tässä on paljon hyvää.

--

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Guy Ahonen ja pääjohtaja Harri Vainio halusivat ravistella ja herätellä keskustelua työurien jatkamisesta. Uudenlaista ajattelua vaatineessa kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa (17.1.) he esittivät muun muassa siirtymistä nelipäiväiseen työviikkoon, jos se nostaisi suomalaisten keskimääräisen eläkkeellejäämisiän nykyisestä 58 vuodesta 65 vuoteen.
Jos lyhennetty työviikko saisi suomalaiset jatkamaan pidempään työelämässä, se olisi Ahosen mukaan sekä taloudellisesti kannattava että tuottaisi hyvää oloa, mikä on vielä suurempi voitto. Toisaalta hän uskoo, että monet muut tavat lisätä työelämän väljyyttä ja huokoisuutta ovat toki realistisemmat.
– Nelipäiväinen työviikko on toki äärimmäinen vaihtoehto, Ahonen sanoo heti käsittelyssä.
Esitys ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta. Kirjoituksen jälkeen Ahonen sai purkaa pari tuntia kansalaisilta ja asiantuntijoilta tullutta palautetta.
Ahosen ja Vainion kirjoituksen tavoitteena oli antaa ajateltavaa Eläketurvakeskuksen toimitusjohtajan Jukka Rantalan työryhmälle, joka pohtii eläkejärjestelmän kehittämistä, ja EK:n johtajan Jukka Ahtelan työryhmälle joka pohtii työelämän kehittämistä. Niiden määräaika umpeutuu kuluvan kuun lopussa.

Tehokkuusajattelu tiensä päässä

Tehokkuusajattelu, jossa jokaisesta työtunnista otetaan kaikki irti, on tullut tiensä päähän. Siinä on jotain todella pahasti vialla. Kun työn joustavuus on tähän asti käsitetty vain työntekijän aseman kiristämiseksi, Ahonen kehottaa kääntämään sen niin, ettei ihmisen tuottavuutta mitata kvartaalilla vaan koko työuralla.
Häntä ja Vainiota huolestuttaa se, että joka vuosi menetetään puoli miljoonaa työvuotta siksi, että työelämästä lähdetään ennen virallista eläkeikää. Tästä syystä jää syntymättä 21 miljardin arvosta palkkatuloja, veroja jne.
– Miten ihmiset voisivat työskennellä mukavissa olosuhteissa sen sijaan, että he heti 50 vuotta täytettyään alkavat miettiä, miten päästä eläkkeelle.
Siirtymällä nelipäiväiseen työviikkoon ja todelliseen 65 vuoden eläköitymisikään taloudelliset hyödyt ja haitat menisivät tasan, mutta ihmisillä olisi Ahosen mukaan parempi olla. Hän alleviivaa, että ehdotus on teoreettinen ja se on otettu liiankin kirjaimellisesti.
Samanlainen radikaali esimerkki voisi olla päivittäinen siesta. Käytännössä monet esimerkit ovat kuitenkin menneet vastakkaiseen suuntaan ja työelämän joustot ovat toimineet työntekijää vastaan.
Vielä julkaisemattoman Työ ja terveys 2009 -tutkimuksen mukaan liki puolet työntekijöistä joutuu joustamaan esimiehien tai työtehtävien vaatimuksesta. Vain kolmanneksella on mahdollisuus vaikuttaa itse omiin työaikoihinsa.
http://www.taloussanomat.fi/yrittaja/2010/01/19/tutkijat-nelipaivainen-tyoviikko-riittaisi/2010798/137

--

En mie nyt mitään päivittäistä siestaa lähtis hakemaan, mutta eikö 4-päiväinen työviikko toisi lisää työpaikkoja? Vähentäisi työttömyyttä? Auttaisi jaksamaan töissä? Antaisi lisää kaivattua vapaa-aikaa? Toisi meidät kauemmas suorituskeskeisestä yhteiskunnasta?

Utahissa 4-päiväistä työviikkoa on muuten jopa testattu ja kokeilu on todettu hyväksi.

*Voisi melkein innostua laulamaan sitä Arvi Lindin laulua.

Puolen hehtaarin metsän lait

Olet ainutlaatuinen. Sinun arvoasi ei kukaan voi mitata. Olet fiksu ja filmaattinen. Sinussa on sellaisia piirteitä, joita muissa ei ole. Sinulla on kokemuksia, joista muut eivät tiedä. Hemmottele itseäsi, kun olet saavuttanut jotakin. Löydät itsestäsi uusia puolia, kun vain heittäydyt tilanteisiin. Kannusta muita ja ole suvaitsevainen. Aina on olemassa joku, joka välittää sinusta aidosti. Sinä osaat ja tiedät asioita, joita voit opettaa myös muille. **Olin unohtanut tämän, piti saattaa tämä tietoonne ja paljon aiemmin. Sain joululahjaksi koulukaverilta koristellun piparin, jossa oli tämä viesti. Ja voin kertoa, että kyynel nousi silmäkulmaan.

16 tammikuuta 2010

Perhepolitiikkaa

Kerrankin olen ylpeä suomalaisista naispolitiikoista! Aikanaan suuren hälyn saattelemana ministeripestinsä jättänyt ja perheen pariin palannut Sari Sarkomaa herätti laajaa hämmästystä. Opetusministeri, joka asetti perheensä etusijalle teki päätöksen, jollaisia ei Suomessa oltu totuttu näkemään. Hyvänen aika, kun on saavutettu korkea asema ja on oikein ministerin salkku näpeissään, niin miten sitä nyt tuolla lailla heitetään kaikki menemään? Muistan ihmettelyt hyvin. Suomalaista politiikkaa ei ehkä olla totuttu näkemään inhimillisenä. Suomalaiset arvostavat enemmän toisten silmissä näkyvää asemaa (perheenäiti vs. ministeri). Onnellisesti näyttää kuitenkin siltä, että suomalaiset taitavat edelleen arvostaa myös perhettään?

Yllätyin äsken positiivisesti, kun keskustapuolueen puheenjohtaja-asettelun ykkössuosikki ilmoittikin jättävänsä nämä karkelot väliin. Paula Lehtomäki, jolle vastaehdokastakaan ei tunnu löytyvän millään, kertoi tänään elämäntilanteeseensa vedoten skippaavansa nämä vaalit. Hämmästyttävää! Olen ylpeä siitä itsetunnosta, jolla tämän statusta arvostavan kansan edessä sanotaan ei puolueen puheenjohtajuudelle ja kyllä 2- ja 4-vuotiaille pojille. Vau! (Ellei sitten takana ole jotain muutakin jos kaikki kerran sanoivat ei.)

Sekavin tuntein pohdin artikkelista poimittua Lehtomäen kommenttia: - Olen valmistautunut myös armottomaan kritiikkiryöppyyn, mutta kestän senkin, Lehtomäki sanoi. Uskaltaisiko mies tehdä Suomessa saman päätöksen?

11 tammikuuta 2010

Kierrätä hyvä ihminen!

Blogi on elänyt hiljaiseloa ja kirjoittaja nauttinut parin kolmen viikon mittaisesta joululomastaan. Nyt on aika skarpata! Keskiviikkona vietän vapaapäivää ja ajattelin ottaa niskapers-otteen vaatehuoneesta, jota meillä kutsutaan nykyään jo tuttavallisemmin tavaramäärään viitaten varastoksi sekä omasta vaatekaapistani. Vaatehuonetta varten varaan muutaman jätesäkin, paperikeräyslaatikon ja pahvilaatikon. Survon tavarat roskiin (samalla hokien mielessäni, ettei kukaan tekisi niillä enää mitään, ei kukaan tarvitse minun lukioaikaisia muistiinpanojani, eikä kukaan halua meidän romuja enää itselleen) ja häkkikomeroon (joka sekin pursuaa pian ylimääräisiä tavaroita). Olen päivänselvä keräilijäluonne. Miulla on paha tapa siirtää asioita, niin että ne ovat poissa silmistä, poissa mielestä, kunnes vyöryvät jostain piilosta niskaan ja joudun käyttämään kokonaisen vapaapäivän raivatakseni romppeet. Vaatekaapin suhteen olen vaikeamman dilemman edessä. Pitäisi ensin lajitella vaatekaapin sisältö kahteen kasaan: näitä olen vuoden sisään käyttänyt, näitä en. Ja sitten kiikuttaa en-kasa kierrätykseen. Ja siinä se probleema tulee! Tähän asti olen kerran elämässäni ottanut kirpparilta pöydän, mutta olin liian laiska käydäkseni siellä päivittäin siistimässä (saldo jäi silti onneksi plussan puolelle). Olen muutamia vaatteita myynyt huuto.netissä ja suurimman osan kiikuttanut Spr:n Konttiin. Vihdoin olen opetellut luopumaan vaatteista, jotka eivät enää sovi tyyliini tai ovat liian pieniä tai suuria minulle, sekin oli aikanaan tavan Waterloo. Ehkä miun on ruvettava ajattelemaan, että vaatteita kierrättämällä voin tehdä hyväntekeväisyystyötä, johon ei muuten rahat niinkään riitä. Mutta mitä mie teen miun untuvatakille, joka on jäänyt pieneksi? En ihan sitä raaskisi köyhänä opiskelijana sulloa vaan kierrätyskonttiin.