09 helmikuuta 2015

Vanhemman kasvukivut

Vanhemmuus on kummallista. Täynnä odotuksia. Itse odotin sitä intoa täynnä jo heti oman aikuisiän kynnyksellä: Sitten kun minä olen vanhempi, niin meillä tehdään niin ja näin ja noin. (Tottakai eri tavalla kuin omassa lapsuuden kodissa). Nuoruusvuosien jälkeen, kun odotus omalla kohdalla konkretisoitui, alkoi se päättymätön huoli. Kasvaako se käyrillä? Kehittyykö se? Onko munuaisaltaat kunnossa (tulee mukaan huolia, joiden olemassa olosta et tiennytkään). Miten istukan virtaukset sujuvat? Syntyykö se moottoritielle? Osaako se nyt varmasti hengittää itse vaikkei ollakaan enää sairaalassa? Tiputanko sen vahingossa pyllypesulla? Mitä jos unohdan sen kauppaan? Mitä jos kissa hyppää vaunuihin? Entä jos siellä vaunuissa on kuollut hiiri, mitä en huomaa (ei onneksi sattunut meidän kohdalle)? jne jne jne. Lista on oikeasti päättymätön.

Innokkaasti alkanut vanhemmuustaival kokee kolauksen. Mukaan astuu syyllisyys. Itse pillitin esikoisen kanssa ekana iltana kotona, että voiko sen viedä takaisin, kun minusta tuntuu etten osaa hoitaa sitä yhtään. Saman tien iski kamala olo, ei kukaan saa ajatella noin miun lapsesta, vähiten minä itte!

Koko ajan kannat syyllisyyttä siitä, että et ole tarpeeksi. Et osaa tarpeeksi: laittaa ruokaa, keittää soseita, imettää, nukuttaa, pitää oikein sylissä, kuljetat vauvaa vaunuissa etkä kantorepussa (taino täällä postinumeroalueella se kulkee aina turvakaukalossa, kun mihinkään ei oikein pääse ilman autoa). Ihan sama mitä teet, niin aina löytyy joku jonka mielestä se on väärinpäin. Et ole läsnä tarpeeksi, et lue tarpeeksi, et leiki tarpeeksi, et nuku tarpeeksi (koska se vauva herättää etkä iltaisin osaa mennä ajoissa nukkumaan, koska tarvitset omaakin aikaa). Et pidä itsestäsi huolta tarpeeksi: kunto laskee, paino nousee, univaje tekee zombieksi... Ihan sama mitä, mutta koskaan se ei riitä. Tai sitten aika ei riitä.

Tänään tajusin kuitenkin yhden jutun. Kuulin sivukorvalla Pikkukakkosessa laulun, jossa kerrottiin siitä, miten ikinä voi oppia laskemaan sataan tai lukemaan. Kun lapsena opetellaan uutta niin mitä tehdään? Jos se on tietoa niin luetaan kirjasta, ehkä netistä, etsitään kiinnostavaa informaatiota, perehdytään, tehdään esitelmiä, luetaan kokeisiin, kerrataan. Jos se on taitoa, tutkitaan miten se tapahtuu, katsotaan mallia, kokeillaan, yritetään uudestaan, toistoja, toistoja, toistoja...

Kun vanhemmaksi tullaan niin mitä oletetaan: että ollaan valmiita heti? Lamppu syttyy! Ei minun tarvitsekaan osata kaikkea vielä. Minä opin ruokkimaan lapseni, minä opin löytämään minulle ja lapset luontaiset tavat toimia, minä opettelen jakamaan vuorokauteni tunnit uudella tavalla niin, että ne riittävät minulle ja lapsilleni (ja miehelleni ja ystävilleni ja...) - niin että voimme kaikki vähän paremmin. Mutta ei valmista ole tänään! Eikä huomenna, mutta askeleen lähemmäs tavoitetta voin ottaa vaikka heti.

Yleinen illuusio lienee, että aikuiset kasvattavat lapsia - mutta toisinpäin se menee.

Sitten edellisen päivityksen meillekin on ilmestynyt yksi lisää. Huushollissa häärää nyt myös vuoden ikäinen tuittupää, joka tekee mitä tahtoo, menee minne haluaa ja jos joku esteeksi asettuu saa kyllä kuulla siitä. Erikoisin havainto vuoden mittaiselta ajalta kahden lapsen vanhempana on se, että se mikä toisessa lapsessa ärsyttää on toisessa parasta - ja toisinpäin. Ja etten minä pilannutkaan tavoillani toimia sitä ensimmäistä. Se vaan on arka ja ujo, temperamentiltaan toista kuin oletin kaikkien lasten olevan.