Muuttamisen haikeus, onni, ahdistus ja innostus on täällä. Uusi koti ottaa meidät vastaan huomenna, tavaroita on viety pitkin viikkoa ja suurin rysäytys olisi tiedossa huomenna. Pääsiäistunnelman sijaan vellon korviani myöten muuttoajatuksissa.
On haikeaa luopua asunnosta, joka on ollut meidän ensimmäinen yhteinen koti. Unohdin ottaa valokuviakin, kun kaikki oli vielä paikoillaan. Ollaan asuttu tässä yli 3,5 vuotta. Remontoitu ja tehty tästä meidän näköinen. Tuntuu haikealta myös ymmärtää, ettei samaa tuttua reittiä kulje enää kouluun. Ei käy enää samassa ruokakaupassa, ei kiroa kierreportaita kolmanteen kerrokseen kantaessaan painavia tavaroita, ei enää koskaan katso samaa maisemaa keittiön ikkunasta. (Tai ehkei tästä voikaan sanoa ei koskaan; asuntoon muuttaa nykyinen luokkakaverini ja hänen avomiehensä.)
On onni muuttaa uuteen kotiin, lähelle rakkaita ja ystäviä. On onni saada rivitaloasunto, oma piha ja asua lähellä tuttuja. On onni tuntea seinänaapurinsa valmiiksi.
On ahdistavaa pakata tätä valtavaa tavaramäärää. On ahdistavaa yrittää luopua kaikesta turhasta ja samalla tuntea tuskaa siitä, ettei juuri ole aikaa käydä tavaroita läpi. (Saati, että minä hamsterina niistä osaisin luopua. Mikä sekin ahdistaa.).
Spr:n jätesäkki on sentäs puolillaan. Otetaan vastaan ideoita! Miten opetella eroon ajattelusta: saatan tarvita tätä vielä joskus?
On myös ahdistavaa muuttaa ns. olosuhteiden pakosta. Tänne jää kuitenkin niin paljon kaikkea hyvää, mitä jää kaipaamaan. Mitä suree ja minkä olemassa oloa ei toivo unohtavan. Tämä on kuitenkin ollut koti.
On silti myös innostavaa suunnitella uutta kotia. Saada valita seinien väriä, miettiä tavaroiden uusia paikkoja ja mahdollisia hankintoja, joiden lista on budjettiin sopivasti onneksi lyhyt: sitteri, sohvapöytä ja keittiön toinen valaisin.
On jännä fiilis ajaa ensimmäisiä kertoja vanhan kotikunnan katuja ja kääntyä uudelle kotikadulle, tietäen että siellä on pian meidänkin koti. Avata ensimmäisiä kertoja ovia ja ikkunoita. Ja samalla tiedostaa, että sitä pyöräilee viimeisiä kertoja tuttuja pyöräteitä, viimeisiä kertoja kuuntelee aukiolla rällääviä amiksia.
Ensimmäistä ja viimeistä kertaa tapasimme eilen myös neuvolalääkärimme. Muru kasvaa käyrillä, minä voin keskivertaisesti, vaivani ovat tavallisia ja pelkoa ennenaikaisesta syntymästä ei ole (seuraavaksi voi sit alkaa pelätä tuleeko se sieltä ollenkaan). Neuvolalääkärimme ihastui ja tykästyi meihin ja halasi lähteissä. Kiva lääkäri, mutta olen myös onnellinen, että kerta oli ensimmäinen ja viimeinen. Haluan pitää lääkäriini vähän etäisemmät välit, kiitos.
Olo tuntuu raskaalta, jalat kramppaavat helposti, kunto on suoraan sanottuna sikahuono ja voin kertoa, että on aika nöyryyttävää, kun ei pääse enää kyykystä välttämättä omin avuin ylös. Sängystäkin pitää nousta kyljen kautta. Terkkaritäti sanoi, että tervetuloa tutustumaan mummojen maailmaan... Odotan innolla uutta, nuorempaa terkkaritätiä uudessa kotikunnassamme. Meillä synkkasi heti ja ajanvarauspuhelukin venähti yli kymmenminuuttiseksi. Minut toivotettiin jo tervetulleeksi tulevaisuuden työpariksikin.
Ensimmäisissä ja viimeisissä kerroissa on puolensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti