Linkkivinkkejä.

Osuvasti edelliseen tekstiini (Paraneeko vaihtamalla?) liittyen sattui silmiini pari päivää myöhemmin julkaistu Paula Norosen kolumni Hesarista: "Jos ei jaksa erota."

Suoraan sanottuna täydellisiä vinkkejä. Kannattaa lukea, vaikkei olisikaan pienen lapsen vanhempi ja parisuhteessa.

Pari muutakin hyvää linkkiä on sattunut silmään...

Vertaistukea unettomien lasten vanhemmille: "Kun ei nuku, tulee hulluksi."

Puoli vuotta sitä jaksaa. Sitten ei enää jaksa. Yöt ja päivät muuttuvat ympyräksi, ajatukset ratkaisukeskeisiksi: Mitä jos saisi keuhkokuumeen, sellaisen että joutuisi sairaalaan, mutta ei ihan kuolisi. Olisi valkoiset lakanat ja loputon uni. Hoitakoon joku muu sitä vauvaa, äiti nukkuu nyt."

Vertaistukea parivuotiaan vanhemmille: "Riidankylväjä" 

Lapsen kiukuttelu tuntui hellyttävältä ja ymmärrettävältä. Hänhän vain käsittelee elämän rajallisuutta, mikäs tässä turvana ollessa. Horjuu pienoinen omien vahvojen tunteittensa ristiaallokossa, mutta kyllä äiti auttaa. Tavanomaisen ärtymisen sijaan jaksoin kuunnella, kuulostella, selittää lapsentajuisesti, hämätä, helliä, tukea, sylihoitaa, rohkaista, tarjota vaihtoehtoja ja noin ylipäätään olla lapsen tunne-elämän kasvua tukeva äiti.

Jossain nukkumattomien päiväunien ja laittamattoman päivällisen välissä hyvä päiväni sanoi sopimuksensa irti ja kivahdin lapselleni:"Mikä sua vaivaa, miksi sä kokoajan kiukuttelet!". Ponteva vastaus yllätti minut täysin:"Äiti, mä haluan riidellä sun kanssa!"

Paraneeko vaihtamalla?

Varoitus! Seuraava teksti saattaa järkyttää osaa lukijoista.

Kirjoittaisin seuraavan bloggauksen ennemmin täysin anonyymisti ja privaatisti - sillä vaikka seisonkin näiden sanojen takana, arveluttaa miten ihmiset ajatuksiini suhtautuvat. Rohkaistun kuitenkin tekemään tämän nyt myös julkisesti, sillä tilastojen valossa* nämä pohdintani lienevät äärimmäisen yleisiä. Yleisiä ajatuksia ja tunteita 1,5-vuotiaan lapsen vanhemmalle. Ja jos eivät samasta elämäntilanteesta huolimatta ole tuttuja sinulle, ole onnellinen. Olet siinä asemassa, missä minäkin toisaalta toivoisin olevani. (*=suurin osa avioeroista osuu perheisiin, joissa on 1,5-vuotias lapsi.)

Olen pohtinut jo jonkun aikaa sitä millainen parisuhdeidylli nykymaailmassa vallitsee. Millaisia arvoja me y-sukupolven nuoret aikuiset lataamme parisuhteeseen? Millaisista lähtökohdista ruvetaan suunnittelemaan yhteistä elämää? Onko näissä yhtäläisyyksiä vai onko lopulta kyse persoonallisuuseroista?

Itse toivoisin eläväni tasavertaisessa, jokseenkin tasapainoisessa (muttei tylsässä) parisuhteessa, jossa kumpikin tulisi huomioiduksi tarpeineen ja toiveineen. Jossa lähtökohtana olisi elää elämää yhdessä toista kunnioittaen. Jossa asioista keskusteltaisiin ja jossa ennenkaikkea oltaisiin läsnä.

Lapsuuden ihanteeni oli mennä nuorena naimisiin, perustaa perhe ja elää elämä onnellisena loppuun saakka. Oikeastaan haaveeni loppuivat siihen, kun olisi mies, koti, lapset ja auto. En ollut edes ajatellut elämää sen pidemmälle. Jotenkin sitä kuvitteli, että sitten sitä vaan on kaikki avaimet onneen ja elämä seesteistä. Hah!

No, roolimallia haaveilleni ei tarvitse hakea kaukaa. Vanhempani ovat olleet naimisissa reilut 30 vuotta. Näyttävät varsin onnellisilta vieläkin. Sanotaan, että avioerovanhempien lapset eroavat herkemmin. Eikö silloin pitkässä parisuhteessa elävien vanhempien lasten tulisi uskoa ikuiseen avioliittoon?

Kyse ei ole kuitenkaan vanhemmistani vaan minusta. En ole luonteeltani mitenkään pitkäjänteinen. En jaksa kiinnostua pitkään samoista asioista, vaikkakin innostun helposti. En ole sitoutuvaa sorttia, pidän muutoksista myös työpaikalla. Minua ahdistaisi ajatus 20-vuotisesta liukuhihnatyöpaikasta. Haluan kehittää ja kehittyä, ei silloin voi jämähtää paikoilleen, vaan sitä on vaadittava myös ympäristöltä. Olen levoton ja kaipaan vaihtelua. Näistä lähtökohdista on tällä erää vaikea ajatella, että parisuhdekaan olisi ikuinen. Tai ainakaan puolisoni ei pääse helpolla yrittäessään pitää minut kiinnostuneena.

(Niin, miksi se unelmointi päättyi lapsiin? - Minulla ei ole vastausta.)

En osaa sanoa onko tämä ajatusmyrsky pohjustusta sille, että mikäli parisuhde joskus päättyy, niin minun ei tarvitse tuntea ahdistusta, koska olen syöttänyt aikoinaan aivoihini ajatuksen, että tämä nyt on vaan nykyelämää. Sillä kyllä miuta ahdistaa pelkkä ajatuskin erosta! Etenkin se osa, miten muut siihen suhtautuvat. Mitä sukulaiset sanovat, mitä naapurit ajattelevat, entä yhteiset ystävät? Mitä lapsen koulukaverit sanovat aikanaan? (Ja samaan aikaan jokainen naistenlehdessä esiintyvä noin kolmekymppinen nainen on parin lapsen äiti, eronnut, siitä selvinnyt ja uudessa suhteessa, ilman että kukaan kyseenalaistaa naisen järjenjuoksua.)

Onko pitkä parisuhde 2010-luvulla 5, 10, 15 vai 50 vuotta? Onko pitkä parisuhde ylipäätään avain onneen? Mistä kumpuaa ajatus, että pitkässä parisuhteessa elävät ovat onnellisimpia? Kun kaikki on nähty ja yhteinen elämä enemmän kiukuttelua, kun kivaa - niin miksei vaihtaisi? Miksei parisuhdetta voisi päivittää vaikka 5-10 vuoden välein?

Ps. Älkää nyt huolestuko. Kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti.

Elämä voittaa, aina.

Sitten viime kirjoituksen elämä on ottanut loikan eteenpäin. Tällä kertaa elämää suurempien ajatusten sijaan ihan vaan kuulumisia.

Olen aloittanut vuoden alusta työt päiväkodissa lastentarhanopettajana. Työelämään hypättyäni huomaan, että viikot vierivät hirmuisella nopeudella. Kaikki aika vaan... katoaa! Lapsenikin on selvästi huomannut päivisin poissaolevat vanhempansa, sillä hän viettää nykyään yönsä mieluummin äidin ja isin välissä, kuin omassa sängyssään viereisessä huoneessa. Ei sillä, rakastan suuresti tuota kylkeeni liimautuvaa taaperoa, joka iltaisin saa minut nauramaan älyttömyyksillään.

Olen myös rakastunut kännykkään ilmestyneeseen spotifyihin (kiitos joulupukkia avustanut mieheni!) - ja ihmetellyt liian lyhyttä työmatkaa. Hyvällä tuurilla kävelymatkan aikana ehtii kuunnella kaksikin kappaletta. ;)

Olen myllännyt ajatuksia ja elämääni uusiksi ja miettinyt mitä tulevaisuudelta oikeasti haluan. Pyöritellyt erilaisia visioita ja suunnitelmia. Haaveilen kasvavasta perheestä (hauvasta ja vauvasta). Haaveilen lyhyistä ja pitkistä matkoista, eteisen sisustamisesta, kevätauringosta, kesästä ja veneilystä + mökkeilystä. Haaveilen siitä, että olisi aikaa täyttää poikasen melkein vuoden perässä laahaavaa vauvavihkoa (ihana ajatus alunperin, nyt siihen jäänee vuoden aukko).

Ehkä ensi viikolla...