Ensimmäisiä ja viimeisiä kertoja. (28+5)

Muuttamisen haikeus, onni, ahdistus ja innostus on täällä. Uusi koti ottaa meidät vastaan huomenna, tavaroita on viety pitkin viikkoa ja suurin rysäytys olisi tiedossa huomenna. Pääsiäistunnelman sijaan vellon korviani myöten muuttoajatuksissa.

On haikeaa luopua asunnosta, joka on ollut meidän ensimmäinen yhteinen koti. Unohdin ottaa valokuviakin, kun kaikki oli vielä paikoillaan. Ollaan asuttu tässä yli 3,5 vuotta. Remontoitu ja tehty tästä meidän näköinen. Tuntuu haikealta myös ymmärtää, ettei samaa tuttua reittiä kulje enää kouluun. Ei käy enää samassa ruokakaupassa, ei kiroa kierreportaita kolmanteen kerrokseen kantaessaan painavia tavaroita, ei enää koskaan katso samaa maisemaa keittiön ikkunasta. (Tai ehkei tästä voikaan sanoa ei koskaan; asuntoon muuttaa nykyinen luokkakaverini ja hänen avomiehensä.)

On onni muuttaa uuteen kotiin, lähelle rakkaita ja ystäviä. On onni saada rivitaloasunto, oma piha ja asua lähellä tuttuja. On onni tuntea seinänaapurinsa valmiiksi.

On ahdistavaa pakata tätä valtavaa tavaramäärää. On ahdistavaa yrittää luopua kaikesta turhasta ja samalla tuntea tuskaa siitä, ettei juuri ole aikaa käydä tavaroita läpi. (Saati, että minä hamsterina niistä osaisin luopua. Mikä sekin ahdistaa.).

Spr:n jätesäkki on sentäs puolillaan. Otetaan vastaan ideoita! Miten opetella eroon ajattelusta: saatan tarvita tätä vielä joskus?

On myös ahdistavaa muuttaa ns. olosuhteiden pakosta. Tänne jää kuitenkin niin paljon kaikkea hyvää, mitä jää kaipaamaan. Mitä suree ja minkä olemassa oloa ei toivo unohtavan. Tämä on kuitenkin ollut koti.

On silti myös innostavaa suunnitella uutta kotia. Saada valita seinien väriä, miettiä tavaroiden uusia paikkoja ja mahdollisia hankintoja, joiden lista on budjettiin sopivasti onneksi lyhyt: sitteri, sohvapöytä ja keittiön toinen valaisin.

On jännä fiilis ajaa ensimmäisiä kertoja vanhan kotikunnan katuja ja kääntyä uudelle kotikadulle, tietäen että siellä on pian meidänkin koti. Avata ensimmäisiä kertoja ovia ja ikkunoita. Ja samalla tiedostaa, että sitä pyöräilee viimeisiä kertoja tuttuja pyöräteitä, viimeisiä kertoja kuuntelee aukiolla rällääviä amiksia.

Ensimmäistä ja viimeistä kertaa tapasimme eilen myös neuvolalääkärimme. Muru kasvaa käyrillä, minä voin keskivertaisesti, vaivani ovat tavallisia ja pelkoa ennenaikaisesta syntymästä ei ole (seuraavaksi voi sit alkaa pelätä tuleeko se sieltä ollenkaan). Neuvolalääkärimme ihastui ja tykästyi meihin ja halasi lähteissä. Kiva lääkäri, mutta olen myös onnellinen, että kerta oli ensimmäinen ja viimeinen. Haluan pitää lääkäriini vähän etäisemmät välit, kiitos.

Olo tuntuu raskaalta, jalat kramppaavat helposti, kunto on suoraan sanottuna sikahuono ja voin kertoa, että on aika nöyryyttävää, kun ei pääse enää kyykystä välttämättä omin avuin ylös. Sängystäkin pitää nousta kyljen kautta. Terkkaritäti sanoi, että tervetuloa tutustumaan mummojen maailmaan... Odotan innolla uutta, nuorempaa terkkaritätiä uudessa kotikunnassamme. Meillä synkkasi heti ja ajanvarauspuhelukin venähti yli kymmenminuuttiseksi. Minut toivotettiin jo tervetulleeksi tulevaisuuden työpariksikin.

Ensimmäisissä ja viimeisissä kerroissa on puolensa.

Otetaan se pois! (27+0)

Viimeiset kolme raskauskuukautta starttaavat tänään.

28. raskausviikko tarkoittaa käytännössä sitä, että jos lapsemme syntyisi nyt, olisi hänellä jo 90% mahdollisuudet selvitä. Se on aika paljon ja se kertoo toisaalta myös siitä, kuinka iso murumme jo on. 30cm pituus ja yhden kilon paino on nyt laskureiden mukaan saavutettu. Sydänäänet voisi lukemani mukaan kuulla jo painamalla korvan vatsalle. Aika hurjaa, mitä siitä pienestä, ensimmäisessä ultrakuvassa näkyneestä maapähkinästämme on jo kasvanut!

Eilen kahvitauolla muru ilahdutti myös ystäviäni koulussa. Potkut näkyivät selvästi ulospäin ja uteliaat katseet saivat ihastella jumppatuokiota. Näytti kuulemma elohiireltä. Itse pyyhin ilonkyyneleitä silmänurkista, tuntui niin hassulta: "Tässä sitä tuijotetaan minun mahaa ja siellä oikeasti elää joku." Laurille puhuin illalla pikku alienista, sen verran oudolta kaikki vielä tuntuu.

Haluaisin jo tietää kuka se joku on!

Tällä viikolla kävin myös erään 3-vuotiaan ipanan kanssa keskustelua masukaverista. Oli siinä naurussa pidättelemistä... Olimme hetken aikaa muiden kanssa ihmetelleet kasvanutta vatsaani, kun ipana taapersi paikalle.

"Mitä sulla on paidan alla?"
"Vauva."
"Ai nukke?"
"Eikun ihan oikea pieni vauva kasvamassa."

Seurasi lapsen hätääntynyt ilme: "OTETAAN SE POIS!" Ja samantien hän alkoi kiskoa paitani helmaa ylemmäs. Piti sitten selittää, ettei se ihan vaan paidan alla ole, vaan se on vielä siellä navankin alla. ;)

Helpotus

Sokerirasituksessa kaikki kunnossa, saan pitää karkkipäiväni!

Maan mainio peltileipä

Koska itse pääsin tänään Me&I-lastenvaatekutsuille, päätin että pitää miestäkin jotenkin ilahduttaa ja leivoin peltileipää odottamaan kotiin palaavaa työn raskaan raatajaa. Ensimmäistä kertaa jokin sovellettu resepti toimi ja siksi uskallan tämän jakaa muillekin. Ainut, että unohdin ottaa kuvan...

Peltileipä

Tarvitset siis...
0,5 litraa vettä

teelusikallisen hunajaa

1 pussin kuivahiivaa

1 teelusikallisen suolaa

4,5 desiä ruishiutaleita (siis ihan peruspuuroryynejä!)

5-6 desiä vehnäjauhoja

sopivan lirauksen öljyä (ehkä 1 rkl?)

Lämmitä ensin vesi kättä lämpimämmäksi, anna hunajan sulaa veden sekaan ja lisää kuivahiiva sekä suola. Sekoita ryynit ja jauhot joukkoon ja vaivaa sopivaksi taikinaksi. Lopuksi heitä vielä liraus öljyä sekaan ja kaada taikina leivinpaperin päälle uunipellille. Taputtele jauhojen avulla tasaiseksi ja anna kohota puolisen tuntia liinan alla.

Kun leipä on kohonnut voitele pinta vedellä ja ripottele pinnalle ruishiutaleita ja paista 30 minuuttia 225°C:ssa.