Vanhemman kasvukivut

Vanhemmuus on kummallista. Täynnä odotuksia. Itse odotin sitä intoa täynnä jo heti oman aikuisiän kynnyksellä: Sitten kun minä olen vanhempi, niin meillä tehdään niin ja näin ja noin. (Tottakai eri tavalla kuin omassa lapsuuden kodissa). Nuoruusvuosien jälkeen, kun odotus omalla kohdalla konkretisoitui, alkoi se päättymätön huoli. Kasvaako se käyrillä? Kehittyykö se? Onko munuaisaltaat kunnossa (tulee mukaan huolia, joiden olemassa olosta et tiennytkään). Miten istukan virtaukset sujuvat? Syntyykö se moottoritielle? Osaako se nyt varmasti hengittää itse vaikkei ollakaan enää sairaalassa? Tiputanko sen vahingossa pyllypesulla? Mitä jos unohdan sen kauppaan? Mitä jos kissa hyppää vaunuihin? Entä jos siellä vaunuissa on kuollut hiiri, mitä en huomaa (ei onneksi sattunut meidän kohdalle)? jne jne jne. Lista on oikeasti päättymätön.

Innokkaasti alkanut vanhemmuustaival kokee kolauksen. Mukaan astuu syyllisyys. Itse pillitin esikoisen kanssa ekana iltana kotona, että voiko sen viedä takaisin, kun minusta tuntuu etten osaa hoitaa sitä yhtään. Saman tien iski kamala olo, ei kukaan saa ajatella noin miun lapsesta, vähiten minä itte!

Koko ajan kannat syyllisyyttä siitä, että et ole tarpeeksi. Et osaa tarpeeksi: laittaa ruokaa, keittää soseita, imettää, nukuttaa, pitää oikein sylissä, kuljetat vauvaa vaunuissa etkä kantorepussa (taino täällä postinumeroalueella se kulkee aina turvakaukalossa, kun mihinkään ei oikein pääse ilman autoa). Ihan sama mitä teet, niin aina löytyy joku jonka mielestä se on väärinpäin. Et ole läsnä tarpeeksi, et lue tarpeeksi, et leiki tarpeeksi, et nuku tarpeeksi (koska se vauva herättää etkä iltaisin osaa mennä ajoissa nukkumaan, koska tarvitset omaakin aikaa). Et pidä itsestäsi huolta tarpeeksi: kunto laskee, paino nousee, univaje tekee zombieksi... Ihan sama mitä, mutta koskaan se ei riitä. Tai sitten aika ei riitä.

Tänään tajusin kuitenkin yhden jutun. Kuulin sivukorvalla Pikkukakkosessa laulun, jossa kerrottiin siitä, miten ikinä voi oppia laskemaan sataan tai lukemaan. Kun lapsena opetellaan uutta niin mitä tehdään? Jos se on tietoa niin luetaan kirjasta, ehkä netistä, etsitään kiinnostavaa informaatiota, perehdytään, tehdään esitelmiä, luetaan kokeisiin, kerrataan. Jos se on taitoa, tutkitaan miten se tapahtuu, katsotaan mallia, kokeillaan, yritetään uudestaan, toistoja, toistoja, toistoja...

Kun vanhemmaksi tullaan niin mitä oletetaan: että ollaan valmiita heti? Lamppu syttyy! Ei minun tarvitsekaan osata kaikkea vielä. Minä opin ruokkimaan lapseni, minä opin löytämään minulle ja lapset luontaiset tavat toimia, minä opettelen jakamaan vuorokauteni tunnit uudella tavalla niin, että ne riittävät minulle ja lapsilleni (ja miehelleni ja ystävilleni ja...) - niin että voimme kaikki vähän paremmin. Mutta ei valmista ole tänään! Eikä huomenna, mutta askeleen lähemmäs tavoitetta voin ottaa vaikka heti.

Yleinen illuusio lienee, että aikuiset kasvattavat lapsia - mutta toisinpäin se menee.

Sitten edellisen päivityksen meillekin on ilmestynyt yksi lisää. Huushollissa häärää nyt myös vuoden ikäinen tuittupää, joka tekee mitä tahtoo, menee minne haluaa ja jos joku esteeksi asettuu saa kyllä kuulla siitä. Erikoisin havainto vuoden mittaiselta ajalta kahden lapsen vanhempana on se, että se mikä toisessa lapsessa ärsyttää on toisessa parasta - ja toisinpäin. Ja etten minä pilannutkaan tavoillani toimia sitä ensimmäistä. Se vaan on arka ja ujo, temperamentiltaan toista kuin oletin kaikkien lasten olevan.

Linkkivinkkejä.

Osuvasti edelliseen tekstiini (Paraneeko vaihtamalla?) liittyen sattui silmiini pari päivää myöhemmin julkaistu Paula Norosen kolumni Hesarista: "Jos ei jaksa erota."

Suoraan sanottuna täydellisiä vinkkejä. Kannattaa lukea, vaikkei olisikaan pienen lapsen vanhempi ja parisuhteessa.

Pari muutakin hyvää linkkiä on sattunut silmään...

Vertaistukea unettomien lasten vanhemmille: "Kun ei nuku, tulee hulluksi."

Puoli vuotta sitä jaksaa. Sitten ei enää jaksa. Yöt ja päivät muuttuvat ympyräksi, ajatukset ratkaisukeskeisiksi: Mitä jos saisi keuhkokuumeen, sellaisen että joutuisi sairaalaan, mutta ei ihan kuolisi. Olisi valkoiset lakanat ja loputon uni. Hoitakoon joku muu sitä vauvaa, äiti nukkuu nyt."

Vertaistukea parivuotiaan vanhemmille: "Riidankylväjä" 

Lapsen kiukuttelu tuntui hellyttävältä ja ymmärrettävältä. Hänhän vain käsittelee elämän rajallisuutta, mikäs tässä turvana ollessa. Horjuu pienoinen omien vahvojen tunteittensa ristiaallokossa, mutta kyllä äiti auttaa. Tavanomaisen ärtymisen sijaan jaksoin kuunnella, kuulostella, selittää lapsentajuisesti, hämätä, helliä, tukea, sylihoitaa, rohkaista, tarjota vaihtoehtoja ja noin ylipäätään olla lapsen tunne-elämän kasvua tukeva äiti.

Jossain nukkumattomien päiväunien ja laittamattoman päivällisen välissä hyvä päiväni sanoi sopimuksensa irti ja kivahdin lapselleni:"Mikä sua vaivaa, miksi sä kokoajan kiukuttelet!". Ponteva vastaus yllätti minut täysin:"Äiti, mä haluan riidellä sun kanssa!"

Elämä voittaa, aina.

Sitten viime kirjoituksen elämä on ottanut loikan eteenpäin. Tällä kertaa elämää suurempien ajatusten sijaan ihan vaan kuulumisia.

Olen aloittanut vuoden alusta työt päiväkodissa lastentarhanopettajana. Työelämään hypättyäni huomaan, että viikot vierivät hirmuisella nopeudella. Kaikki aika vaan... katoaa! Lapsenikin on selvästi huomannut päivisin poissaolevat vanhempansa, sillä hän viettää nykyään yönsä mieluummin äidin ja isin välissä, kuin omassa sängyssään viereisessä huoneessa. Ei sillä, rakastan suuresti tuota kylkeeni liimautuvaa taaperoa, joka iltaisin saa minut nauramaan älyttömyyksillään.

Olen myös rakastunut kännykkään ilmestyneeseen spotifyihin (kiitos joulupukkia avustanut mieheni!) - ja ihmetellyt liian lyhyttä työmatkaa. Hyvällä tuurilla kävelymatkan aikana ehtii kuunnella kaksikin kappaletta. ;)

Olen myllännyt ajatuksia ja elämääni uusiksi ja miettinyt mitä tulevaisuudelta oikeasti haluan. Pyöritellyt erilaisia visioita ja suunnitelmia. Haaveilen kasvavasta perheestä (hauvasta ja vauvasta). Haaveilen lyhyistä ja pitkistä matkoista, eteisen sisustamisesta, kevätauringosta, kesästä ja veneilystä + mökkeilystä. Haaveilen siitä, että olisi aikaa täyttää poikasen melkein vuoden perässä laahaavaa vauvavihkoa (ihana ajatus alunperin, nyt siihen jäänee vuoden aukko).

Ehkä ensi viikolla... 

Nautitaan raakana

Kävimme kirjastossa ostamassa miehelle ensi kevääksi kuntosalikortin ja lainaamassa lapselle kirjoja. Taapero juoksi hyllyjen välissä, nauraa kihersi, sai käytöksestään kehuja (!) kirjastotädeiltä ja oppi repimään rukkaset käsistään.

Äiti meni lainaamaan valitut kirjat (joka onneksi maalaiskunnassa onnistuu, vaikka kirjastokortti olisi kotona), kääntyi katsomaan miestään, joka on istuutunut pukemaan lapselle rukkaset ja bongasi samalla pöydälle asetetun kirjan. Kannen erikoisen typografisen asettelun vuoksi kirja herätti huomiota ja hetken mielijohteesta päätin lainata Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -opuksen. Kotona en saa laskettua kirjaa käsistäni. (Oletteko lukeneet?)

Miten niin kaikki tapahtuu tarkoituksellisesti?

Milloin elämästä tuli näin monimutkaista?

Anteeksi, olen ollut hiljaa, kiireinen. Äiti ja opiskelija.

Olen tällä viikolla useampaan otteeseen havahtunut lapsuudesta tuttuun tunnetilaan. Johonkin niin aitoon, että on hetken päästä hämmennyksestä toivuttuaan miettinyt minne se on koskaan kadonnut. Esimerkiksi se tunnelataus, mikä liittyi lapsena sanaan ’ukki’. Se odotus ja riemu. Tai se tunne, kun tiesi pääsevänsä mukaan naapurikaupunkiin ja elämä oli täynnä yllätyksiä.

Nykypäivän elämä on hurjan hektistä ja tulevaisuussuuntautunutta, moniulotteista ja monimutkaista. (Luulen että muillakin, mutta täällä ainakin.) On pakko lukea tenttiin, joka on parin päivän päästä, jotta osaa siellä jotain. On pakko miettiä koko viikon ruokalista, jotta on jotain kaupasta ostettavaa ja sitä myöten syötävää. On pakko kysyä, sopia ja lyödä lukkoon tapaamisia. On pakko suunnitella.

Haluaisin omistaa elämäni lapselle. Elää sitä elämää, mitä lapsena suunnittelin. Unohtaa koulun, työn ja kiireen. Leikkiä, syödä, juosta, nauraa ja nukkua. Ja herätä malttamattomana uuteen päivään, siihen tunteeseen, ettei enää jaksa maata sängyssä, vaan haluaa elää uutta päivä ja uuden päivän riemuja!

Mitä tapahtui ja missä välissä? Onko ihan oikeasti pakko suunnitella? Katsoin tänään lapseni kuvia, sitä miten syötävän suloinen se on ollut ihan vauvana ja miten nopeasti vuosi on kulunut. Katsoin eilen hammaspesulla itseäni peilistä ja mietin, että tunnenko enää ihmistä kuka minusta on tullut? Istun mieluummin tietokoneella, kuin leikin lapseni kanssa, koska on pakko tehdä koulutehtäviä. Onko ihan oikeasti pakko? Mitä tapahtuu jos en lue tenttiin? Jos en stressaa? Jos leikinkin lapseni kanssa ja keskityn olemaan 100% läsnä? Sitä en ole ollut taatusti viime tammikuun jälkeen, siitä päivästä, kun palasin koulunpenkille.

Odotin lasta, odotin elämää rakkaimpani kanssa. Ja nyt se ahdistaa enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Tiedättekö, se mikä ahdistaa ei ole lapsi, ei koulu vaan se yhtälö. Minä en voi elää sellaista elämää kuin tällä hetkellä haluaisin ja siitä syystä elän valtavassa ristipaineessa, keikutan vaakaa puolelta toiselle ja horjun.

Yritän ajatella, että pari kuukautta ja elämä palaa uomaansa. Hullua sinänsä, että siinä vaiheessa, parin kuukauden kuluttua, olen menettänyt vuoden lapseni elämästä. Vuoden, joka ei enää koskaan palaa! Tämäkö on sitä elämää, mitä olen kuvitellut 20 vuotta sitten tänä päivänä eläväni? Miksen siis nauttisi? Juoksisi ulkona, katselisi uutta kaunista omaa kotiamme, halaisi miestäni, heittäisi kuperkeikkaa ja alkaisi elää? Tätä päivää, tätä hetkeä.

Meillä kuitenkin on vain yksi elämä. Haluanko elää sen murehtien ja stressaten vai yritänkö kaivaa sen ajatuksen lapsuudesta, jota kuvittelin elämän olevan aikuisena?

Suosittelen...

Ihan ekaksi: kiitos kommenteista! Hämmennyin blogini lukijoista. Ja vakuutuin, että tällä on paikkansa. Unohdetaan siis se salasana, ja yritetään unohtaa myös liian tiheä suodatin päästä. On tärkeää puhua asioista.

Niinkun nyt vaikka näistä tänään. Istun nykyään autossa 1,5h päivä, sillä opinahjooni kertyy matkaa suuntaansa omalla autolla ajeltuna 45 minuuttia. Bussilla ei pääse kuin puolimatkasta ja siihen meneekin sitten jo yhtäpaljon aikaa kuin koko matkaan. Perheellisenä se ei nyt vaan käy. Aion blogata jossain kohtaa kanssa-autoilijoista, mutta tänään kerron siitä, mitä radiosta kuulin.

* Ensinnäkin. Menomatkalla YleX:n aamu-uutisissa kerrottiin Ihan tavallisia asioita -sivustosta. Ehdin äsken tutustua, koukutuin. Kerrankin välitetään! Ollaan tosissaan ja konkreettisia, ilman hienoja lauseita. Vaati aikaa huomata, että sivuston juju on siinä, että kuka vaan voi sitä täydentää. Jätin jo oman kommenttini, mihin sinulla on sanottavaa? www.tavallisia.fi

* Kotimatkalla joka kanavalta tuli vaan ärsyttäviä biisejä, surffailin kanavien välillä ja päädyin jonnekin, minne ikinä ennen en. Yle Yksi -kanavalta (kyllä, olen 28, en 82v!) tuli kiinnostava puheenvuoro veroparasiitien ja Euroopan kriisien yhteydestä. Kuulin viimeiset 15 minuuttia ja niiden perusteella suosittelen.

 "Veroparatiisi kuulostaa muutaman superrikkaan kivalta palmusaarelta mutta on tosiasiassa palj

on pahempaa. Noin puolet maailman lainarahaliikenteestä kulkee veroparatiisien kautta. Suomalaisetkin suuryritykset toimivat niissä. Johtuuko kaikissa länsimaissa ilmenevä julkisen talouden kriisi siitä, että suuryritykset pakenevat veroja paratiiseihin? "

Pieni ryhmä rikastuu ja kaikki muut köyhtyvät, mut ei siinä mitään. Kärsitään eniten siitä, että 100:sta suurimmasta eurooppalaisesta yrityksestä 98 ujuttaa varantonsa veroparatiisien kautta jonnekin, mistä me emme tiedä. Mutta tiedämme, että niillä verorahoilla olisi kehitetty ja ylläpidetty mm. julkista terveydenhuoltoa. Ihan kiva hei. Juttu päättyi siihen, ettei tarkotus ollut masentaa vaan herättää ajattelemaan, että tarttis varmaan tehdä jotain...

Positiivisena asiana, esim. Helsinki on päättänyt tiputtaa yhteistyökumppaneistaan ne yritykset, jotka toimivat veroparatiiseissa. (Millonkohan muut?) Valkoista valoa - Paratiisin pimeä puoli

Babysteps

Ensin kesäkuun lopussa ipanainen ihmetykseksemme käveli äidin luota mummin luo muutaman askeleen matkan. Sitten sama toistui kotona äidin luota isän luo ja takaisin, matka piteni heinäkuun mittaan ja lopulta ipanan sai huijattua kävelemään kymmenenkin metriä, kun itse siirtyi samaa tahtia kauemmas. Keskiviikkoiltana se alkoi karhukävellä ja torstaina tajuttiin, että se kävelee enemmän kuin konttaa. Kai se voidaan todeta: Poitsu 1v1kk kävelee! Vieläkään ei silmä ole tottunut, sillä aina pienen pään ilmestyminen yllättävältä korkeudelta herättää samanlaisen hykerryttävän muljahduksen sydämessä. Hupsua! Tai se tepsutus... Hän kävelee söpösti zombie-maisesti kädet edellä. Erään vieraamme sanoin: "Se näyttää siltä ku se olis 3-promillen kännissä." No - jututkin ovat sitä tasoa, hän huutaa koko ajan "äiJÄ!" Milloin tarkoittaen äiti tai anna tai katso tai - mikä nyt kontekstiin sattuu sopimaan.

Ai hei, kuinka liikuttavaa: Ukkelin lempipuuhaa on hakea kirjalaatikosta kirja, kantaa se äidille/isille/mummille/kummille/... ja istahtaa itse perässä syliin! Aww. <3

Olen hullaantunut! Joku kehtasi väittää, että vauva-aika on ihanaa ja lapsen kanssa kamalaa. Itse alan nyt nauttia tästä touhusta, sitä vuorovaikutuksen määrää. Se tunne, kun tajuaa että lapsi ymmärtää mitä sanot ja haluat! Ah ja ihanaa!

Help me!

Nyt hei hoi äidit ja isät, mummot ja kummin kaimat! Tää äiti tartteis vähän apua. Meillä nimittäin huudetaan, äiti ja lapsi, ja siinä kohtaa ku ite huutaa kiljuvalle kakaralle, että nyt HILJAA niin herää miettimään et mennäänpä taas metsään.

Ok, on fakta, että miun kahdeksan viikon työharjoittelu loppui viime viikolla, minkä seurauksena ipanalla lienee jonkinasteinen äitivaje. Sylissä se ei kuitenkaan yleensä viihdy sekuntia pidempään, ellen kävele ympyrää ja siihen miusta ei tällä erää ole. Meillä on nimittäin vielä noin sata eri tavarakasaa eri huoneissa, sillä myö muutettiin omaan kotiin (joka on kolmanneksen suurempi kuin edellinen, mutta jossa tuntuu olevan säilytystilaa vähemmän kuin edellisessä kodissa.)

Kaiken kruunaa tieto siitä, että esikoisemme ainutkertaiset 1vee juhlat vietetään sunnuntaina. Minulla on kaksi vaihtoehtoa a) pidämme juhlat kokonaan puutarhassa (joka kröhöm sekin tosin vaatisi vielä hienosäätöä) tai b) toteutan työkavereiden idean: laita eteiseen purkki tai järjestä lastenkutsujen tyyliin ongintaa ja jaa työtehtäviä (mm. ikkunanpesua, kukkapenkin kitkentää) ja tarjoa ruoka+kakku sitten kun työt on tehty.

Miten luulen, että tää kaatuu kuitenkin siihen, että sullon purkamattomat laatikot lapsen tulevaan huoneeseen ja vetoan siihen, ettei sinne kannata katsoa, koska se kuitenkin vielä remontoidaan. Ystävät ympärillä toteaa liki päivittäin, että kyllä ne ymmärtää, että teidän koti on keskeneräinen, kun olette juuri muuttaneet.

Toisaalta toivonkin niin. Sillä olemme itse tehneet jo joitakin muutoksia ja toivon, että vieraatkin tulevat huomaamaan myös loput remonttikohteemme, sillä pitäähän se nyt hyvänen aika päästä näyttämään, että meistäkin onnettomista tunareista on johonkin! ;)

Mutta se mistä aluksi aloitin... Haluaisin tietää syyn, miksi ukko huutaa ja huutaa ja huutaa. Herää öisin kolmesti tissille. (Se siitä pääsiäisen unikoulusta; annoin periksi jossain kohtaa harjoittelua, kun totesin että on pienempi paha herätä syöttämään, kuin valvoa tunteja huutavan kakaran kanssa ja yrittää jaksaa aamulla töihin. Mies kääntää tässä kohtaa kylkeä. Sama mies, joka vuosi sitten ei voinut nukkua, jos makuuhuoneessa oli yhtään valoa tai mistään kuului ääntä. Lapsi rääkyy sängyssään ja yritän tökkiä miestä hereille sanoen, että se heräsi. "Ai kuka?" - No kukahan meillä herää jos minä herätän...?)

Tämä hermojen menetys liittyi siis hetkeen, kun tämän kesän kolmantena auringonpaisteisena iltana yritettiin tehdä pihahommia, ja lapsi huutaa jo rattaat nähdessään pää punaisena, sen jälkeen selkä kaarella rattaissa (uudet naapurit varmaan soittaa kohta poliisit), ja syy lienee se, ettei kukaan kahteen minuuttiin viihdyttänyt häntä. Huusi kymmenisen minuuttia laululeikeistä, kirjoista ja leluista huolimatta, kunnes meillä meni hermot kaikilla ja tulin lapsen kanssa sisälle (peukutukset miehelle, joka ahkeroi pihakivityömaan yksin loppuun). Sisällä lapsi huutaa sylissä, tai konttaa perässä ja ylläri ylläri huutaa. Ainut tapa saada pikkukaveri hiljaiseksi oli mennä kylpyyn. Myös iltapuuro sujui. Kunnes sitten nukkumaankäydessä piti taas vaihteeksi huutaa. Useampana iltana ja yönä on nyt ollut tapana nousta seisomaan sängyssä ja huutaa, kunnes joku kaataa pötkölle. Osaa kyllä laskeutua itsekin, muttei selvästi pinnasängyssä.

Voi äly ja väläys, kun joku nyt kertoisi et MITÄ se huutaa. Kun itse on sekä fyysisesti, että henkisesti väsynyt, niin tuota huutoa on aivan mahdoton kuunnella.

Tilinpäätös

Kahden päivän päästä ipanapa täyttää 11kk. Huh! (Ei Huh! - mitä ihmettä, vaan Huh! - helpotusta.) Ollaan tarpeeksi lähellä 1v-kilometripylvästä, jotta voin tehdä ensimmäisen vuoden tilinpäätöksen. Etenkin, kun 1v synttäreiden aikaan meillä puuhataan muuttoa omaan kotiin, joten voi olla, että siinä rytäkässä tämäkin asia unohtuisi.

Ensimmäisen kuukauden aikaan masuvaivaitkua päivittäin tunteja kuunnellessani, muistin Project Mama -blogista lukeneeni, että ensimmäisen vuoden jälkeen elämä helpottaa. 11 pitkää kuukautta edessä, ajattelin.

Jos jotain on käynyt näiden jo kuluneen 11 kuukauden aikana selväksi, niin se että minusta ei tullut äitiä kädenkäänteessä. En ole selvästi niitä ihmisiä, jotka suuriin muutoksiin sopeutuvat silmän räpäyksessä, vaikka pieniin kyllä. En vaan suostu edelleenkään hyväksymään tosi asiaa, että lapsi vie minulta kaiken. Olimme ehtineet olla kotona kokonaiset kolme (!)  päivää, kun itkin miehelleni sitä, miten minua pelottaa etten jaksa huolehtia pikkuvauvastamme. Miten minä olen huolissani siitä, onko minusta tähän. Ja heti perään olin pyytämässä vauvalta anteeksi, että edes sanoin niin ääneen. Todellista Vuoden Mutsi - ainesta.

En ole se zen-äiti, joka sietää lahkeessa kitisevää ipanaa koko valveillaoloajan, hymyilee aurinkoisesti ja leipoo pullat päiväuniaikaan. Sen sijaan minusta on yhä jokseenkin hämmästyttävää, ettei tuollaisen leluvuoren kanssa voi viihtyä minuuttia pidempään yksin. Räjähdän nollasta sataan alta nanosekunnin siinä vaiheessa, kun herra kitisee kolmatta tuntia suostumatta tissille tai nukkumaan, tai ylipäänsä mihinkään, ja itse pitäisi saada sen kymmenen asiaa tehtyä. Todella mieltä ylentävää huomata karjuvansa alta metrin mittaiselle pää punaisena. Tilanne muuttuu täydelliseksi siinä kohtaa, kun oivaltaa, että vika ei ollut lapsessa.

Hullu olen kyllä. Mutta kuka pakotti jatkamaan opintoja vauva-vaiheessa? Olen tehnyt vuoden sisään kaksi pitkää työharjoittelua, joista pedagoginen jakso päiväkotiin on parhaillaan käynnissä. Olen aloittanut opinnäytetyön, kirjoittanut kolmekymmentä sivua teoriaa, lukenut kymmenkunta aiheeseen liittyvää kirjaa. Istunut kursseilla, ajanut 100km päivässä päästäkseni kouluun ja kotiin. Kirjoittanut esseen jos toisenkin. (Ja sitten tuntuu, että en ole saanut mitään aikaiseksi?) Anna anteeksi lapseni, äiti lupaa jatkossa olla enemmän läsnä.

Ellen olisi lauantaisissa yo-juhlissa istunut valmiiksi, olisin lentänyt pyrstölleni. Jouduin kahdesti kysymään mitä. Ensin en kuullut, seuraavaksi en ollut varma kuulinko oikein. Sukulaistäti (+75v.) sanoi: "Se taitaa alkaa olla rankin aika A:nkin kanssa takana?". Siis mitä? Nytkö se salaliitto alkaa purkautua? Nytkö jo vanhemmatkin ihmiset myöntävät, ettei vauvavuosi todella ole mitään pullantuoksuista sohvalla makoilua vaan raakaa ja rankkaa työtä, hermoja raastavaa hommaa, uuvuttava urakka? Vai onko se niin, että tämä kerrotaan kaikille esikkoäideille vasta tässä kohtaa, mitä?

No. Kaiken tämän jälkeen koen, että olen heinäkuisen lomani ansainnut, onneksi vieläpä miehen kanssa yhteisen! Olkoonkin, että ensimmäinen viikko menee omassa (lue: pankin) kodissa muuttolaatikoita purkaessa ja esikoisen elämän ensimmäisiä synttäreitä järjestellessä.

Tää on puoliksi vitsi, mutta saisikohan lomaa lapsestakin?

Ei pidä ymmärtää nyt väärin. Kyllä ipana osaa olla ihanakin. Näkisitte, kun se on oppinut morjestaan. Kun sille sanoo heihei, se vilkuttaa ja kun sanoo moi, se nostaa käpälän kohti kattoa ja virnuilee leveästi! Kaikkein ihanin se on, kun se nukkuu. Ja kyllä minä sitä rakastan. Päivä päivältä enemmän. Joskus minä vielä opin olemaan se ihana äitikin; ehkä sitten kun osaan antaa hetkeksi periksi itsekkäästä pyrkimyksestäni elää vauvavuoden aikana myös omaa elämääni. Pitäisi muistaa, että loppujen lopuksi tämä on vain yksi ohikiitävä hetki. Tärkeä vaihe elämässä. Että vielä tulee se aika, kun aikaa on vain itselleni. Vielä tulee se aika, kun minä kaipaan tätä hetkeä enemmän kuin mitään. Kuten sanottua, hullu.

Yksin - kaksin - kolmisin

Yksin kotona. Kovin montaa iltaa en ole 11 kuukauteen ollut yksin kotona. Saati, että olisin ollut yötä yksin, tai siis kaksin.

Mies työmatkailee. Minä ja pikku-ukko olemme kaksin kotona. Ensimmäiseksi illan suussa kotiin päästyämme laitoin stereoista soimaan omaa lempimusiikkiani (en voi tehdä sitä normaalioloissa, sillä mieheni ei pidä musiikkimaustani). Pikkumiehen kanssa taistelimme aikamme hiiren ja kaukosäätimen herruudesta. Huutohan siitä seurasi. Tässä kohtaa huomiotani 110% vaatineen ja siitä 30% saaneen jäbän hermot paloivat lopullisesti. Jos se osaisi takoa lattiaa nyrkein ja saada itkupotkuraivarit, niiden paikka olisi ollut nyt. Äiti ei siis päivitä soittolistaa, selvä.

Oman ruuan sain syötyä lahjomalla pöydän päässä istuvan, puheenvuorojaan äänekkäästi käyttävän puheenjohtajan riisimuroilla ja leivänkäntyllä. Takuuvarma nakki. Hänethän oli syötetty siis heti kun tulimme kotiin. Mummilassa kitinäksi muuttuneen hoitopäivän pelastin hiekkalaatikkovisiitilla, ja kylvyllä. Takuuvarma nakki vol2.

Ehdin illan aikana miettiä noin kolmekymmentäseitsemän kertaa, ettei minusta olisi yksinhuoltajaksi. Hatun nosto niille, jotka siihen kykenevät. Minä en jaksaisi. Tarvitsen omaa aikaa, omia touhuja, oman elämän.

...

Valmistauduin ennakolta tähän yh-rupeamaan ajatuksella, että tämä ilta on pienen miehen (huomenna pakenemme mummilaan, Taivaan Isälle kiitos lapsen ihanista isovanhemmista). Keskityn vain ja ainoastaan häneen, lapseeni. Helppoahan elämä olisi, jos olisi elettäväksi vain tämä lapsi ja koti ja koko elämä olisi siinä. Minulla on kuitenkin myös koulu ja siihen liittyvät sata asiaa. Yhtä monesta muusta olen joutunut luopumaan, saadakseni tämän yhtälön toimimaan. Se minua surettaa. Ja auta armias sitä aikaa, mikä minulle jää käteen kun opiskelut joulukuussa ovat ohi! Minusta tuntuu, että olen luopunut liian monesta asiasta, jotka rakentavat sitä, kuka minä olen. Olen joutunut antamaan periksi, mahduttaakseni elämään tällä hetkellä sen, mitä siihen kuuluu. Olen luopunut rakkaasta joogasta, monesta seuraamastani tv-ohjelmasta, neulomisesta, ompelusta, leipomisesta, lenkkeilystä, kirjojen ja lehtien lukemisesta, ...

Toisaalta, kun alan miettiä listaa, se ei tunnukaan niin pitkältä ruudulla kuin päässäni... Asioita joutuu alkuun päästyään miltei keksimällä keksimään. Ja kun ne nyt tuohon kirjoitti, niin pistää ihan miettimään, että eiköhän noista, jos ihan totta puhutaan, niin pienellä järjestelyllä jokaisen saisi palautettua?

...Teenköhän mie elämästäni liian vaikeaa? Jos ihan totta keskittyisin lapseen 100%, olisin läsnä ja tekisin muut hommat vasta sitten, kun ipanapa vetää hirsiä, niin mie varmaan nauttisin elämästä enemmän. Tällä hetkellä tuntuu, että yrittää tehdä koko ajan noin kymmentä asiaa yhtä aikaa, eikä onnistu yhdessäkään.

Elämäni ensimmäinen...

Tänään aamulla autossa tajusin, miten onnellinen saankaan olla viettässäni ensimmäistä äitienpäivääni (jopa niin onnellinen, että silmät kostuivat ajatuksesta, köh). On melkoinen etuoikeus ja onni, kaikesta rasittavuudestaankin huolimatta, olla pienen Akseli-pojan ihan ikioma äiti!

Tämä runokin itketti minua tänään. Sillä tämä jos mikä kuvaa täydellisesti arkeani ja elämääni tällä hetkellä. Oikeastaan eilen, tänään ja huomenna.

Äiti nauraa meidän nauruamme,
itkee kyyneliämme,
vastaa meidän rakkauteemme,
pelkää meidän pelkojamme. 

Äiti elää myötä iloissamme,
huolehtii kaikkia huoliamme
ja kaikki toivomme, kaikki unelmamme
äiti toivoo ja uneksii kanssamme. 

Julia Summers

Vietin siis tänään elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Mieheni vastasi koko päivän kulusta ja hyvä niin. Rakastan yllätyksiä. Aamiainen sängyssä aloitti päivän loistavasti. Äitienpäivälahjaksi sain asiaan kuuluvasti Mymmelin äiti -mukin. Aamupäivästä ajoimme vanhempieni vuokraamalle kesämökille. Nautin kiireettömyydestä! En vilkaissutkaan kelloa, sillä kerrankin minun ei tarvinnut. Joku muu piti huolen siitä, että olemme oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Mikä voimauttava tunne, elää yhtä ainutta hetkeä! Nautin kuulkaa jopa haravoinnista, sillä minulla oli aikaa itselleni. Nautin lapseni ilmeestä keinussa. Nautin hyvästä perheeni valmistamasta ruuasta ja yhdessä touhuamisesta. Iltapäivällä kävimme appivanhempien luona kahvittelemassa. Tuvan täydeltä lapseni serkkuja ja touhua. Suku on tällaisina hetkinä paras; onneksi niitä on tavallaan kaksin kappalein.

No hei, päivä oli lyhyesti sanottuna loistava, lukuun ottamatta minuun tarrannutta flunssaa.

Be the change you want to see.

Muutos. Sitä tässä on yritetty, odotettu ja valmisteltu. Siellä sun täällä. Ketjureaktiona.

Vauva-arki. Nyt yhdeksän kuukauden jälkeen alan päästä jyvälle tästä elämästä. Ensimmäisiä kertoja useampaan kuukauteen; minä nautin vanhemmuudesta! Minusta on hienoa, että minulla on lapsi! Ikioma vauva, jonka saan kasvattaa juuri niinkuin haluan. Jota saan sylitellä niin paljon kuin haluan. Tai hän haluaa; mitä hän ei useimmiten halua, kun minä haluan. Ja minä en halua, kun hän haluaa... Edelleen on päiviä, kun illalla hammaspesulla leukaluun kivistyksen asteesta päättelee, että päivä ei ole ollut helpoimmasta päästä. Ihan pohjanoteerauksia ei enää sentäs tule. En itke enää päivittäin, edes viikottain. (Toim.Huom. Oisko tästä jo voinut päätellä pikkusen aiemmin, ettei vanhemmuuteen kuulu pelkät surun kyyneleet...?). 

Apu ja oma-arvo. Minä en jää enää yksin. Ymmärrän, että vauvani vaatii muita enemmän. Ymmärrän, että tämänikäistä voi jo ohjata ja kasvattaa. Kaikkea ei tarvitse ottaa vastaan ajatuksella; se on vauva, ei se sitä tahallaan tee. Avaan suuni, kerron tarvitsevani aikaa ja rauhaa. Valvon, kun muut nukkuvat (vaikka univelkani lienee makkarissa tälläkin hetkellä tuhisevia ukkojani syvempää). Olen olemassa itseäni varten. Tämä on minun elämäni! Minun päätökseni, minun toiveeni, minun ratkaisuni, minun unelmani. Miksi annan muiden kävellä taas ylitseni, vaikka vannoin vuosia takaperin ettei niin tapahdu enää ikinä, ei koskaan? Tänään avasin suuni, ja ilmoitin että en aio olla enää yhtä kiltti. Minullakin on tarpeita, vaatimuksia, pikaisia toimia vaativia tehtäviä. Hyvä esimerkki: mielestäni laskujen maksu ei ole prioriteetti yksi kotiin tultaessa, vaan sen voi hoitaa jälkikasvun vedellessä hirsiä. Ei voi, kun unohtuu. --> Korvan taakse.

Parisuhde. Yhdeksän kuukauden hammasten kiristely vaatii veronsa. Jos pahaa oloa ei pura lapseen, sen purkaa puolisoon. Hei, minne se kuuluisi kadottaa? Mihin muut äidit purkavat vihan, katkeruuden, kiukun, epäoikeudenmukaisuuden, ahdistuksen ja pelon? Tämä voi tuntua tyhmältä kysymykseltä, mutta ei ole. Minulla on rajoittunut kyky käsitellä negatiivisia tunteita, kaipaan vinkkejä! Ipanan ensimmäisen elinkuukauden aikana teimme pyhän sopimuksen olla eroamatta vauvavuoden aikana, tuli vastaan IHAN mitä vaan. Olemme heränneet todellisuuteen. Vuodesta on kolme neljännestä käytetty. On aika tehdä jotain, jotta olemme yhdessä vielä ne seuraavatkin kvartaalit. Parisuhde vaatii työtä. Käytämme lauantaina kummioption. Lapsi yökylään, äiti ja isä leffaan ja syömään.

PS. Iholla sarja tarjosi tänään (jaksossa 7; olen _vähän_ jäljessä) piiloviestin makuuhuoneen seinältä: Be the change you want to see. Pikagoogletus kertoi sen alkuperäksi Gandhin ja sen jatkuvan vielä ...in the world. Minulle riittää tämä hetki: koti, perhe, lapsi ja itseni. Siitähän se muutos lähtee, itsestä. Kun muutut itse, on muiden pakko muuttua mukana. Welcome aboard.

(EDIT: Edellisestä pohjanoteerauksesta on aikaa peräti 20 päivää. Vau mitä vuoristorataa. Toki väliin mahtui viikon etelänloma. Lienemmekö olleet äiti ja lapsi loman tarpeessa, kun kumpaakin on kiukuttanut reissun jälkeen hitusen vähemmän?)

Eniten vit*uttaa kaikki.

Nyt taitaa alkaa totuus valjeta...

On nimittäin niin, että mie oon joutunu käymään hullua taistelua tän äitiyden kanssa koko tähän astisen 8,5kk urani ajan. Oon lapsesta asti kuvitellut, että miun elämän tärkein tehtävä on olla äiti. Ja sit mie oon tässä ihan paska!

Mie en kestä lapseni kiukuttelua ja itkua, mie lasken viikon ajalta ruokailutilanteita, että ne menis miehen kanssa tasan. Mie en millään tasolla kestä tätä epäoikeudenmukaisuutta, joka arjessa vallitsee. Se on meidän lapsi, mutta mie kannan vastuun. Tai en kanna. Sillä mitä mie teen? Mie karkaan takas kouluun ennenku napero on puolta vuottakaan. Meen harjoitteluun, kun se on 7-8kk, jolloin olen poissa kotoa viisi päivää viikossa, 7h kerrallaan, ja hylkään sen täksi aikaa hoitoon vanhemmilleni.

Niinä päivänä, kun olemme lapseni kanssa kaksin kotona, naputan harva se aamu itku kurkussa viestiä vanhemmilleni, tai miehelleni, ennenkuin olemme saaneet edes aamupalaa syötyä, että mitä mie teen kiukkuavan muksun kanssa. (Kääntöpuolena tajusin tänään, että ipana taatusti pohtii mitä tekee kiukkuavan äidin kanssa, eh. Olemme siis yhtä onnellisia kumpainenkin, kun joku apuvoima soittaa ovikelloa). 

Oon koittanu miettiä, että mikä tässä mättää. Tätähän mie nimenomaan vuosia halusin! Oman pienen käärön, johon tuhlata se ylitsevuotava rakkaus, hoivaamisen tarve ja ylimääräinen aika.

Tulos: Mie en kestä tätä toista varten elämistä, valvomista, imetystaistelua enkä oman ajan ja elämän menetystä (niin, ehkä juuri siitä syystä en kestä noita listan alkupään asioita..). Mie tykkään kyllä lapsista, mutta ilmeisesti vasta siinä vaiheessa, kun ne osaa puhua ja kävellä. Pari tuntia kitinää kuunneltuani miuta suoraan sanottuna vituttaa se, ettei lapseni osaa kertoa mitä se parkuu. Ehkä tää on toisen kanssa sitten jo helpompaa, kun on joku checklist mitä alkaa käydä läpi, että mikä sen huudon takan voi olla. Ja ehkä se eka jo viihdyttää sitä tokaa?

Miulle kyllä kerrottiin, ettei äitiys oo ruusuilla tanssimista. Sitä mie en tajunnu etukäteen, että äitiys on näin jatkuvaa olemassa oloa toista varten. Mie en halunnut luopua omasta elämästäni ja taistelen sitä vastaan yhä.

Onhan se kriisi. Lapsen syntymä. Vanhempien elämä muuttuu täydellisesti, vaikka sitä vastaan taistelis kuinka. Niinkun miekin lupasin, ettei mikään muutu. Että raahaan lasta veneilemään ja muihin omiin harrastuksiini mukana. Sinne jäi. Niinkun koko muukin oma elämä. Olis vaan helpompaa hyväksyä se. Todeta, että tämä on tässä ja nyt. Miun on turha haaveilla vuosiin siitä, että saisin joogata iltaisin rauhassa. Että voisin päähänpistosta lähteä vaikka baariin yksille. Tai ajelemaan, tai matkalle, tai mitään.

Ja sitten... nyt jo kaipaan aikaa, kun Akseli oli vauva. Siis vastasyntynyt. Kun nukuttiin yhteentoista ja katsottiin Naapureina Madridissa, jos edes herättiin siiheksi. Kun oli aikaa käsitöille, valokuvakirjoille, ja ajatuksille. Muistan kyllä, sillon se otti päähän. Se tilanne, se arki, se että en saanut aikaiseksi lähteä ulos neljän seinän sisältä.

Tiedän, että kaipaan vielä tätäkin aikaa. Miksi se sitten on niin vaikeaa nauttia just nyt ja tästä hetkestä?

Anna mun kaikki kestää.

Rouva allekirjoittanut ei malttanut seisoa siinä jonossa, missä kärsivällisyyttä jaettiin. Ipana tuntuu missanneen saman jonon yhtä lahjakkaasti. Olemme huono yhdistelmä. Jäbä kiihtyy nollasta sataan nanosekunnissa ja on alkanut osoittaa oman tahtonsa temperamentilleen tyypillisen tulisieluisesti. Kauas se omena ei todellakaan tipahtanut. Äiti ymmärtää tilanteen, mutta ei kykene elämään tilannetta. Miulla palaa hermo välittömästi, kun ipana huutaa ilman selvää syytä ja ratkaisua siihen. Ja voin kertoa, se ei ole päivässä kerta tai kaksi.

Hammasta on purtu siihen malliin, että leukaluuta jomottaa. Muutaman kerran kovempaan ääneen lapselle tiuskahdettuani (ja siitä säikähdettyäni) soitin neuvolaan ja sain apua. Tai saan. Vielä mitään hurjan konkreettista ei ole tapahtunut.

Olen yrittänyt ymmärtää mikä tässä mättää. Eihän se herranen aika sentään tahallaan huuda, ei se minua kiusatakseni vingu ja vongu. Siedän kyllä väsyitkun ja nälkäitkun; minä tiedän mikä niihin tepsii. Mutta annas olla, kun ipana on ruokittu, vaippa vaihdettu eikä se selvästi ole uninenkaan - mikä avuksi? Ympäristö tarjoaa vaihtoehtoja: sillä on mahavaivaa, se on yliväsynyt, se tekee hampaita, se on vaan se ikä, toi on vaihe - se menee ohi. Ne joilla on jo omia lapsia tietävät, että sitä seuraakin sitten uusi vaihe... Voidaanhan myö sopia sitten, että ne on tällä kertaa vaikka ne hampaat: toinen on kaksi viikkoa vanha, toinen kohta viikon. Sieltä ne söpösti pilkistelee!

Kumpa se oppisi pian puhumaan ja kertoisi itse, mikä sitä vaivaa. Sen sijaan, että vinkuu päivät pitkät ja öisin herättää tunnin välein. Sanoin jo, joo tiedän ettei se tee sitä tahallaan - mutta voit kokeilla tilannetta kotona: laita kello soimaan öisin tunnin välein ja kokeile kuinka kivaa se on, etenkin jos seuraavana päivänä pitäisi jaksaa töihin. Tahallaan tai ei, niin hauskaa se ei ole.

Hoen itselleni, että tällä on tarkoitus. Lähinnä teen sen pysyäkseni järjissäni ja vakuuttaakseni itselleni, että tämä kaikki tapahtuu jostain syystä. Ehkä tarkoitus on opettaa äidille sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä - sitä, mistä tämäkin tarina sai alkunsa. Uskon, että tulevaisuudessa sitä vasta tarvitaankin.

Löysin netistä hienon tekstin pätkän (kirjoittajaa ikäväkseni en).

Ihailen kärsivällisiä ihmisiä
enemmän kuin koskaan ennen,
sillä tiedän miten heistä tuli sellaisia. 

Minusta tulee sitä nyt.

End of an Era.

Haikeaa. Ahdistavaa. Odottavaa. Motivaation puutetta. Jännittävää. Mielenkiintoista. Arveluttavaa. Hämmentävää. Opettavaista.

Siinä se nyt sitten oli. Minun ja ipanan kotiputki. Aloitan huomenna työharjoittelun perhekodilla. Kotoa lähtö herättää monenlaisia tunteita. Harjoittelun piti alkaa vasta ensi viikolla, mutta sairastapauksen vuoksi minua tarvitaan jo aiemmin. Olin kuvitellut, että minulla on vielä reilusti aikaa käsitellä tähän liittyviä tunteita. Se aika onkin nyt. Sillä huomenna olen jo iltavuorossa uudessa roolissani.

Tunteiden kirjo on valtava. Samaan aikaan odotan, että pääsen tekemään jotain omaa, jotain mitä osaan, jotain mistä nautin. Samaan aikaan pähkäilen, miksi jätän oman lapseni hoitoon mennäkseni hoitamaan vieraita lapsia. Etenkin, kun omassakin vanhemmuudessaan ajoittain kompuroi. Samaan aikaan kauhistelen sitä, miten minä ("Aion hoitaa lastani vähintään sen kolme vuotta kotona!") lähden töihin ja jätän 7kk ikäisen lapseni hoitoon.

Yritän ajatella, että kyseessä on toistaiseksi kuuden viikon pätkä. Työpaikastakin on puhuttu, mutta keskityn aluksi vain harjoittelemaan. Yritän ajatella, että tämän aika ja paikka on tässä ja nyt. Jos emme olisi muuttaneet toiselle paikkakunnalle, olisin jatkanut kouluani jo syksyllä (ipanalla olisi silloin ollut hei ikää 2kk). Yritän ajatella, että olen päivittäin poissa vain noin 7h. Meille jää muksun valveillaoloajasta vielä melkoisesti yhteistä aikaa; etenkin jos kykenen olemaan sen ajan enemmän läsnä kuin tällä hetkellä pystyn.

Ehkä tämä tekee meille hyvää. Voimauttaa molempia. Opettaa elämän tosiasioita. Ehkä pitäisi olla huolissaan vasta, jos tämä elämänmuutos ei aiheuttaisi tällaista tunnemyrskyä.

Ps. Olen viihtynyt tällä viikolla auton ratissa kutakuinkin 4,5h. Viime yönä näin unta, jossa olin skeittamassa. Tullut vähän kuunneltua YleXää...

Nykyaikaan, mars.

Otin tänään pelottavan askeleen, vielä pelottavammankin kuin sen että astuin tänään myös hammaslääkärin ovesta sisään. Olen koko viikonlopun arponut, tuuminut ja miettinyt. Ja tänään kävelin kauppaan ja ostin kosketusnäyttöpuhelimen. Ensimmäiseni (!). Pelottavaa tästä tekee se, että olen jo valmiiksi riippuvainen mesestä, facebookkaamisesta ja blogeista (noin nyt joitakin mainitakseni). Minua suoraan sanottuna on kauhistuttanut ajatus, että nämä seuraavat minua jossain vaiheessa myös silloin, kun en ole tietokoneella.

Olen ihmisenä kuten helsinkiläinen Anu (Kodin kuvalehti 3/2012); Minä en käy Facebookissa. Minä olen siellä. Aamulla avaan, illalla suljen, jos muistan. Farmville sentäs jäi Akselin synnyttyä, mutta tarpeeksi aikaa kuluu myös kavereiden touhujen seuraamiseen ja omien kuulumisten päivittämiseen. Ja se myös vähän ahdistaa. Etenkin nyt, kun puhelimen myötä netti seuraa matkassani minne ikinä menenkin. Paitsi jos ei oo kenttää, tai akku loppuu. Minkä se teki jo.

Uskon, että minä olisin ollut onnellisempi menneisyydessä. Nykyaika tarjoaa liikaa virikkeitä ja liikaa valinnanvaraa. Tästä kertoo myös se, että puhelimenvaihdoin yhteydessä poistin kännykästä miltei kaksisataa turhaksi käynyttä puhelinnumeroa. Tekstiviestejä siellä odottaa tuhatkunta. Vois opetella kirjottamaan kivat ylös heti ja poistaa turhat samantien... Mut niin!

Samassa KK3/2012 lehdessä päätoimittajan kirjoitus vetoaa:

Ei ollut mummolla aikaa keskittyä itseen. Ei tarvetta etsiä merkitystä ja sisältöä elämään. Ei pakkomiellettä ehtiä jumppaan. Ei tuskatilaa siitä, ettei pääse toteuttamaan itseään. -- Arki itsessään otti ja antoi kaiken. Ei ollut liikaa aikaa miettiä miettiä, eikä liiaksi vaihtoehtoja. Ei levottomasti harhailevaa mieltä, ei kiireen tuntua.

Jos ahdistun liikaa, ostan seuraavaksi Doron.

Uskallatko kertoa, ketä äänestät?

En ole vielä päättänyt mitä mieltä olen siitä, että nykyään puhutaan avoimesti siitä, ketä äänestää. Toisaalta se on hyvä, toisaalta ei.

Radiossa ei ole tänään muusta puhuttukaan kuin siitä, kuin sosiaalinen media löyhentää vaalisalaisuutta. Ihmiset puhuvat nykyään Facebookissa ja Twitterissä avoimesti ehdokkaastaan ja puoluekannastaan. No, minä olen tehnyt sen jo ajalla ennen Facebookkia. (Olen nimittäin toivoton salaisuuksien kanssa.) Joten ei yllätä.

Toisin oli ennen. Silloin olivat äänessä vain ne, joilla oli vaalikirja. Oliko ennen politiikka niin vakavaa, ettei ystäväpiirissä suvaittu ihmistä eri puolueesta ja siksi politiikasta ei kannattanut puhua? Välttämättä edes perhepiirissä. Vai ovatko puolueet nykyään niin lähellä toisiaan, ettei suurta eroa äänestääkö ystäväsi vihreitä vai vasemmistoa, keskustaa vai kokoomusta? Vai eikö politiikalla ole enää niin suurta merkitystä meille? Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa, ehkä juuri tästä syystä uskallan myös hehkuttaa seuraavaa. Minä nimittäin äänestän Niinistöä, mutta olen aivan fiiliksissä Pekka Haaviston vaalikampanjasta.

Huomenta, kansalaiset! Heräämme tilanteeseen, jossa Pekka Haavisto on edennyt kakkoskierrokselle, mutta virallisen kampanjan varat ovat loppuneet. Niinpä meidän panoksemme vaalityössä on entistä tärkeämpi. On aika käynnistää kakkosvaihe.

Pekka-tietoutta voi jakaa halvalla. Poljetaan Pekka Haavisto Factsin operaatio Post-it vauhtiin. Kirjoitetaan faktoja muistilappuihin. Kiinnitetään niitä ilmoitustauluille, autonne ikkunaan, työpisteisiin... Mielikuvitus on rajana. Ei peitetä lapuilla kilpailijan vaalimainoksia!

Toivotamme lämpimästi tervetulleiksi KAIKKI puoluekannasta riippumatta.

No. Onhan kampanja yksinkertaisesti vain LOISTAVA. Tämän edullisemmaksi on kampanjan vaikea käydä. Tämän vetoavammaksi on kampanjan vaikea käydä. Ja tämän helpommaksi on kampanjan vaikea käydä. Se on kunnioittavaa, se on yllättävää. Ja se haastaa äänestäjiä pohtimaan miksi. Se vetoaa etenkin nuoriin ja nuoriin aikuisiin. Se on yhteisöllistä.

(Kröhöm. Lisäksi jossei ole aiemmin käynyt ilmi. Olen hulluna post-it -lappuihin. Niistä voi tehdä kaikkea kivaa ja niillä voi jakaa kaikkea kivaa. Tästä joskus toiste...)

... Hei pliis, voiko Niinistö ja joukot keksiä enää mitään yhtä mahtavaa?

Ihana vertaistuki!

Kiitti vaan läheiset mammat. Olen viimeisen parin päivän aikana kavereiden vauvoja ja elämää seuratessa huomannut olevani itseasiassa aika onnellisessa asemassa vauvani kanssa.

Ensinnäkin: minulla on vain yksi lapsi. Ei uhmaikäistä parivuotiasta takomassa lattiaa, roikkumassa nilkassa, kaipaamassa viihdytystä, järjestämässä hulabaloota, kiusaamassa vauvaa... (to be continued)

Toisekseen: minulla on lapsi, joka viihtyy sylissä. Useimmiten hän rauhottuu ja tyytyy siihen. Hän istuu ja ihmettelee. Toisinaan häntä saa kanniskella parikin tuntia ympäri asuntoa, kun missään ei ole hyvä. Mutta silloinkin on olemassa kantoliina, joka hänelle kelpaa.

Kolmannekseen: hän on aika helppo. Lapsella ei ole iho-oireita, allergioita, hammasvaivaa, uniongelmia. Hän ei kieltäydy syömästä, hän ei syö vain lusikallista (sillä hänhän syö kaiken mitä hänelle tarjoaa). Hän ei (enää) pulauttele. Hän useimmiten viihtyy hetken myös lattialla lelujensa kanssa. Hänellä on kaksi vanhempaa jakamassa vastuuta, neljä ihanaa isovanhempaa viihdyttämässä ja auttamassa sekä jopa kaksi isoisovanhempaa.

Notta niin. En kirjoita tätä masentaakseni teitä ihanat ystäväni, arvostan seuraanne ja uutta näkökulmaa. Kirjoitan tämän itselleni muistutukseksi, että voisin valittaa vähemmän. Tilanne voisi olla radikaalisti huonompikin. Nostan teille hattua, että jaksatte ja selviätte. Kyllä minäkin aion.

On varmaan ihan Luojan luoma jekku, että vauvavuodesta ei jälkikäteen muista kuin ne parhaat palat, jos niitäkään. Muuten maailmassa olisi vain yksilapsisia perheitä; sen verran yleistä tämä kaikki masentelu ja ahdistus vauvavuoden aikana tuntuu olevan.

Voi miten odotan...

Vauva-lehden tuoreimmassa (1/2012) numerossa Pientä säätöä -kolumnisti Sanna Kangasniemi osui asian ytimeen. Pue lapsi sanoiksi -tekstissä kirjoittaja pohtii sitä, kuinka äitiydestä puhutaan niin helposti kielteiseen sävyyn. (No niinkun töistä ja pomoistakin.) Mutta kaiken keskellä unohtuu "se tyyppi, jonka vuoksi hommaa tehdään".

Voi kuinka oikeassa hän olikaan sanoessaan:

Toisten lapset ovat usein näkyvämpiä. Ai kun hauska silmien siristys. Voi miten hauska ilme.

Kun pitäisi kertoa jotakin omasta lapsesta, tulee helposti mainittua vain tavallisia ikävaihejuttuja. Nousee seisomaan tukea vasten. Syö hyvin. Nukkuu. Ei nuku.

On paljon tilanteita, joita on miettinyt omalle kohdalleen ihastellessaan muiden vauvoja: Voi miten odotan, että voin tehdä noin oman lapseni kanssa. "Haluan ehdottomasti köllötellä hänen kanssaan puolialasti ihokontaktissa peiton alla." (No, ei ole tullut edes mieleen kokeilla vieraamman ipanan kanssa). "Haluan hänet istumaan pöytämme päähään lounasaikaan." "Saan pitää häntä sylissäni niin paljon kuin haluan (totuus tosin on, että hän haluaa aina enemmän kuin minä). Minne minä olen nämä unohtanut? Miksen toteuta niitä nyt, kun minulla on vauva? Puoli vuotta on hujahtanut jo ohi!

Muiden vauvat on aina ihania, kauniita, suloisia... Ja oma ei (vaikka se onkin maailman ihanin, söpöin ja rakkain). Vähän ristiriitainen tunne, mitä on hankala selittää. Tavallaan, että on tilanteita joista toisten vauvojen kanssa nauttii ja oman kanssa hoitaa velvollisuudesta. Surullista eikö? Ihan niinkuin se, että odottaa oikein et joku toinen ottaa vauvan syliin, kantaa ja viihdyttää hetken. Ja heti, kun joku toinen sen tekee, niin tahtookin lapsen takas omaan syliinsä. Hullujen hommaa tämä äitiys.

Mut niin. Se kolumnin asia. Kangasniemi kirjoitti pitkän listan siitä miten ihana Vilho on. Tässä pari sanaa Akselista.

Akselin lempikappale on LMFAO:n Sexy and I know it. Kyllä. Ironista, sillä esim. kappaleen musiikkivideota ei näe Youtubesta, ellei ole 18-vuotias. Ja tämän tahtiin 0-vuotiaamme tanssii silmät loistaen. Sufflaa, kuten kuuluu. Myös saman poppoon aiempi kappale Party Rock Anthem kuuluu herran lempibiiseihin. Ei. Näitä ei ole soitettu hänelle tarkoituksellisesti. Hän on vain sattunut bongaamaan ne radiosta tai soittolistoilta ja alkanut hytkyä. Ei sillä, tämä paljastus tasapainottanee tilannetta: äitinsä ensimmäiset musiikkilöydät lastenlistan ulkopuolelta olivat Jordy ja Arja Koriseva; melkein yläasteiässä.

Toinen mahtava juttu, millä ukkeli kerää meidät ympärilleen nauramaan on hänen tapansa päristää. Meinaan vaan, että yritäpä itse päristää niin, että työnnät samalla kielen huulten väliin. Onnistuu helpommin, jos suussa on kuolaa, puuroa, maitoa, vettä, jne. Myös Akseli tietää tämän.

Hänen tapansa syödä tuttia on niin ikään hurmaava. Se saattaa puolihuolimattomasti roikkua toisesta suun pielestä, tai omin sormin paikoilleen asennettuna jäädä vahingossa pystyasentoon. Eikä menoa haittaa. Hassu mies.

Ja tämähän on vasta alkua! Tästä lähtien lupaan yrittää katsoa lastani myös ulkopuolisen silmin. Sillä hän on kertakaikkiaan ihastuttava.

Vauvavuosiallergia

Wohoo! Taudilleni löytyi nimi: vauvavuosiallergia! Kiitos diagnoosista Project Maman Katjalle.

Myös muutama tekstiin tullut kommentti osui ja upposi.

Henkka: Lähtökohtaisesti olen ehdottomasti enemmän sopiva äiti uhmaikäiselle ja jo asioita tiedostamaan alkavalle nelivuotiaalle. Tai sitten olen vaan hitaasti lämpeävä tyyppi, jolta meni pari vuotta tajuta, että lapsi ja perhe on enemmän kuin jees.

Marianne: Mulla meni vauvavuodet kahden pera-peraa syntyneen kanssa niin sumussa, etten muista niista oikeastaan mitaan. Mitaan muuta kuin jatkuvan vasymykseni. Onneksi on valokuvat ja kotivideot. Niita katsellessa tulee haikea olo, voi kun saisi elaa edes yhden paivan uudelleen.

Näiden ajatusten kera painelen petiin ja päätän selvitä. Päivä kerrallaan, uskoen, että kesällä on jo helpompaa. En ole ajatusteni kanssa ainakaan yksin.