Minä tein sen!

Koulu on ohi. Tutkintotodistukset jaetaan juhlassa ensi viikolla. Minä tein sen! Valmistuin äitiyslomastani huolimatta alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Jälkikäteen ajateltuna, hullu. En suosittele. Viikon ajan kouluttomuudesta nauttineena, ihmettelen kun villasukat ja pipot edistyvät. Tänään lainasin kirjastosta kirjan (joka ei ollut koulukirja). Onkohan tätä tapahtunut useampaan vuoteen? Lapsi nukkuu toisinaan jopa 13h yöunia ja yhdet tunnin päikkärit.

Havahdun välillä ajatukseen: minulla on aikaa. Ei sentäs tylsää tai ei-mitään-tekemistä. Siihen menee vielä hetki jos toinen...

Olen alkanut muistaa, ettei elämä olekaan niin vakavaa. On aika vähän löysätä. Päästää irti omista tavoitteista, rooleista ja suunnitelmista. Elää tätä hetkeä. Antaa lapsen levittää lelut pitkin kotia, ruuat pitkin pöytää ja sotkea telkkarin kanavat. Tekemällä oppii. Tehdä lumienkeleitä, ryömiä hangessa, juosta kilpaa naapurin lasten kanssa. (Edellinen lause koski siis muuten minua...)

Kunnes tammikuussa aloitan työt... 

Nautitaan raakana

Kävimme kirjastossa ostamassa miehelle ensi kevääksi kuntosalikortin ja lainaamassa lapselle kirjoja. Taapero juoksi hyllyjen välissä, nauraa kihersi, sai käytöksestään kehuja (!) kirjastotädeiltä ja oppi repimään rukkaset käsistään.

Äiti meni lainaamaan valitut kirjat (joka onneksi maalaiskunnassa onnistuu, vaikka kirjastokortti olisi kotona), kääntyi katsomaan miestään, joka on istuutunut pukemaan lapselle rukkaset ja bongasi samalla pöydälle asetetun kirjan. Kannen erikoisen typografisen asettelun vuoksi kirja herätti huomiota ja hetken mielijohteesta päätin lainata Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -opuksen. Kotona en saa laskettua kirjaa käsistäni. (Oletteko lukeneet?)

Miten niin kaikki tapahtuu tarkoituksellisesti?

Help me! - Villatakkikriisi

Syksyn tullen on pakko pukea kuoritakin alle lämmintä (ja talven tullen talvitakin alle) ja nyt on pulma.

Miulla on ollut (tai on edelleen) huippuihana valkoinen, hupullinen, palmikollinen neuletakki, jossa on puiset pötkylänapit (Clash Long Cardigan, Vero Moda). Kyseinen vaate on kuulunut suosikkivaatteideni joukkoon muistikuvien mukaan likimain ehkä neljän vuoden ajan. (Joka tapauksessa se on niin vanha, ettei netistä löytynyt enää kuvaa siitä...) Se on sen verran nyppääntynyt ja no, käytetyn ja kuluneen näköinen, että sen pukinkonttiin silloisen tyttöystävänsä toiveiden mukaisesti hankkinut mies on sitä mieltä, ettei se päällä ole enää asiaa kodin oven ulkopuolelle. Hyvä, että sisäpuolellakaan sen päälle pukemista kovin hyvällä katsotaan...

Olen jo parin vuoden ajan kuullut lupauksia siitä, kuinka korvaava neule ostetaan välittömästi, kun se vastaan kävelee. Ongelma onkin siinä, että on vaikeaa löytää mitään yhtä ihanaa!

Kas! Kun tähän käyttöön tarkoitetun neuletakkini tulee olla paksu ja lämmin. Olen vilukissa. Tässä neuleessa tulee olla huppu. Ja napit, jotta sen saa suljettua (miksi kaupoissa myydään nykyään niin paljon napittomia villatakkeja?). Ja se saisi olla vähän pidempää mallia, kuten tuo ihanuuteni, jotta se peittäisi reilusti myös ilmeisen pitkän selkäni. Ja taskut olis kiva olla! Väristä voin joustaa, mutta mieluiten valkoinen. Ja mieluiten palmikoilla. Ja mieluiten puisilla napeilla...

Arvaatte varmaan? Mahdoton tehtävä! Jos joku jostain löytää kyseisiin kriteereihin mätsäävän yksilön, niin etsäviitsisitsä ilmoittaa siitä välittömästi? Tack.

Ps. Ehkä joudun kriisissäni osta(tta)maan laivastonsinisen inttivillapaidan ja tyytymään toistaiseksi siihen. Lämmin se on, kauneudesta ei sitten puhuta. Seuraava neulekaan ei täytä yllämainituista kriteereistä juuri ainuttakaan, mutta on silti aika valloittava! (Kuva: Desigual)

Loppurutistus

Olen vielä pienen hetken hiljaa.

Käyn koulun loppuun ja aloitan työt. Viikot koulussa (lapsen kanssa ja ilman, kiitos hoitojärjestelyiden onnistumisesta kaverille!) ja viikonloput töissä. Tänäkin viikonloppuna teen yhden 26 tunnin työvuoron...

Niin, että palataan asiaan joulukuussa, kun elämä taas voittaa. ;)

Milloin elämästä tuli näin monimutkaista?

Anteeksi, olen ollut hiljaa, kiireinen. Äiti ja opiskelija.

Olen tällä viikolla useampaan otteeseen havahtunut lapsuudesta tuttuun tunnetilaan. Johonkin niin aitoon, että on hetken päästä hämmennyksestä toivuttuaan miettinyt minne se on koskaan kadonnut. Esimerkiksi se tunnelataus, mikä liittyi lapsena sanaan ’ukki’. Se odotus ja riemu. Tai se tunne, kun tiesi pääsevänsä mukaan naapurikaupunkiin ja elämä oli täynnä yllätyksiä.

Nykypäivän elämä on hurjan hektistä ja tulevaisuussuuntautunutta, moniulotteista ja monimutkaista. (Luulen että muillakin, mutta täällä ainakin.) On pakko lukea tenttiin, joka on parin päivän päästä, jotta osaa siellä jotain. On pakko miettiä koko viikon ruokalista, jotta on jotain kaupasta ostettavaa ja sitä myöten syötävää. On pakko kysyä, sopia ja lyödä lukkoon tapaamisia. On pakko suunnitella.

Haluaisin omistaa elämäni lapselle. Elää sitä elämää, mitä lapsena suunnittelin. Unohtaa koulun, työn ja kiireen. Leikkiä, syödä, juosta, nauraa ja nukkua. Ja herätä malttamattomana uuteen päivään, siihen tunteeseen, ettei enää jaksa maata sängyssä, vaan haluaa elää uutta päivä ja uuden päivän riemuja!

Mitä tapahtui ja missä välissä? Onko ihan oikeasti pakko suunnitella? Katsoin tänään lapseni kuvia, sitä miten syötävän suloinen se on ollut ihan vauvana ja miten nopeasti vuosi on kulunut. Katsoin eilen hammaspesulla itseäni peilistä ja mietin, että tunnenko enää ihmistä kuka minusta on tullut? Istun mieluummin tietokoneella, kuin leikin lapseni kanssa, koska on pakko tehdä koulutehtäviä. Onko ihan oikeasti pakko? Mitä tapahtuu jos en lue tenttiin? Jos en stressaa? Jos leikinkin lapseni kanssa ja keskityn olemaan 100% läsnä? Sitä en ole ollut taatusti viime tammikuun jälkeen, siitä päivästä, kun palasin koulunpenkille.

Odotin lasta, odotin elämää rakkaimpani kanssa. Ja nyt se ahdistaa enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Tiedättekö, se mikä ahdistaa ei ole lapsi, ei koulu vaan se yhtälö. Minä en voi elää sellaista elämää kuin tällä hetkellä haluaisin ja siitä syystä elän valtavassa ristipaineessa, keikutan vaakaa puolelta toiselle ja horjun.

Yritän ajatella, että pari kuukautta ja elämä palaa uomaansa. Hullua sinänsä, että siinä vaiheessa, parin kuukauden kuluttua, olen menettänyt vuoden lapseni elämästä. Vuoden, joka ei enää koskaan palaa! Tämäkö on sitä elämää, mitä olen kuvitellut 20 vuotta sitten tänä päivänä eläväni? Miksen siis nauttisi? Juoksisi ulkona, katselisi uutta kaunista omaa kotiamme, halaisi miestäni, heittäisi kuperkeikkaa ja alkaisi elää? Tätä päivää, tätä hetkeä.

Meillä kuitenkin on vain yksi elämä. Haluanko elää sen murehtien ja stressaten vai yritänkö kaivaa sen ajatuksen lapsuudesta, jota kuvittelin elämän olevan aikuisena?

Suosittelen...

Ihan ekaksi: kiitos kommenteista! Hämmennyin blogini lukijoista. Ja vakuutuin, että tällä on paikkansa. Unohdetaan siis se salasana, ja yritetään unohtaa myös liian tiheä suodatin päästä. On tärkeää puhua asioista.

Niinkun nyt vaikka näistä tänään. Istun nykyään autossa 1,5h päivä, sillä opinahjooni kertyy matkaa suuntaansa omalla autolla ajeltuna 45 minuuttia. Bussilla ei pääse kuin puolimatkasta ja siihen meneekin sitten jo yhtäpaljon aikaa kuin koko matkaan. Perheellisenä se ei nyt vaan käy. Aion blogata jossain kohtaa kanssa-autoilijoista, mutta tänään kerron siitä, mitä radiosta kuulin.

* Ensinnäkin. Menomatkalla YleX:n aamu-uutisissa kerrottiin Ihan tavallisia asioita -sivustosta. Ehdin äsken tutustua, koukutuin. Kerrankin välitetään! Ollaan tosissaan ja konkreettisia, ilman hienoja lauseita. Vaati aikaa huomata, että sivuston juju on siinä, että kuka vaan voi sitä täydentää. Jätin jo oman kommenttini, mihin sinulla on sanottavaa? www.tavallisia.fi

* Kotimatkalla joka kanavalta tuli vaan ärsyttäviä biisejä, surffailin kanavien välillä ja päädyin jonnekin, minne ikinä ennen en. Yle Yksi -kanavalta (kyllä, olen 28, en 82v!) tuli kiinnostava puheenvuoro veroparasiitien ja Euroopan kriisien yhteydestä. Kuulin viimeiset 15 minuuttia ja niiden perusteella suosittelen.

 "Veroparatiisi kuulostaa muutaman superrikkaan kivalta palmusaarelta mutta on tosiasiassa palj

on pahempaa. Noin puolet maailman lainarahaliikenteestä kulkee veroparatiisien kautta. Suomalaisetkin suuryritykset toimivat niissä. Johtuuko kaikissa länsimaissa ilmenevä julkisen talouden kriisi siitä, että suuryritykset pakenevat veroja paratiiseihin? "

Pieni ryhmä rikastuu ja kaikki muut köyhtyvät, mut ei siinä mitään. Kärsitään eniten siitä, että 100:sta suurimmasta eurooppalaisesta yrityksestä 98 ujuttaa varantonsa veroparatiisien kautta jonnekin, mistä me emme tiedä. Mutta tiedämme, että niillä verorahoilla olisi kehitetty ja ylläpidetty mm. julkista terveydenhuoltoa. Ihan kiva hei. Juttu päättyi siihen, ettei tarkotus ollut masentaa vaan herättää ajattelemaan, että tarttis varmaan tehdä jotain...

Positiivisena asiana, esim. Helsinki on päättänyt tiputtaa yhteistyökumppaneistaan ne yritykset, jotka toimivat veroparatiiseissa. (Millonkohan muut?) Valkoista valoa - Paratiisin pimeä puoli

Kiinnostaako voittaa haalari?

Talvihaalareista haaveilevien kannattaa kurkata linkin taakse!

http://caacabaana.blogspot.fi/2012/08/arvonta.html

Äidin kuulumiset

Keskiviikkona eräässä tapaamisessa kysyttiin, että koska minulla on ollut edellisen kerran koko päivän hyvä olla, en osannut vastata. En muistanut niin pitkälle.

Sen jälkeen on onneksi nukuttu monta yötä yhtä putkeen (!). Sillä kun lapsi oppi kävelemään ja kun imetyksen loppumisesta oli kulunut 1,5 viikkoa, hän poika päätti alkaa nukkua. Unta riittää 20-7 tai 8 ja vielä päivällä tunnin tai kahden unet päälle. Voitte arvata, että tästä rytmistä pidän kynsin hampain kiinni, eikä sitä sotke mikään!

Kuten päätellä saattoi ekasta lauseesta, olen siis hakenut apua tähän jatkuvaan v*tutukseen. Ravannut siellä sun täällä ja yksi tapaaminen on ollut kotonakin. En tiedä onko noista tapaamisista mitään apua ollut tai tule olemaan, mutta on tästä se ilo, että tuntuu, että joku vihdoin ottaa miut ja nää murheet tosissaan eikä paikkaa kaikkea sanomalla että "Se nyt vaan kuuluu asiaan, koita pärjätä, niin ne muutkin tekee."

En koe, eikä onneksi ne toisetkaan osapuolet, että olisin masentunut, vaikka ensimmäiseksi käteen koitettiin tunkeakin masennuslääkkeitä! Niinpä - miksi suomalaiset ovat tilastokärkeä? Ennenku ehdit kissaa sanoa, olisi jo resepti kourassa. Kai se olis yhteiskunnalle halvempaa lääkitä kaikki tokkuraan ku tarjota jotain oikeeta apua. En ole toimintakyvytön, en lamaantunut. Päinvastoin, tunnen itseni ylitehokkaaksi (siis tiedättehän hulluna hommaa mutta lista ei lyhene vaikka miten paljon teet, unta saat vasta kolmen aikaan ja mietit että mitä kaikkea olet unohtanut, mitä voisit jättää tekemättä ja mitä pitää huomenna muistaa). En ole alakuloinen, en osaa enää edes itkeä tätä tilaa ja tilannetta. Jotenkin tuntuu, että viimesen puol vuotta on ollut niin turtunut olo, että ainoat tunteet on olleet ärtymys, ahdistus ja viha. (Se on kuulemma nimeltään pitkittynyt stressitila.)

Ai mitä minäkö? Ulospäin on helpointa esittää aina, että kaikki on hyvin jeejee. Kun ei jaksa kenenkään sympatiapuheenvuoroja. Eniten tässä tarvittaisiin konkreettisia apuja, että päästäisiin jonnekin joskus yksin tai kaksin, saataisiin tekemättömiä hommia tehtyä ja vaikka purettua noita toista kuukautta kotona pölyttyviä muuttolaatikoita...

PS. Olen alkanut miettiä, kerronko täällä itsestäni liikaa. Välillä ahdistaa tilittää aika henkilökohtaisiakin juttuja ja olen miettinyt, että kenelle tätä blogia kirjoitan. Muistoksi itselleni? Tiedoksi lähipiirille? Vertaistueksi muille äideille? Olen miettinyt, pitäisikö tämän olla salasanan takana, niin että tietäisin ketkä tarinoitani lukevat.

Toisaalta mietin, että blogini on täyttänyt tehtävänsä, jos yksikin "huijattu" äiti huokaisee näitä tekstejä lukiessaan, ettei olekaan murheineen yksin, vaan että muillakin on samanlaisia äitiyteen liittyviä tunteita. Ottakaa kantaa, suljenko blogin salasanan taakse vai pidänkö avoimena?

Babysteps

Ensin kesäkuun lopussa ipanainen ihmetykseksemme käveli äidin luota mummin luo muutaman askeleen matkan. Sitten sama toistui kotona äidin luota isän luo ja takaisin, matka piteni heinäkuun mittaan ja lopulta ipanan sai huijattua kävelemään kymmenenkin metriä, kun itse siirtyi samaa tahtia kauemmas. Keskiviikkoiltana se alkoi karhukävellä ja torstaina tajuttiin, että se kävelee enemmän kuin konttaa. Kai se voidaan todeta: Poitsu 1v1kk kävelee! Vieläkään ei silmä ole tottunut, sillä aina pienen pään ilmestyminen yllättävältä korkeudelta herättää samanlaisen hykerryttävän muljahduksen sydämessä. Hupsua! Tai se tepsutus... Hän kävelee söpösti zombie-maisesti kädet edellä. Erään vieraamme sanoin: "Se näyttää siltä ku se olis 3-promillen kännissä." No - jututkin ovat sitä tasoa, hän huutaa koko ajan "äiJÄ!" Milloin tarkoittaen äiti tai anna tai katso tai - mikä nyt kontekstiin sattuu sopimaan.

Ai hei, kuinka liikuttavaa: Ukkelin lempipuuhaa on hakea kirjalaatikosta kirja, kantaa se äidille/isille/mummille/kummille/... ja istahtaa itse perässä syliin! Aww. <3

Olen hullaantunut! Joku kehtasi väittää, että vauva-aika on ihanaa ja lapsen kanssa kamalaa. Itse alan nyt nauttia tästä touhusta, sitä vuorovaikutuksen määrää. Se tunne, kun tajuaa että lapsi ymmärtää mitä sanot ja haluat! Ah ja ihanaa!

Taisteluni

Luettuani tänään varhaiskasvatuksen tenttiin Hyvä päivähoito -kirjaa ja istuttuani Kompassissa keskustelemassa ihanien naisten kanssa, olen saanut uskomattoman levollisen kokemuksen siitä, että tämä on juuri nyt minun hetkeni. Tämä on se taistelu, joka minun kuuluu tässä hetkessä käydä, tullakseni siksi ihmiseksi joka olen, joka haluan olla, joka minusta tulee. Äiti, kasvattaja.

Tätä taistelua olen lykännyt ja lykännyt, vuoden ajan ahdistunut, pelännyt menetetyn elämän puolesta, roikkunut kynsin ja hampain menneessä, surrut ja vihannut.

Kun olisi vain pitänyt osata luovuttaa. Olla heikko. Antaa periksi niistä kaikista periaatteista ja säännöistä, joita on omaan arkeensa luonut. Antaa menneiden olla, ja antaa tilaa tulevalle. Jotta se, mikä on tulossa olisi saanut tilaa ja aikaa.

On aika murtaa suojamuurit, antaa kyyneleiden virrata ja itkeä itkemättömät itkut.

Minä tarvitsen tukea, hyväksyntää, vakuuttelua siitä, että uusi elämä on entistä parempi. Kuljethan ystävä kanssani tätä tietä ja rohkaiset minua? Minä todella tarvitsen nyt kaikkia rakkaita ihmisiä ympärilläni.

Surullista, että vasta tämän ahaa-elämyksen myötä nautin ajasta lapseni kanssa. Niistä hymyistä, askelista, leikeistä, haleista. Sanojen tapailusta, pilkistävistä hampaista, lahkeessa roikkuvasta taaperosta. Joka sängyssään nukkuessaan näyttää jo niin isolta pojalta. Kamalaa, että olen menettänyt vuoden elämästäni hänen kanssaan sumuun ja usvaan. Se tuntuu niin suurelta menetykseltä!

No, näin tämän on kuulunut mennä, luotan siihen nyt. Ehkä joskus vielä ymmärrän miksi.

Nyt luotan näihin toivon ajatuksiin ja kuiskaan hiljaa rukouksen: "Anna voimaa luottaa huomiseen, anna uskoa siihen, että Sinä tiedät mikä on minulle oikein ja hyvä. Anna luottamus siihen, että näin tämän täytyy mennä."

Help me!

Nyt hei hoi äidit ja isät, mummot ja kummin kaimat! Tää äiti tartteis vähän apua. Meillä nimittäin huudetaan, äiti ja lapsi, ja siinä kohtaa ku ite huutaa kiljuvalle kakaralle, että nyt HILJAA niin herää miettimään et mennäänpä taas metsään.

Ok, on fakta, että miun kahdeksan viikon työharjoittelu loppui viime viikolla, minkä seurauksena ipanalla lienee jonkinasteinen äitivaje. Sylissä se ei kuitenkaan yleensä viihdy sekuntia pidempään, ellen kävele ympyrää ja siihen miusta ei tällä erää ole. Meillä on nimittäin vielä noin sata eri tavarakasaa eri huoneissa, sillä myö muutettiin omaan kotiin (joka on kolmanneksen suurempi kuin edellinen, mutta jossa tuntuu olevan säilytystilaa vähemmän kuin edellisessä kodissa.)

Kaiken kruunaa tieto siitä, että esikoisemme ainutkertaiset 1vee juhlat vietetään sunnuntaina. Minulla on kaksi vaihtoehtoa a) pidämme juhlat kokonaan puutarhassa (joka kröhöm sekin tosin vaatisi vielä hienosäätöä) tai b) toteutan työkavereiden idean: laita eteiseen purkki tai järjestä lastenkutsujen tyyliin ongintaa ja jaa työtehtäviä (mm. ikkunanpesua, kukkapenkin kitkentää) ja tarjoa ruoka+kakku sitten kun työt on tehty.

Miten luulen, että tää kaatuu kuitenkin siihen, että sullon purkamattomat laatikot lapsen tulevaan huoneeseen ja vetoan siihen, ettei sinne kannata katsoa, koska se kuitenkin vielä remontoidaan. Ystävät ympärillä toteaa liki päivittäin, että kyllä ne ymmärtää, että teidän koti on keskeneräinen, kun olette juuri muuttaneet.

Toisaalta toivonkin niin. Sillä olemme itse tehneet jo joitakin muutoksia ja toivon, että vieraatkin tulevat huomaamaan myös loput remonttikohteemme, sillä pitäähän se nyt hyvänen aika päästä näyttämään, että meistäkin onnettomista tunareista on johonkin! ;)

Mutta se mistä aluksi aloitin... Haluaisin tietää syyn, miksi ukko huutaa ja huutaa ja huutaa. Herää öisin kolmesti tissille. (Se siitä pääsiäisen unikoulusta; annoin periksi jossain kohtaa harjoittelua, kun totesin että on pienempi paha herätä syöttämään, kuin valvoa tunteja huutavan kakaran kanssa ja yrittää jaksaa aamulla töihin. Mies kääntää tässä kohtaa kylkeä. Sama mies, joka vuosi sitten ei voinut nukkua, jos makuuhuoneessa oli yhtään valoa tai mistään kuului ääntä. Lapsi rääkyy sängyssään ja yritän tökkiä miestä hereille sanoen, että se heräsi. "Ai kuka?" - No kukahan meillä herää jos minä herätän...?)

Tämä hermojen menetys liittyi siis hetkeen, kun tämän kesän kolmantena auringonpaisteisena iltana yritettiin tehdä pihahommia, ja lapsi huutaa jo rattaat nähdessään pää punaisena, sen jälkeen selkä kaarella rattaissa (uudet naapurit varmaan soittaa kohta poliisit), ja syy lienee se, ettei kukaan kahteen minuuttiin viihdyttänyt häntä. Huusi kymmenisen minuuttia laululeikeistä, kirjoista ja leluista huolimatta, kunnes meillä meni hermot kaikilla ja tulin lapsen kanssa sisälle (peukutukset miehelle, joka ahkeroi pihakivityömaan yksin loppuun). Sisällä lapsi huutaa sylissä, tai konttaa perässä ja ylläri ylläri huutaa. Ainut tapa saada pikkukaveri hiljaiseksi oli mennä kylpyyn. Myös iltapuuro sujui. Kunnes sitten nukkumaankäydessä piti taas vaihteeksi huutaa. Useampana iltana ja yönä on nyt ollut tapana nousta seisomaan sängyssä ja huutaa, kunnes joku kaataa pötkölle. Osaa kyllä laskeutua itsekin, muttei selvästi pinnasängyssä.

Voi äly ja väläys, kun joku nyt kertoisi et MITÄ se huutaa. Kun itse on sekä fyysisesti, että henkisesti väsynyt, niin tuota huutoa on aivan mahdoton kuunnella.

Ikeatuunausta

Kuten jo tulikin mainittua. Puuhaamme muuttoa. Vieläpä ensimmäiseen omaan kotiin. Ja minulla on valtava halu tehdä, laittaa, muunnella, muokata, sisustaa, suunnitella... Oletan sen johtuvan siitä, että kerrankin on mahdollisuus laittaa omaa kotia juuri sellaiseksi kuin haluaa, miettimättä vuokranantajan ajatuksia tai sitä, että joskus tästäkin on lähdettävä. (En usko, että asumme loppueläämme tässä tulevassakaan kodissa, mutta ajatus pitkäaikaisemmasta asunnosta se silti on.)

Tämä touhuamisinto ei ole rajoittunut ainoastaan seinämateriaaleihin tai pihakalusteisiin, olohuoneen tai keittiön pöytään, vaan likimain kaikkeen tästä huushollista uuteen siirrettävään. Koti on tällä erää täynnä Ikea-rojua, joka sinänsä on kaikessa edullisuudessaan palvellut meitä toistaiseksi hyvin. Olen totaalisen huono luopumaan ylimääräisestä. (Perustelen kaikkea kaatopaikan lopullisuudella, mutta ekoteko sekin olisi, että raaskisin luopua esimerkiksi vanhoista työnäytteistä tai inspiraatiota varten säilytetyistä lehdistä. Turhaan tilaa vievät, kun alaakin olen jo vuosia sitten vaihtanut!) No siis. En aio myöskään heivata kaikkea Ikeasta hankittua yli laidan, vaan keksiä uutta. Toistaiseksi paras idea on ollut siirtää uuteen olohuoneeseen sopimaton Expeditin tv-taso työhuoneen kirjahyllyksi ja pistää huonekasvit telkkarin tilalle.

Mutta hei! Sittenpä löysin IkeaHackersit! Hahaa, vihdoin "joku" (ja toinenkin) on keksinyt, että pienellä vaivalla saa Ikea-romuistakin tuunattua ihan omannäköisiä tai jatkettua niiden käyttöikää! Aivan mielettömiä ideoita ja kuinka pienellä rahalla.

Tähän rakastuin itse...

http://www.ikeahackers.net/2010/11/bedroom-dress-boys.html

Jos miulla menis makkarissa tuollainen kotelointi sotkemassa sisustustusta, olis nää heti meillä!

Eikun unelmoimaan ja suunnittelemaan. Ja pakkaamaan tavaroita. Aika palauttaa mieleen tutut neljä kasaa: säilytä, säilytä jossain muualla, hävitä ja kierrätä. Toivon kahden viimeisimmän tällä kertaa voittavan.

Tilinpäätös

Kahden päivän päästä ipanapa täyttää 11kk. Huh! (Ei Huh! - mitä ihmettä, vaan Huh! - helpotusta.) Ollaan tarpeeksi lähellä 1v-kilometripylvästä, jotta voin tehdä ensimmäisen vuoden tilinpäätöksen. Etenkin, kun 1v synttäreiden aikaan meillä puuhataan muuttoa omaan kotiin, joten voi olla, että siinä rytäkässä tämäkin asia unohtuisi.

Ensimmäisen kuukauden aikaan masuvaivaitkua päivittäin tunteja kuunnellessani, muistin Project Mama -blogista lukeneeni, että ensimmäisen vuoden jälkeen elämä helpottaa. 11 pitkää kuukautta edessä, ajattelin.

Jos jotain on käynyt näiden jo kuluneen 11 kuukauden aikana selväksi, niin se että minusta ei tullut äitiä kädenkäänteessä. En ole selvästi niitä ihmisiä, jotka suuriin muutoksiin sopeutuvat silmän räpäyksessä, vaikka pieniin kyllä. En vaan suostu edelleenkään hyväksymään tosi asiaa, että lapsi vie minulta kaiken. Olimme ehtineet olla kotona kokonaiset kolme (!)  päivää, kun itkin miehelleni sitä, miten minua pelottaa etten jaksa huolehtia pikkuvauvastamme. Miten minä olen huolissani siitä, onko minusta tähän. Ja heti perään olin pyytämässä vauvalta anteeksi, että edes sanoin niin ääneen. Todellista Vuoden Mutsi - ainesta.

En ole se zen-äiti, joka sietää lahkeessa kitisevää ipanaa koko valveillaoloajan, hymyilee aurinkoisesti ja leipoo pullat päiväuniaikaan. Sen sijaan minusta on yhä jokseenkin hämmästyttävää, ettei tuollaisen leluvuoren kanssa voi viihtyä minuuttia pidempään yksin. Räjähdän nollasta sataan alta nanosekunnin siinä vaiheessa, kun herra kitisee kolmatta tuntia suostumatta tissille tai nukkumaan, tai ylipäänsä mihinkään, ja itse pitäisi saada sen kymmenen asiaa tehtyä. Todella mieltä ylentävää huomata karjuvansa alta metrin mittaiselle pää punaisena. Tilanne muuttuu täydelliseksi siinä kohtaa, kun oivaltaa, että vika ei ollut lapsessa.

Hullu olen kyllä. Mutta kuka pakotti jatkamaan opintoja vauva-vaiheessa? Olen tehnyt vuoden sisään kaksi pitkää työharjoittelua, joista pedagoginen jakso päiväkotiin on parhaillaan käynnissä. Olen aloittanut opinnäytetyön, kirjoittanut kolmekymmentä sivua teoriaa, lukenut kymmenkunta aiheeseen liittyvää kirjaa. Istunut kursseilla, ajanut 100km päivässä päästäkseni kouluun ja kotiin. Kirjoittanut esseen jos toisenkin. (Ja sitten tuntuu, että en ole saanut mitään aikaiseksi?) Anna anteeksi lapseni, äiti lupaa jatkossa olla enemmän läsnä.

Ellen olisi lauantaisissa yo-juhlissa istunut valmiiksi, olisin lentänyt pyrstölleni. Jouduin kahdesti kysymään mitä. Ensin en kuullut, seuraavaksi en ollut varma kuulinko oikein. Sukulaistäti (+75v.) sanoi: "Se taitaa alkaa olla rankin aika A:nkin kanssa takana?". Siis mitä? Nytkö se salaliitto alkaa purkautua? Nytkö jo vanhemmatkin ihmiset myöntävät, ettei vauvavuosi todella ole mitään pullantuoksuista sohvalla makoilua vaan raakaa ja rankkaa työtä, hermoja raastavaa hommaa, uuvuttava urakka? Vai onko se niin, että tämä kerrotaan kaikille esikkoäideille vasta tässä kohtaa, mitä?

No. Kaiken tämän jälkeen koen, että olen heinäkuisen lomani ansainnut, onneksi vieläpä miehen kanssa yhteisen! Olkoonkin, että ensimmäinen viikko menee omassa (lue: pankin) kodissa muuttolaatikoita purkaessa ja esikoisen elämän ensimmäisiä synttäreitä järjestellessä.

Tää on puoliksi vitsi, mutta saisikohan lomaa lapsestakin?

Ei pidä ymmärtää nyt väärin. Kyllä ipana osaa olla ihanakin. Näkisitte, kun se on oppinut morjestaan. Kun sille sanoo heihei, se vilkuttaa ja kun sanoo moi, se nostaa käpälän kohti kattoa ja virnuilee leveästi! Kaikkein ihanin se on, kun se nukkuu. Ja kyllä minä sitä rakastan. Päivä päivältä enemmän. Joskus minä vielä opin olemaan se ihana äitikin; ehkä sitten kun osaan antaa hetkeksi periksi itsekkäästä pyrkimyksestäni elää vauvavuoden aikana myös omaa elämääni. Pitäisi muistaa, että loppujen lopuksi tämä on vain yksi ohikiitävä hetki. Tärkeä vaihe elämässä. Että vielä tulee se aika, kun aikaa on vain itselleni. Vielä tulee se aika, kun minä kaipaan tätä hetkeä enemmän kuin mitään. Kuten sanottua, hullu.

Yksin - kaksin - kolmisin

Yksin kotona. Kovin montaa iltaa en ole 11 kuukauteen ollut yksin kotona. Saati, että olisin ollut yötä yksin, tai siis kaksin.

Mies työmatkailee. Minä ja pikku-ukko olemme kaksin kotona. Ensimmäiseksi illan suussa kotiin päästyämme laitoin stereoista soimaan omaa lempimusiikkiani (en voi tehdä sitä normaalioloissa, sillä mieheni ei pidä musiikkimaustani). Pikkumiehen kanssa taistelimme aikamme hiiren ja kaukosäätimen herruudesta. Huutohan siitä seurasi. Tässä kohtaa huomiotani 110% vaatineen ja siitä 30% saaneen jäbän hermot paloivat lopullisesti. Jos se osaisi takoa lattiaa nyrkein ja saada itkupotkuraivarit, niiden paikka olisi ollut nyt. Äiti ei siis päivitä soittolistaa, selvä.

Oman ruuan sain syötyä lahjomalla pöydän päässä istuvan, puheenvuorojaan äänekkäästi käyttävän puheenjohtajan riisimuroilla ja leivänkäntyllä. Takuuvarma nakki. Hänethän oli syötetty siis heti kun tulimme kotiin. Mummilassa kitinäksi muuttuneen hoitopäivän pelastin hiekkalaatikkovisiitilla, ja kylvyllä. Takuuvarma nakki vol2.

Ehdin illan aikana miettiä noin kolmekymmentäseitsemän kertaa, ettei minusta olisi yksinhuoltajaksi. Hatun nosto niille, jotka siihen kykenevät. Minä en jaksaisi. Tarvitsen omaa aikaa, omia touhuja, oman elämän.

...

Valmistauduin ennakolta tähän yh-rupeamaan ajatuksella, että tämä ilta on pienen miehen (huomenna pakenemme mummilaan, Taivaan Isälle kiitos lapsen ihanista isovanhemmista). Keskityn vain ja ainoastaan häneen, lapseeni. Helppoahan elämä olisi, jos olisi elettäväksi vain tämä lapsi ja koti ja koko elämä olisi siinä. Minulla on kuitenkin myös koulu ja siihen liittyvät sata asiaa. Yhtä monesta muusta olen joutunut luopumaan, saadakseni tämän yhtälön toimimaan. Se minua surettaa. Ja auta armias sitä aikaa, mikä minulle jää käteen kun opiskelut joulukuussa ovat ohi! Minusta tuntuu, että olen luopunut liian monesta asiasta, jotka rakentavat sitä, kuka minä olen. Olen joutunut antamaan periksi, mahduttaakseni elämään tällä hetkellä sen, mitä siihen kuuluu. Olen luopunut rakkaasta joogasta, monesta seuraamastani tv-ohjelmasta, neulomisesta, ompelusta, leipomisesta, lenkkeilystä, kirjojen ja lehtien lukemisesta, ...

Toisaalta, kun alan miettiä listaa, se ei tunnukaan niin pitkältä ruudulla kuin päässäni... Asioita joutuu alkuun päästyään miltei keksimällä keksimään. Ja kun ne nyt tuohon kirjoitti, niin pistää ihan miettimään, että eiköhän noista, jos ihan totta puhutaan, niin pienellä järjestelyllä jokaisen saisi palautettua?

...Teenköhän mie elämästäni liian vaikeaa? Jos ihan totta keskittyisin lapseen 100%, olisin läsnä ja tekisin muut hommat vasta sitten, kun ipanapa vetää hirsiä, niin mie varmaan nauttisin elämästä enemmän. Tällä hetkellä tuntuu, että yrittää tehdä koko ajan noin kymmentä asiaa yhtä aikaa, eikä onnistu yhdessäkään.

Teho(kasta)hoitoa.

Minua itkettää.

Luin Leijonaemojen blogista jutun pääkaupunkiseutulaisista lasten teho-osastoista.

En voi ymmärtää, että Suomessa tapahtuu tällaista. Suomessa, jossa lasten asema on vuosia ollut turvattu. Suomessa, jossa lasten oikeuksia puolustetaan.

Kun hätä on suurin, kenellä kestää kantti jättää lapsi yksin?

Ensinnäkin. Lapsi tarvitsee vanhempiaan. Ja jos on vakavasti sairas, niin varmasti tavallista arkea enemmän. Toisekseen, miten voidaan ohittaa kommenteissakin esiin noussut ajatus siitä, että psyykkinen hyvinvointi vaikuttaa fyysiseen. Ihan totta, on todistettu että vanhuksia kuolee ikävään ja yksinäisyyteen. Entä sitten pieni lapsi? Eläisikö Anni, jos vanhemmat olisivat saaneet viettää yön hänen kanssaan? Pitää pelkäävää lasta sylissä? Paijata tukkaa ja tarttua kädestä?

Olen järkyttynyt.

Näillä osastoilla työskentelee ihmisiä, jotka tekevät työtään täydellä sydämellä ja antavat itsestään kaiken. Älä syytä heitä. Tämän muutoksen on lähdettävä meistä, asenteista, vaatimuksistamme. Tämä on sinunkin käsissäsi. Avaathan suusi?

PS. Sen voisi tehdä myös esimerkiksi MLL, lapsiasiainvaltuutettu, tahi muu asiaan liittyvä!

Elämäni ensimmäinen...

Tänään aamulla autossa tajusin, miten onnellinen saankaan olla viettässäni ensimmäistä äitienpäivääni (jopa niin onnellinen, että silmät kostuivat ajatuksesta, köh). On melkoinen etuoikeus ja onni, kaikesta rasittavuudestaankin huolimatta, olla pienen Akseli-pojan ihan ikioma äiti!

Tämä runokin itketti minua tänään. Sillä tämä jos mikä kuvaa täydellisesti arkeani ja elämääni tällä hetkellä. Oikeastaan eilen, tänään ja huomenna.

Äiti nauraa meidän nauruamme,
itkee kyyneliämme,
vastaa meidän rakkauteemme,
pelkää meidän pelkojamme. 

Äiti elää myötä iloissamme,
huolehtii kaikkia huoliamme
ja kaikki toivomme, kaikki unelmamme
äiti toivoo ja uneksii kanssamme. 

Julia Summers

Vietin siis tänään elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Mieheni vastasi koko päivän kulusta ja hyvä niin. Rakastan yllätyksiä. Aamiainen sängyssä aloitti päivän loistavasti. Äitienpäivälahjaksi sain asiaan kuuluvasti Mymmelin äiti -mukin. Aamupäivästä ajoimme vanhempieni vuokraamalle kesämökille. Nautin kiireettömyydestä! En vilkaissutkaan kelloa, sillä kerrankin minun ei tarvinnut. Joku muu piti huolen siitä, että olemme oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Mikä voimauttava tunne, elää yhtä ainutta hetkeä! Nautin kuulkaa jopa haravoinnista, sillä minulla oli aikaa itselleni. Nautin lapseni ilmeestä keinussa. Nautin hyvästä perheeni valmistamasta ruuasta ja yhdessä touhuamisesta. Iltapäivällä kävimme appivanhempien luona kahvittelemassa. Tuvan täydeltä lapseni serkkuja ja touhua. Suku on tällaisina hetkinä paras; onneksi niitä on tavallaan kaksin kappalein.

No hei, päivä oli lyhyesti sanottuna loistava, lukuun ottamatta minuun tarrannutta flunssaa.

Energiaa ja voimaa arkeen!

Kävin eilen kuuntelemassa Paula Heinosen "Voitko hyvin? Energiaa ja voimaa arkeen." luentoa.

Päällimmäisenä jäi mieleen kaksi asiaa: a) Sattumaa ei ole ja b) älä usko, jos lääkäri sanoo että seuraillaan.

Sattumaa ei ole, koska kaikki tapahtuu jostakin syystä. Ja lääkäri voi sanoa vaivaan jos toiseen, että katsotaan vähän eteenpäin ja kuulostellaan. Silloin pitää toimia ja olla uskomatta. Vaatia hoitoa ja marssia tarvittaessa funktionaalisen lääketieteen tohtorin tykö.

No onhan se nainen kävelevä mainos, toisaalta guru, ihanan innostunut, tietää mistä puhuu, mutta myös taitaa ne kikat, joilla jallittaa kuulijansa. Puhuu paljon asiaa, mutta myös koukuttaa. Ei sillä, tarkoitus on hyvä, joten menkööt tämän kerran. Sillä hei haloo maailma, on vihdoin aika herätä. Syömme lääkkeitä turhaan! Kipulääkkeet, närästyslääkkeet, masennuslääkkeet, betasalpaajat, allergialääkkeet... Ja auttaako ne? Tästä Paula eilen puhui: Ei. Ne ei auta, mutta kappas kuinka sattuikaan, kaiken a ja o on se mitä syömme.

Voiko se muka olla näin helppoa? Parantaa sairauksia, terveyttä ja hyvinvointia?

Loogisesti, voi. Käytännössä kaikki ravintomme kulkee suun kautta. Sillä on väliä mitä syömme, sillä kumoamme ruokaa ja juomaa kurkusta alas paitsi nautinnon halusta, myös elimistön rakennus- ja polttoaineeksi. Sillä on väliä mitä syömme, sillä siitä mm. aivomme ja maksamme ammentavat tarvikkeensa.

Lyhyesti.

• Syö antioksidantteja, etenkin jos pudotat painoa! Älä pudota painoa liian nopeasti, esim. 25kg vuoden sisään on liikaa! Myrkyt lähtevät liikkeelle ja tulet todella huonovointiseksi. Antioksidantit (esim. mustikassa paljon, vihreä tee, kylmäpuristetut öljyt, kaalit, kuidut) sitovat ja neutraloivat näitä myrkkyjä.
• Syö reilusti D-vitamiinia (50 μg tai jopa 100 talvisaikaan, kesällä ei tartte, jos on 15min päivässä klo 12-14 välillä ulkona). D-vitamiini on vitamiinihormoni ja sen puute aiheuttaa mm. talvimasennusta ja kevätväsymystä. 
• C-vitamiinia aina stressitilanteissa; puskuroidussa tai luonnollisessa muodossa, sillä se imeytyy ja kestää elimistössä.
• Unohtakaa margariinit. Paras levite syntyy itse: Voita 100g, ruokaöljyä 1dl ja vettä 1dl. Ohje esim. täältä.
• Käyttäkää extra virgin öljyjä: oliivi, rypsi, avokado, sesam ja lasipullossa!
• Tarkistakaa, ettei leivässä lue sisällyksessä lisättyä gluteiinia 
• Omega 3 ja 6 tasapainossa 
• Ravinto ja mieli ovat yhteydessä. Huolehdi foolihaposta ja B12-vitamiinista 
• ... Niin ja elämästä pitää nauttia nyt!

Kannattaa ehkä myös punnita pitäiskö vaihtaa hiusväri luomuun. Sillä tummat hiusvärit voi tappaa. Ne kerääntyy elimistöön, eikä koskaan voi tietää milloin raja tulee vastaan. Samoin huulipunat kannattaa vaihtaa luonnonkosmetiikkaan. Ellet halua syödessä ja juodessa nieleskellä samalla lyijyä, kadmiumia ja muita ympäristömyrkkyjä... Sinnehän ne huulipunat joutuu, ruuan mukana elimistöön. Puikko kerrallaan... Nam.

Koskaan ei hei ole liian myöhäistä. Kaiken voi korjata. Tämän opin eilen: Suolisto uudistuu viiden päivän välein, joten nyt vaan niskasta kiinni ja elintapojen kimppuun. Sillä voi nimittäin voittaa parhaimmillaan vuosia jopa vuosikymmeniä elinaikaa! Aika hyvät arpajaiset vai mitä?

Lähde: Paula Heinonen, Imatra 24.4.2012

Be the change you want to see.

Muutos. Sitä tässä on yritetty, odotettu ja valmisteltu. Siellä sun täällä. Ketjureaktiona.

Vauva-arki. Nyt yhdeksän kuukauden jälkeen alan päästä jyvälle tästä elämästä. Ensimmäisiä kertoja useampaan kuukauteen; minä nautin vanhemmuudesta! Minusta on hienoa, että minulla on lapsi! Ikioma vauva, jonka saan kasvattaa juuri niinkuin haluan. Jota saan sylitellä niin paljon kuin haluan. Tai hän haluaa; mitä hän ei useimmiten halua, kun minä haluan. Ja minä en halua, kun hän haluaa... Edelleen on päiviä, kun illalla hammaspesulla leukaluun kivistyksen asteesta päättelee, että päivä ei ole ollut helpoimmasta päästä. Ihan pohjanoteerauksia ei enää sentäs tule. En itke enää päivittäin, edes viikottain. (Toim.Huom. Oisko tästä jo voinut päätellä pikkusen aiemmin, ettei vanhemmuuteen kuulu pelkät surun kyyneleet...?). 

Apu ja oma-arvo. Minä en jää enää yksin. Ymmärrän, että vauvani vaatii muita enemmän. Ymmärrän, että tämänikäistä voi jo ohjata ja kasvattaa. Kaikkea ei tarvitse ottaa vastaan ajatuksella; se on vauva, ei se sitä tahallaan tee. Avaan suuni, kerron tarvitsevani aikaa ja rauhaa. Valvon, kun muut nukkuvat (vaikka univelkani lienee makkarissa tälläkin hetkellä tuhisevia ukkojani syvempää). Olen olemassa itseäni varten. Tämä on minun elämäni! Minun päätökseni, minun toiveeni, minun ratkaisuni, minun unelmani. Miksi annan muiden kävellä taas ylitseni, vaikka vannoin vuosia takaperin ettei niin tapahdu enää ikinä, ei koskaan? Tänään avasin suuni, ja ilmoitin että en aio olla enää yhtä kiltti. Minullakin on tarpeita, vaatimuksia, pikaisia toimia vaativia tehtäviä. Hyvä esimerkki: mielestäni laskujen maksu ei ole prioriteetti yksi kotiin tultaessa, vaan sen voi hoitaa jälkikasvun vedellessä hirsiä. Ei voi, kun unohtuu. --> Korvan taakse.

Parisuhde. Yhdeksän kuukauden hammasten kiristely vaatii veronsa. Jos pahaa oloa ei pura lapseen, sen purkaa puolisoon. Hei, minne se kuuluisi kadottaa? Mihin muut äidit purkavat vihan, katkeruuden, kiukun, epäoikeudenmukaisuuden, ahdistuksen ja pelon? Tämä voi tuntua tyhmältä kysymykseltä, mutta ei ole. Minulla on rajoittunut kyky käsitellä negatiivisia tunteita, kaipaan vinkkejä! Ipanan ensimmäisen elinkuukauden aikana teimme pyhän sopimuksen olla eroamatta vauvavuoden aikana, tuli vastaan IHAN mitä vaan. Olemme heränneet todellisuuteen. Vuodesta on kolme neljännestä käytetty. On aika tehdä jotain, jotta olemme yhdessä vielä ne seuraavatkin kvartaalit. Parisuhde vaatii työtä. Käytämme lauantaina kummioption. Lapsi yökylään, äiti ja isä leffaan ja syömään.

PS. Iholla sarja tarjosi tänään (jaksossa 7; olen _vähän_ jäljessä) piiloviestin makuuhuoneen seinältä: Be the change you want to see. Pikagoogletus kertoi sen alkuperäksi Gandhin ja sen jatkuvan vielä ...in the world. Minulle riittää tämä hetki: koti, perhe, lapsi ja itseni. Siitähän se muutos lähtee, itsestä. Kun muutut itse, on muiden pakko muuttua mukana. Welcome aboard.

(EDIT: Edellisestä pohjanoteerauksesta on aikaa peräti 20 päivää. Vau mitä vuoristorataa. Toki väliin mahtui viikon etelänloma. Lienemmekö olleet äiti ja lapsi loman tarpeessa, kun kumpaakin on kiukuttanut reissun jälkeen hitusen vähemmän?)

Eniten vit*uttaa kaikki.

Nyt taitaa alkaa totuus valjeta...

On nimittäin niin, että mie oon joutunu käymään hullua taistelua tän äitiyden kanssa koko tähän astisen 8,5kk urani ajan. Oon lapsesta asti kuvitellut, että miun elämän tärkein tehtävä on olla äiti. Ja sit mie oon tässä ihan paska!

Mie en kestä lapseni kiukuttelua ja itkua, mie lasken viikon ajalta ruokailutilanteita, että ne menis miehen kanssa tasan. Mie en millään tasolla kestä tätä epäoikeudenmukaisuutta, joka arjessa vallitsee. Se on meidän lapsi, mutta mie kannan vastuun. Tai en kanna. Sillä mitä mie teen? Mie karkaan takas kouluun ennenku napero on puolta vuottakaan. Meen harjoitteluun, kun se on 7-8kk, jolloin olen poissa kotoa viisi päivää viikossa, 7h kerrallaan, ja hylkään sen täksi aikaa hoitoon vanhemmilleni.

Niinä päivänä, kun olemme lapseni kanssa kaksin kotona, naputan harva se aamu itku kurkussa viestiä vanhemmilleni, tai miehelleni, ennenkuin olemme saaneet edes aamupalaa syötyä, että mitä mie teen kiukkuavan muksun kanssa. (Kääntöpuolena tajusin tänään, että ipana taatusti pohtii mitä tekee kiukkuavan äidin kanssa, eh. Olemme siis yhtä onnellisia kumpainenkin, kun joku apuvoima soittaa ovikelloa). 

Oon koittanu miettiä, että mikä tässä mättää. Tätähän mie nimenomaan vuosia halusin! Oman pienen käärön, johon tuhlata se ylitsevuotava rakkaus, hoivaamisen tarve ja ylimääräinen aika.

Tulos: Mie en kestä tätä toista varten elämistä, valvomista, imetystaistelua enkä oman ajan ja elämän menetystä (niin, ehkä juuri siitä syystä en kestä noita listan alkupään asioita..). Mie tykkään kyllä lapsista, mutta ilmeisesti vasta siinä vaiheessa, kun ne osaa puhua ja kävellä. Pari tuntia kitinää kuunneltuani miuta suoraan sanottuna vituttaa se, ettei lapseni osaa kertoa mitä se parkuu. Ehkä tää on toisen kanssa sitten jo helpompaa, kun on joku checklist mitä alkaa käydä läpi, että mikä sen huudon takan voi olla. Ja ehkä se eka jo viihdyttää sitä tokaa?

Miulle kyllä kerrottiin, ettei äitiys oo ruusuilla tanssimista. Sitä mie en tajunnu etukäteen, että äitiys on näin jatkuvaa olemassa oloa toista varten. Mie en halunnut luopua omasta elämästäni ja taistelen sitä vastaan yhä.

Onhan se kriisi. Lapsen syntymä. Vanhempien elämä muuttuu täydellisesti, vaikka sitä vastaan taistelis kuinka. Niinkun miekin lupasin, ettei mikään muutu. Että raahaan lasta veneilemään ja muihin omiin harrastuksiini mukana. Sinne jäi. Niinkun koko muukin oma elämä. Olis vaan helpompaa hyväksyä se. Todeta, että tämä on tässä ja nyt. Miun on turha haaveilla vuosiin siitä, että saisin joogata iltaisin rauhassa. Että voisin päähänpistosta lähteä vaikka baariin yksille. Tai ajelemaan, tai matkalle, tai mitään.

Ja sitten... nyt jo kaipaan aikaa, kun Akseli oli vauva. Siis vastasyntynyt. Kun nukuttiin yhteentoista ja katsottiin Naapureina Madridissa, jos edes herättiin siiheksi. Kun oli aikaa käsitöille, valokuvakirjoille, ja ajatuksille. Muistan kyllä, sillon se otti päähän. Se tilanne, se arki, se että en saanut aikaiseksi lähteä ulos neljän seinän sisältä.

Tiedän, että kaipaan vielä tätäkin aikaa. Miksi se sitten on niin vaikeaa nauttia just nyt ja tästä hetkestä?

Silence.

Mie oon harjoittelussa. Ollut kuusi viikkoa. Se loppuu huomenna, lupaan palata langoille lähipäivinä.

Anteeksi hiljaisuus.

Anna mun kaikki kestää.

Rouva allekirjoittanut ei malttanut seisoa siinä jonossa, missä kärsivällisyyttä jaettiin. Ipana tuntuu missanneen saman jonon yhtä lahjakkaasti. Olemme huono yhdistelmä. Jäbä kiihtyy nollasta sataan nanosekunnissa ja on alkanut osoittaa oman tahtonsa temperamentilleen tyypillisen tulisieluisesti. Kauas se omena ei todellakaan tipahtanut. Äiti ymmärtää tilanteen, mutta ei kykene elämään tilannetta. Miulla palaa hermo välittömästi, kun ipana huutaa ilman selvää syytä ja ratkaisua siihen. Ja voin kertoa, se ei ole päivässä kerta tai kaksi.

Hammasta on purtu siihen malliin, että leukaluuta jomottaa. Muutaman kerran kovempaan ääneen lapselle tiuskahdettuani (ja siitä säikähdettyäni) soitin neuvolaan ja sain apua. Tai saan. Vielä mitään hurjan konkreettista ei ole tapahtunut.

Olen yrittänyt ymmärtää mikä tässä mättää. Eihän se herranen aika sentään tahallaan huuda, ei se minua kiusatakseni vingu ja vongu. Siedän kyllä väsyitkun ja nälkäitkun; minä tiedän mikä niihin tepsii. Mutta annas olla, kun ipana on ruokittu, vaippa vaihdettu eikä se selvästi ole uninenkaan - mikä avuksi? Ympäristö tarjoaa vaihtoehtoja: sillä on mahavaivaa, se on yliväsynyt, se tekee hampaita, se on vaan se ikä, toi on vaihe - se menee ohi. Ne joilla on jo omia lapsia tietävät, että sitä seuraakin sitten uusi vaihe... Voidaanhan myö sopia sitten, että ne on tällä kertaa vaikka ne hampaat: toinen on kaksi viikkoa vanha, toinen kohta viikon. Sieltä ne söpösti pilkistelee!

Kumpa se oppisi pian puhumaan ja kertoisi itse, mikä sitä vaivaa. Sen sijaan, että vinkuu päivät pitkät ja öisin herättää tunnin välein. Sanoin jo, joo tiedän ettei se tee sitä tahallaan - mutta voit kokeilla tilannetta kotona: laita kello soimaan öisin tunnin välein ja kokeile kuinka kivaa se on, etenkin jos seuraavana päivänä pitäisi jaksaa töihin. Tahallaan tai ei, niin hauskaa se ei ole.

Hoen itselleni, että tällä on tarkoitus. Lähinnä teen sen pysyäkseni järjissäni ja vakuuttaakseni itselleni, että tämä kaikki tapahtuu jostain syystä. Ehkä tarkoitus on opettaa äidille sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä - sitä, mistä tämäkin tarina sai alkunsa. Uskon, että tulevaisuudessa sitä vasta tarvitaankin.

Löysin netistä hienon tekstin pätkän (kirjoittajaa ikäväkseni en).

Ihailen kärsivällisiä ihmisiä
enemmän kuin koskaan ennen,
sillä tiedän miten heistä tuli sellaisia. 

Minusta tulee sitä nyt.

End of an Era.

Haikeaa. Ahdistavaa. Odottavaa. Motivaation puutetta. Jännittävää. Mielenkiintoista. Arveluttavaa. Hämmentävää. Opettavaista.

Siinä se nyt sitten oli. Minun ja ipanan kotiputki. Aloitan huomenna työharjoittelun perhekodilla. Kotoa lähtö herättää monenlaisia tunteita. Harjoittelun piti alkaa vasta ensi viikolla, mutta sairastapauksen vuoksi minua tarvitaan jo aiemmin. Olin kuvitellut, että minulla on vielä reilusti aikaa käsitellä tähän liittyviä tunteita. Se aika onkin nyt. Sillä huomenna olen jo iltavuorossa uudessa roolissani.

Tunteiden kirjo on valtava. Samaan aikaan odotan, että pääsen tekemään jotain omaa, jotain mitä osaan, jotain mistä nautin. Samaan aikaan pähkäilen, miksi jätän oman lapseni hoitoon mennäkseni hoitamaan vieraita lapsia. Etenkin, kun omassakin vanhemmuudessaan ajoittain kompuroi. Samaan aikaan kauhistelen sitä, miten minä ("Aion hoitaa lastani vähintään sen kolme vuotta kotona!") lähden töihin ja jätän 7kk ikäisen lapseni hoitoon.

Yritän ajatella, että kyseessä on toistaiseksi kuuden viikon pätkä. Työpaikastakin on puhuttu, mutta keskityn aluksi vain harjoittelemaan. Yritän ajatella, että tämän aika ja paikka on tässä ja nyt. Jos emme olisi muuttaneet toiselle paikkakunnalle, olisin jatkanut kouluani jo syksyllä (ipanalla olisi silloin ollut hei ikää 2kk). Yritän ajatella, että olen päivittäin poissa vain noin 7h. Meille jää muksun valveillaoloajasta vielä melkoisesti yhteistä aikaa; etenkin jos kykenen olemaan sen ajan enemmän läsnä kuin tällä hetkellä pystyn.

Ehkä tämä tekee meille hyvää. Voimauttaa molempia. Opettaa elämän tosiasioita. Ehkä pitäisi olla huolissaan vasta, jos tämä elämänmuutos ei aiheuttaisi tällaista tunnemyrskyä.

Ps. Olen viihtynyt tällä viikolla auton ratissa kutakuinkin 4,5h. Viime yönä näin unta, jossa olin skeittamassa. Tullut vähän kuunneltua YleXää...

Nykyaikaan, mars.

Otin tänään pelottavan askeleen, vielä pelottavammankin kuin sen että astuin tänään myös hammaslääkärin ovesta sisään. Olen koko viikonlopun arponut, tuuminut ja miettinyt. Ja tänään kävelin kauppaan ja ostin kosketusnäyttöpuhelimen. Ensimmäiseni (!). Pelottavaa tästä tekee se, että olen jo valmiiksi riippuvainen mesestä, facebookkaamisesta ja blogeista (noin nyt joitakin mainitakseni). Minua suoraan sanottuna on kauhistuttanut ajatus, että nämä seuraavat minua jossain vaiheessa myös silloin, kun en ole tietokoneella.

Olen ihmisenä kuten helsinkiläinen Anu (Kodin kuvalehti 3/2012); Minä en käy Facebookissa. Minä olen siellä. Aamulla avaan, illalla suljen, jos muistan. Farmville sentäs jäi Akselin synnyttyä, mutta tarpeeksi aikaa kuluu myös kavereiden touhujen seuraamiseen ja omien kuulumisten päivittämiseen. Ja se myös vähän ahdistaa. Etenkin nyt, kun puhelimen myötä netti seuraa matkassani minne ikinä menenkin. Paitsi jos ei oo kenttää, tai akku loppuu. Minkä se teki jo.

Uskon, että minä olisin ollut onnellisempi menneisyydessä. Nykyaika tarjoaa liikaa virikkeitä ja liikaa valinnanvaraa. Tästä kertoo myös se, että puhelimenvaihdoin yhteydessä poistin kännykästä miltei kaksisataa turhaksi käynyttä puhelinnumeroa. Tekstiviestejä siellä odottaa tuhatkunta. Vois opetella kirjottamaan kivat ylös heti ja poistaa turhat samantien... Mut niin!

Samassa KK3/2012 lehdessä päätoimittajan kirjoitus vetoaa:

Ei ollut mummolla aikaa keskittyä itseen. Ei tarvetta etsiä merkitystä ja sisältöä elämään. Ei pakkomiellettä ehtiä jumppaan. Ei tuskatilaa siitä, ettei pääse toteuttamaan itseään. -- Arki itsessään otti ja antoi kaiken. Ei ollut liikaa aikaa miettiä miettiä, eikä liiaksi vaihtoehtoja. Ei levottomasti harhailevaa mieltä, ei kiireen tuntua.

Jos ahdistun liikaa, ostan seuraavaksi Doron.

Uskallatko kertoa, ketä äänestät?

En ole vielä päättänyt mitä mieltä olen siitä, että nykyään puhutaan avoimesti siitä, ketä äänestää. Toisaalta se on hyvä, toisaalta ei.

Radiossa ei ole tänään muusta puhuttukaan kuin siitä, kuin sosiaalinen media löyhentää vaalisalaisuutta. Ihmiset puhuvat nykyään Facebookissa ja Twitterissä avoimesti ehdokkaastaan ja puoluekannastaan. No, minä olen tehnyt sen jo ajalla ennen Facebookkia. (Olen nimittäin toivoton salaisuuksien kanssa.) Joten ei yllätä.

Toisin oli ennen. Silloin olivat äänessä vain ne, joilla oli vaalikirja. Oliko ennen politiikka niin vakavaa, ettei ystäväpiirissä suvaittu ihmistä eri puolueesta ja siksi politiikasta ei kannattanut puhua? Välttämättä edes perhepiirissä. Vai ovatko puolueet nykyään niin lähellä toisiaan, ettei suurta eroa äänestääkö ystäväsi vihreitä vai vasemmistoa, keskustaa vai kokoomusta? Vai eikö politiikalla ole enää niin suurta merkitystä meille? Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa, ehkä juuri tästä syystä uskallan myös hehkuttaa seuraavaa. Minä nimittäin äänestän Niinistöä, mutta olen aivan fiiliksissä Pekka Haaviston vaalikampanjasta.

Huomenta, kansalaiset! Heräämme tilanteeseen, jossa Pekka Haavisto on edennyt kakkoskierrokselle, mutta virallisen kampanjan varat ovat loppuneet. Niinpä meidän panoksemme vaalityössä on entistä tärkeämpi. On aika käynnistää kakkosvaihe.

Pekka-tietoutta voi jakaa halvalla. Poljetaan Pekka Haavisto Factsin operaatio Post-it vauhtiin. Kirjoitetaan faktoja muistilappuihin. Kiinnitetään niitä ilmoitustauluille, autonne ikkunaan, työpisteisiin... Mielikuvitus on rajana. Ei peitetä lapuilla kilpailijan vaalimainoksia!

Toivotamme lämpimästi tervetulleiksi KAIKKI puoluekannasta riippumatta.

No. Onhan kampanja yksinkertaisesti vain LOISTAVA. Tämän edullisemmaksi on kampanjan vaikea käydä. Tämän vetoavammaksi on kampanjan vaikea käydä. Ja tämän helpommaksi on kampanjan vaikea käydä. Se on kunnioittavaa, se on yllättävää. Ja se haastaa äänestäjiä pohtimaan miksi. Se vetoaa etenkin nuoriin ja nuoriin aikuisiin. Se on yhteisöllistä.

(Kröhöm. Lisäksi jossei ole aiemmin käynyt ilmi. Olen hulluna post-it -lappuihin. Niistä voi tehdä kaikkea kivaa ja niillä voi jakaa kaikkea kivaa. Tästä joskus toiste...)

... Hei pliis, voiko Niinistö ja joukot keksiä enää mitään yhtä mahtavaa?

Just little things

Löysin ihanan nettisivun. Tätä lukiessa kulkee väristyksiä pitkin selkäpiitä, toisinaan nousee hymy huulille ja aikaa saisi kulumaan pienen ikuisuuden. Tässä vain muutamia silmiin sattuneita ihastuksia.

Nykypäivänä harvinaista. Mutta aina yhtä mieltä lämmittävää.

Pohtiiko kukaan muu, voiko kerran tavattua ihmistä moikata kadulla?

Tällaisen minuuttiaikatauluttamista harrastavan perfektionistin
parhaat päivät ovat olleet niitä, joissa tilaa on ollut sattumalle
ja elämälle.

Tästä syystä tykkään ajaa autoa joko yksin tai lapsen istuessa
takapenkillä. Mieheni kieltää usein minua laulamasta.

Tarvitseeko tätä selittää?

Usein unta muistellessa ja edestakaisin kelatessa nukahdan
uudelleen ja seuraavan kerran herätessä se on pyyhkiytynyt
muistista. Aika ärsyttävää.

Tai Yogi-tee.

Se yllättää aina.

Oih, tätä minä rakastan!

Kerran partiolainen, aina partiolainen. Kaipaan tulta. Haluan
 takan, leivinuunin, nuotiopaikan, puulämmitteisen kiukaan,
kaminan. Räiskyvän tulen ja lettupannun.

Kiitos rakas.

Ihana vertaistuki!

Kiitti vaan läheiset mammat. Olen viimeisen parin päivän aikana kavereiden vauvoja ja elämää seuratessa huomannut olevani itseasiassa aika onnellisessa asemassa vauvani kanssa.

Ensinnäkin: minulla on vain yksi lapsi. Ei uhmaikäistä parivuotiasta takomassa lattiaa, roikkumassa nilkassa, kaipaamassa viihdytystä, järjestämässä hulabaloota, kiusaamassa vauvaa... (to be continued)

Toisekseen: minulla on lapsi, joka viihtyy sylissä. Useimmiten hän rauhottuu ja tyytyy siihen. Hän istuu ja ihmettelee. Toisinaan häntä saa kanniskella parikin tuntia ympäri asuntoa, kun missään ei ole hyvä. Mutta silloinkin on olemassa kantoliina, joka hänelle kelpaa.

Kolmannekseen: hän on aika helppo. Lapsella ei ole iho-oireita, allergioita, hammasvaivaa, uniongelmia. Hän ei kieltäydy syömästä, hän ei syö vain lusikallista (sillä hänhän syö kaiken mitä hänelle tarjoaa). Hän ei (enää) pulauttele. Hän useimmiten viihtyy hetken myös lattialla lelujensa kanssa. Hänellä on kaksi vanhempaa jakamassa vastuuta, neljä ihanaa isovanhempaa viihdyttämässä ja auttamassa sekä jopa kaksi isoisovanhempaa.

Notta niin. En kirjoita tätä masentaakseni teitä ihanat ystäväni, arvostan seuraanne ja uutta näkökulmaa. Kirjoitan tämän itselleni muistutukseksi, että voisin valittaa vähemmän. Tilanne voisi olla radikaalisti huonompikin. Nostan teille hattua, että jaksatte ja selviätte. Kyllä minäkin aion.

On varmaan ihan Luojan luoma jekku, että vauvavuodesta ei jälkikäteen muista kuin ne parhaat palat, jos niitäkään. Muuten maailmassa olisi vain yksilapsisia perheitä; sen verran yleistä tämä kaikki masentelu ja ahdistus vauvavuoden aikana tuntuu olevan.

Voi miten odotan...

Vauva-lehden tuoreimmassa (1/2012) numerossa Pientä säätöä -kolumnisti Sanna Kangasniemi osui asian ytimeen. Pue lapsi sanoiksi -tekstissä kirjoittaja pohtii sitä, kuinka äitiydestä puhutaan niin helposti kielteiseen sävyyn. (No niinkun töistä ja pomoistakin.) Mutta kaiken keskellä unohtuu "se tyyppi, jonka vuoksi hommaa tehdään".

Voi kuinka oikeassa hän olikaan sanoessaan:

Toisten lapset ovat usein näkyvämpiä. Ai kun hauska silmien siristys. Voi miten hauska ilme.

Kun pitäisi kertoa jotakin omasta lapsesta, tulee helposti mainittua vain tavallisia ikävaihejuttuja. Nousee seisomaan tukea vasten. Syö hyvin. Nukkuu. Ei nuku.

On paljon tilanteita, joita on miettinyt omalle kohdalleen ihastellessaan muiden vauvoja: Voi miten odotan, että voin tehdä noin oman lapseni kanssa. "Haluan ehdottomasti köllötellä hänen kanssaan puolialasti ihokontaktissa peiton alla." (No, ei ole tullut edes mieleen kokeilla vieraamman ipanan kanssa). "Haluan hänet istumaan pöytämme päähään lounasaikaan." "Saan pitää häntä sylissäni niin paljon kuin haluan (totuus tosin on, että hän haluaa aina enemmän kuin minä). Minne minä olen nämä unohtanut? Miksen toteuta niitä nyt, kun minulla on vauva? Puoli vuotta on hujahtanut jo ohi!

Muiden vauvat on aina ihania, kauniita, suloisia... Ja oma ei (vaikka se onkin maailman ihanin, söpöin ja rakkain). Vähän ristiriitainen tunne, mitä on hankala selittää. Tavallaan, että on tilanteita joista toisten vauvojen kanssa nauttii ja oman kanssa hoitaa velvollisuudesta. Surullista eikö? Ihan niinkuin se, että odottaa oikein et joku toinen ottaa vauvan syliin, kantaa ja viihdyttää hetken. Ja heti, kun joku toinen sen tekee, niin tahtookin lapsen takas omaan syliinsä. Hullujen hommaa tämä äitiys.

Mut niin. Se kolumnin asia. Kangasniemi kirjoitti pitkän listan siitä miten ihana Vilho on. Tässä pari sanaa Akselista.

Akselin lempikappale on LMFAO:n Sexy and I know it. Kyllä. Ironista, sillä esim. kappaleen musiikkivideota ei näe Youtubesta, ellei ole 18-vuotias. Ja tämän tahtiin 0-vuotiaamme tanssii silmät loistaen. Sufflaa, kuten kuuluu. Myös saman poppoon aiempi kappale Party Rock Anthem kuuluu herran lempibiiseihin. Ei. Näitä ei ole soitettu hänelle tarkoituksellisesti. Hän on vain sattunut bongaamaan ne radiosta tai soittolistoilta ja alkanut hytkyä. Ei sillä, tämä paljastus tasapainottanee tilannetta: äitinsä ensimmäiset musiikkilöydät lastenlistan ulkopuolelta olivat Jordy ja Arja Koriseva; melkein yläasteiässä.

Toinen mahtava juttu, millä ukkeli kerää meidät ympärilleen nauramaan on hänen tapansa päristää. Meinaan vaan, että yritäpä itse päristää niin, että työnnät samalla kielen huulten väliin. Onnistuu helpommin, jos suussa on kuolaa, puuroa, maitoa, vettä, jne. Myös Akseli tietää tämän.

Hänen tapansa syödä tuttia on niin ikään hurmaava. Se saattaa puolihuolimattomasti roikkua toisesta suun pielestä, tai omin sormin paikoilleen asennettuna jäädä vahingossa pystyasentoon. Eikä menoa haittaa. Hassu mies.

Ja tämähän on vasta alkua! Tästä lähtien lupaan yrittää katsoa lastani myös ulkopuolisen silmin. Sillä hän on kertakaikkiaan ihastuttava.

Puolivuotissynttärit

No mutta. Ipanapa on kasvanut. Olen keskittynyt ylistämään (lue: valittamaan) äitiyden iloja ja unohtanut kertoa pikkumiehen kuulumisia. Se kasvaa ja kehittyy, arvasitteko?

Tiistaina on neuvola ja saan tarkkoja mittoja. Mutta tämän tiedän:

- Se on niin pitkä, että meillä on olemassa enemmän pieneksi jääneitä vaatteita, kuin ukkelin kasvamista odottavia vermeitä.

- Se painaa niin paljon, että minä juuri ja juuri jaksan nostella sitä suorille käsille. Turvakaukalossa kantaminen alkaa olla tukalaa puuhaa. Minä myös syön aina alahuultani, kun joudun nostamaan poikaa. Nostan poikaa ilmeisen usein, sillä myös hän on vastikään oppinut tämän taidon. Alahuuli häviää näkyvistä yhtenään.

- Se täytti eilen puoli vuotta ja oppi samana päivänä istumaan. Siinä se töjöttää matolla ja esittelee uutta taitoaan ylpeänä serkun 8-vee synttäreillä. Äiti ei voi kuin ihmetellä.

- Se osaa tehdä tarpeensa pottaan. Kun sen vie syömisen jälkeen potalle sinne ilmestyy pissi muutamalla "pisspiss" -kehotuksella. Äiti luuli hommaa vaikeaksi ja laiskuuttaan lykkäsi pottailun aloittamista. Hah. Ipana innostui touhusta niin, että pottaan on tänään väännetty pökäleet jo kolmesti.

- Lempinimien lista kasvaa touhujen mukana: Säppä ("Säpäsäpäsäpä..."-loruilusta ja siitä johdettu Säppä-Santeri), Höpöhöpöukko (Kiitos aamuöisten höpötysten), Kekka-Pekka (jatkuvasta pystyyn pyristelystä), ...

- Se on saanut säikäytettyä minut pahan kerran. Istuimme aamulla sohvan reunalla iskän köllötellessä pitkin pituuttaan. Yhtäkkiä vauveli kurkottui ottamaan lelua maasta. Ilman, että minä tajusin mitä tapahtuu. Seurasi hidastuneita sekuntin kymmenyksiä, kun ipana alkaa pää edellä lähestyä lattiaa. Suojelusenkeli oli valppaampi kuin me vanhemmat. Ennen lattiaa olivat sekä äidin, että isän kädet ehtineet napata kiinni pienestä tutkimusmatkailijasta. Minä tuijotin lattiaa, lasta ja miestä, miettien mitä olisi voinut tapahtua.

Illalla ipana keikahti lattialla istuessaan kyljelleen, hidastetusti ottaen itsekin vastaan, ja kumautti päänsä lattiaan. Säikähdyksestä seurannut parku vaimeni äidin sylillä ja puhalluksella (ei kai sit sattunut). Mutta päähäni jäi kytemään ajatus lapseen kohdistuvasta kivusta: tämä on vasta alkua, eikä helpommaksi muutu. Uskon, että minua sattuu tuplasti mitä lasta. Nyt ja aina.

Ps. Saimme puolivuotispäivästä oivan tekosyyn kutsua mummit, ukin, papan ja kummit kylään. Olen onnellinen näistä ihanista ihmisistä ympärilläni. Niistä ihmisistä, jotka pitävät minut järjissään. Varokaapas vaan, tämä on vasta alkua. Meillä juhlitaan nimpparit, synttärit ja varmaan Akselin pehmolelujen ristiäisetkin, heti kun herra alkaa niitä nimetä. Meinaan vaan, että onko elämässä muka liikaa syitä juhlia?

Vauvavuosiallergia

Wohoo! Taudilleni löytyi nimi: vauvavuosiallergia! Kiitos diagnoosista Project Maman Katjalle.

Myös muutama tekstiin tullut kommentti osui ja upposi.

Henkka: Lähtökohtaisesti olen ehdottomasti enemmän sopiva äiti uhmaikäiselle ja jo asioita tiedostamaan alkavalle nelivuotiaalle. Tai sitten olen vaan hitaasti lämpeävä tyyppi, jolta meni pari vuotta tajuta, että lapsi ja perhe on enemmän kuin jees.

Marianne: Mulla meni vauvavuodet kahden pera-peraa syntyneen kanssa niin sumussa, etten muista niista oikeastaan mitaan. Mitaan muuta kuin jatkuvan vasymykseni. Onneksi on valokuvat ja kotivideot. Niita katsellessa tulee haikea olo, voi kun saisi elaa edes yhden paivan uudelleen.

Näiden ajatusten kera painelen petiin ja päätän selvitä. Päivä kerrallaan, uskoen, että kesällä on jo helpompaa. En ole ajatusteni kanssa ainakaan yksin.

Moi oon itsekäs äiti!

Väitetään, että äitiys tekee epäitsekkääksi.

Itse koen toisin. Vasta äidiksi tulon myötä olen huomannut, kuinka itsekäs olenkaan. Maailma on pyörinyt napani ympärillä viimeiset 27 vuotta. Nyt sen paikan on vienyt joku toinen. Hyväksyn helposti sen, etten ole enää perheen ja suvun huomion keskipisteenä, mutta rankempaa on elää ajatuksen kanssa, ettei minulla ole enää omaa elämää. Itsekkyyden puolesta puhuvat ne tuntemukset, jotka heräävät valvomisten, kitinöiden, oman ajattomuuden ja kaiken vastuun myötä.

Olen alkanut miettiä, onko minusta oikeasti vanhemmaksi. Olen koko elämäni halunnut lapsia, rakastanut lapsia, nähnyt itseni tulevaisuudessa äitinä. Nyt elän sitä elämää, josta olen aina haaveillut. Saan korjata lattialla lojuvia leluja, tuijottaa pinnasängyssään tuhisevaa vauvaa (silloin rakastan häntä eniten maailmassa) ja syöttää syöttötuolissa istuvaa ipanaa. Tehdä sitä, mitä olen aina toivonut. Ja valitan enemmän kuin koskaan, olen uupuneempi kuin aikoihin, löydän uusia puolia itsestäni, hermostun, en pysty keskittymään, minulla on nukahtamisvaikeuksia ja koen eläväni omassa pienessä kuplassani.

Äitiydenhän piti olla yhtä vaaleanpunaista tanssia ruusuilla? Jatkuvasti ympäriltä varoitellaan kuinka nopeasti pikkuvauva-aika hurahtaa ohi. Ette uskokaan, kuinka paljon minä toivon sitä. En siis missään nimessä haluaisi pyyhkiä tapahtunutta pois, rakastan kyllä lastani. Minä vain odotan aikaa, jolloin ipanan kanssa voi alkaa elää. Voi lähteä reissaamaan, mökkeilemään, veneilemään. Voin palata kouluun, töihin ja tulla kotiin leikkimään lapseni kanssa. Voidaan retkeillä, geokätköillä, käydä ravintolassa. Tehdä ruokaa, pelata, liikkua, touhuta.

Tällä hetkellä koti on minulle maailmankaikkeus, jonne minut on kahlittu pienen vauvamme kanssa. Hermostun, kun ipana alkaa vaatia minua. Haluaisin tehdä opinnäytetyötä, haluaisin neuloa, katsoa lempisarjaani televisiosta. Ja juuri silloin pitääkin syöttää, vaihtaa vaippa, viihdyttää, nukuttaa tai yksinkertaisesti vain olla olemassa toista varten.

Alunperin toivoin, että äitiyden myötä suorittaja minussa katoaisi. Sitten pelkäsin, että alan suorittaa äitiyttä. Osittain myönnän siihen syyllistyneenikin, mutta koen, että uuvuttavinta kaikessa on se, että aina pitää olla läsnä tunnetasolla. Lisäksi ärsyttää se, että minähän vain olen kotona, mutta en saa mitään tehtyä.

Nukkumaan käydessä muistutin itseäni, että itsehän tätä halusin. Aloitellassani ajatusta miksi, olin vihdoin nukahtanut.