Tänään unohtuu kaikki

Lähestyvän joulun huomaa meillä paitsi jouluvaloista ja -koristeista, myös sinne tänne ilmestyvistä listoista.

Yksi lista on lapsen toiveita, jotta koko kämppä ei täyttyisi vaatteista ja leluista vaan Akseli saisi jotain mitä oikeasti tarvitsee. Tuntuu muuten yllättävän ahdistavalta kirjoittaa toivelistaa. Onneksi lapsi ehkä ensi jouluna osaa jo toivoa itse, eikä vanhempien tarvitse tuntea tuskaa siitä, että sukulaisilta ja ystäviltä "tilataan" yhtä jos toista.

Toinen lista on Helsinkiä varten. Suvun naisten voimin lähdemme maanantaina suureen kaupunkiin joululahjaostoksille ja minä keskitän hankinnat Stockmannille. Kolmen tunnin junamatkalla ehdin miettiä, mitä kaikkea piti hankkimani (ja toiset kolme tuntia paluumatkalla miettiä mitä unohtui hankkia), joten tämä lista on vielä vajain kaikista. Onneksi meillä on matkassa lastenvaunut, ettei tarvitse kaikkea kantaa ;).

Kolmas lista koskee suvun joululahjoja. Omalla puolella meillä on ollut jo vuosia ajatuksena, ettei aikuisten kesken osteta lahjoja. Osalle on vielä vähän vieras käsite ollaanko minä ja 25-vuotias veljeni jo aikuisia vai ei, osa yrittää luistaa ajatuksella "saa ostaa, jos löytää jotain mikä on selvästi toisen näköistä". Kaksi vuotta olemme viettäneet joululahja-arpajaisia. Pikkujoulutunnelmissa marras-joulukuuntaitteessa on arvottu kuka ostaa kenellekin lahjan ja salaisuutta on vaalittu ainakin aattoon asti. Jokainen on saanut yhden lahjan, johon ostaja on voinut keskittää kaiken joululahjastressinsä. Minä olen tykännyt tästä!

Tänä jouluna päätettiin taas, ettei aikuisille osteta lahjoja (ja pikkaisen pelkään et miten meillä hukutaan paketteihin, kun Akseli on miun puolikkaalle ensimmäinen lapsenlapsi, ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, ensimmäinen siskonlapsenlapsi, ensimmäinen siskonlapsi jne.).

Ja no, mieheni puolella lahjoja ostetaan kaikille ja siitä stressaa jokainen.

Ei sillä, vaikka tavara-ahdinkoa koenkin ja yritän karsia ylimääräistä, on ihanaa avata ainakin se yksi joulupaketti. Ja jossei jotain ylläriä liity aattoon, niin on jotenkin pettynyt fiilis. En oikein osaa ottaa kantaa siihen, kuuluuko jouluna antaa ja saada joululahjoja. Tärkeimmältä tuntuu jakaa juhla rakkaiden kanssa, viettää sitä laatuaikaa koko perheenä. Mikä on pikkasen hankalaa ottaen huomioon, että asumme kunnan rivarissa, johon ei helpolla molempien perheitä mahduteta.

Ja se siihen liittyvä neljäs lista onkin sitten aloittamatta. Vietämme jouluaaton omassa kodissamme ja en ole vielä ehtinyt edes ajatella mitä ruokia syömme, miten koristelemme kuusen, mistä sen kuusen löydämme (no anopin mailta joo, mutta kun sen oikean kuusen löytäminen on pieni projekti, etenkin 5kk-ikäisen ipanan kanssa). Onhan tässä vielä mitä? Kaksi viikkoa jouluun?

Mitä on hyvä äitiys?

Seuraava teksti sisältää aika kipakoitakin OMIA mielipiteitäni äitiydestä ja jaksamisesta ja toivon, ettei kukaan loukkaannu miun sanoista...

En tiedä tekeekö tämä alan opiskelu vai oma tausta sen, mutta miulla ei oo mitään ongelmaa myöntää etten mie aina jaksa. Mie tiedän, että väsymys ja jaksaminen ovat yleinen pulma lapsiperheissä ja sen kanssa taistelee varmasti jokainen vanhempi. Eikä se väsynyt äiti ole sen huonompi vanhempi.

Keskustelu lähti kaveripiirissä liikkeelle siitä, kun kävi ilmi, ettei apua haeta sen pelossa, että pelätään, että omaa äitiyttä aletaan arvostella. Ja jokainen äiti on taatusti vähän herkillä sen suhteen...

Lisäksi olen sitä mieltä, että oikeastaan koko käsite "hyvä äitiys tai hyvä vanhemmuus" on ihan absurdi. Jokainen vanhempi on lapselleen paras vanhempi (nojoo, ellei nyt sit ole väkivaltaista käytöstä tai alkoholin kanssa ongelmaa, mut nyt puhutaan tavallisista perheistä) ja sen puoleen hyvästä äitiydestä on turha alkaa kiistellä. Niin äitien keskenään kuin kenenkään työntekijänkään kanssa. Työntekijöillä ei sitäpaitsi ole edes oikeutta puuttua asioihin, jotka eivät loukkaa tai vahingoita toista ihmistä.

Ehkä miun äitiysura on vielä niin alussa, etten ymmärrä tätä, kun en osaa edes pelätä, että kukaan arvostelis miun äitiyttä. (Paitsi no niinä hetkinä, kun ipana huutaa toista tuntia pääpunaisena ja kaikkea on kokeiltu eikä huudon syy selviä. Etenkin kun sitä jatkuu joka ilta pari viikkoa, alkaa mieleen hiipiä ajatus, että oonko mie huono äiti, kun en ymmärrä mitä lapseni itkee...) Pääasiallisesti luotan sinisilmäisestikin siihen, että tiedän kyllä itse miten haluan toimia ja miulla on oikeus toimia just niin. Se on ehkä parasta vanhemmuudessa. Muiden lapsia on aina vähän varovainen komentamaan tai kohtelemaan ylipäänsä, oman lapsensa kanssa kellään ei oo varaa tulla sanomaan miulle juuta tai jaata. Vinkkejä saa antaa, niistä poimin parhaat käyttöön, mutta nimenomaan se oikeus ja vastuu on miulla; valita miten toimin lapseni kanssa.

Mie saan väsyä, mie saan olla kiukkuinen ja miullakin saa olla huonoja päiviä; eikä se varmasti tee miusta huonompaa äitiä. Lapsi oppii näkemään, että kaikenlaiset tunteet kuuluu elämään ja säätelemään niitä.

Jokatapauksessa, jokaisella on oikeus tehdä niinkun haluaa. Ammatillisesta näkökulmasta mie kuitenkin toivon, että kenenkään jaksaminen ei ole kiinni siitä, että haluaa viimeiseen asti pitää yllä hyvän äidin mainetta.

— Mitä on siun mielestä hyvä vanhemmuus? Onko väsynyt vanhempi huono vanhempi?