16 marraskuuta 2011

Mistä tunnet sä ystävän?

Hei blogini lukija. Uskotko ikuiseen ystävyyteen?

Minulla on ystävä, johon katkaisin vajaa vuosi sitten välini kokonaan. Elämäni aikana olen ollut hänen kanssaan tukkanuottasilla asiasta jos toisesta. Parhaimpina päivinä hän on paras ystäväni, toisina hetkinä ääripäätä. Koen, että tämä ihminen tuntee minut täysin ja ei ollenkaan. Hän on ollut läsnä elämäni hetkissä lukiosta saakka, kaikissa, paitsi lapseni syntymässä. Sillä emme ole olleet viime talven jälkeen tekemisissä. Hän koki, ettei riitä minulle. Ja silloin minulle riitti. Sanoin, että jatkossa riittää, että moikataan, kun tavataan. Keskustelu käytiin messengerissä. Ei olla tavattu, eikä moikattu. Hän muutti toiseen kaupunkiin (ja niin muuten muutin minäkin).

Tilanteen tekee pulmalliseksi se, että ihminen kuuluu silti kaveriporukkaani. Facebookin mukaan meillä on 51 yhteistä ystävää (!!), mukaan lukien mieheni. Minä en pidä siitä. Enkä siitä, että hän pystyy seuraamaan elämääni olematta tekemisissä kanssani.

Olen miettinyt. Enkö pidä siitä, että hän katsoo kuvia? Enkö pidä siitä, että hän katsoo elämääni liittyviä kuvia, mutta minä en voi katsoa hänen elämäänsä? (Emme ole siis edes Facebookissa kavereita). Vai enkö pidä siitä, että hän näkee lapseni kuvia, ilman, että voin selostaa hänelle mitä ihana ipanani niissä touhuaa?

Tilanne on hankala, myönnän. Hankalampi se tosin olisi, jos asuisimme edelleen samalla paikkakunnalla. Asun kyllä nykyään samalla paikkakunnalla hänen vanhempiensa kanssa ja käyn hänen äitinsä kanssa samalla salivuorolla. Moikkaamme ja olemme vaihtaneet kuulumisiakin. How odd is that? 

Olen kuitenkin alkanut viime aikoina pohtia, että olisiko aika ottaa yhteyttä? Olemme olleet ennenkin välirikossa. Olemme ennenkin loukanneet toisiamme ja sopineet välimme. Nyt tilanne tuntuu kuitenkin jotenkin erilaiselta. Elämäntilanteemme ovat nykyään toisistaan melkolailla poikkeavat ja erosimme toisistamme tilanteessa, jossa koin ystävyytemme uuvuttavan minut.

Ihmiset ympärilläni vaihtuvat. Saan helposti uusia ystäviä. Olen utealias ja kiinnostunut muista ihmisistä. Haluan olla läsnä, nähdä, kokea ja tavata. Minä luotan sokeasti ihmisiin, avaudun aiheesta kuin aiheesta tuiki tuntemattomallekin. Typerää toisinaan, tiedän. Minulla ei ole lapsuuden ystävää (paitsi pikkuveljeni). Ja koen syyllisyyttä siitä, että tämä edellämainittu pitkä ystävyys kariutui. (Samoin kävi toissa keväänä eräälle toisellekin ystävyydelle, joka päättyi lauseeseen "Tää ei kyllä nyt johdu susta". — Hmm... oonkohan vaan ihan mahdoton ystävä?)

Hei lukijat, palatakseni vielä alun kysymykseen. Voiko kariutuneen ystävyyssuhteen elvyttää? Muuttuvatko ihmiset oikeasti kuitenkaan? Olisitko sinä valmis ottamaan elämääsi takaisin ystävän, johon et ole pitänyt yhteyttä? Olisitko valmis heittäytymään ja kokeilemaan? Ja ehkä pettymään uudestaan?

10 marraskuuta 2011

Unitauti

Huom! Seuraava saattaa järkyttää niitä, jotka uskovat pikkuvauva-ajan olevan yhtä valvomista.

Taustaksi voitaneen todeta, että pieni poikammehan nukkui sairaalassa 8h yhtämittaisia pätkiä, mikä tarkoitti, että ipana piti herättää syömään. Sen jälkeen meillä ei kuuteen viikkoon nukkunutkaan kukaan. Ei öisin eikä päivisin. Paitsi ipana, unipäiväkirjan mukaan puolen tunnin pätkissä 10h per vuorokausi.

Nyt meillä sitten taas nukutaan. 3kk iässä ipana sai ylikuorman unihiekkaa ja jätti yösyötöt pois (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Ipana nukahti viimeistään n. klo 21 ja heräsi useimmiten n. klo 9. Mikä tarkoitti sitä, että äiti sai joka yö n. 9-11h unta, riippuen siitä missä vaiheessa malttoi yrittää käydä nukkumaan tai missä vaiheessa nukkumatti suvaitsi tulla ripottelemaan unihiekkalastin äidille nimikoituna.

Kävi nimittäin niinkin, että univarasto täyttyi ja iltaisin sai mennä sänkyyn pyörimään. Äidille uni ei ennen vuorokaudenvaihtumista tullut. (Toisaalta kyllä, rakastan sitä hetkeä kun molemmat mieheni nukkuvat, huusholli hiljenee ja minulla on kerrankin aikaa vain ja ainoastaan itselleni.)

Noh, teimpä tällä viikolla havainnon. Kaksi huonommin nukuttua yötä ja olinkin virkeämpi kuin aikoihin. Että mitenkä meni? Myönnän, tämä on omastakin mielestäni utopistinen tuumaus näin pikkuvauvan äidiltä, mutta olen selvästi 4kk-ikäisen ipanan seurassa löytänyt termin 'nukkua liikaa'. Kun näillä hormonisatseilla kiskoo +10h yöunia (toki joo pari kertaa yössä pitää herätä tuttia ähisevän vauvelin suuhun laittamaan...) niin näillä unimäärillä tää mamma on koko päivän niin väsynyt ja horroksessa, että mitään en saa aikaiseksi.

Tämänkin tiedostaen sitä vaan aamulla jää niin mieluusti ipanan ruokittuaan sen seuraksi unille. Etenkin kun voidaan vallata koko parivuode (ipanan oma pinnasänky on siis meidän sängyn jalkopäässä ja siellä hän yönsä nukkuukin). Seuraava toistuu useimpina arkiaamuina. Sitä katsoo kelloa...
- Kahdeksan. Voisihan sitä nousta, saisi rauhassa syödä aamupalan.
- Mut jos kuitenkin vedän peiton korviin ja ihastelen nukkuvaa lapsukaista.
- -
- No.. jos hetkeksi laittaisi silmät kiinni.
- Kymmenen, MITÄ!? No nyt on pakko nousta ylös... Jaa, Akselikin heräsi.

Olen siis tähän asti luullut, ettei ihminen voi nukkua liikaa. Mutta me voimme. Akseli ei tietenkään nuku silloin kun pitäisi: yöllä, kouludeadlinejen lähestyessä, äidin tehdessä ruokaa, äidin syödessä... Mutta kun pitäisi jonnekin lähteä, muuttuu ipana oikeaksi nukkuMatiksi tai uniJukaksi ja päiväunta riittää tuntitolkulla, niin että taas pitää herätellä. Mikä lie unitauti iskee.

Äitiinkin. Pitkien yöunien vuoksi alan ilmeisesti vaipua jonkin sortin talviuneen. Positiivista? Eipä ainakaan syysmasennus pääse iskemään. Tosin kaikki on koko ajan kesken. Siitä seuraavaksi.

01 marraskuuta 2011

Pöpöklubin jäsenkortti

Voi moro. Luulin, että on per*eestä sairastaa. Se on sitä vasta sitten, kun siitä sairastamisesta huolimatta sinulla on huolehdittavana toinen ihminen.

Notta terveisiä vaan sairastuvasta. Tällä kertaa potilaana onkin äiti. Kurkkukipu on yrittänyt iskeä mammaan jo siinä vaiheessa, kun ipana sairasti, siinä vaiheessa kun iskä sairasti ja pari kertaa siinä välissäkin. Tosin nyt näyttää tauti vieneen voiton. Hartiat jumittaa, oikea rinta punottaa pahaenteisesti ja on kosketuskipeä, nenä vuotaa ja olo on kuin katujyrän alle jääneenä. Kuumetta en halua mitata, parempi etten tiedä. Sitä kurkkukipua ei sentäs enää ole... Kaiken päälle olen viikonpäivät kärsinyt hammaskivusta; onneksi sitä hoidetaan huomenna. Tai niin, jos hoidetaan. Pitäisi varmaan pystyä hengittämään nenän kautta.

Voi valittamisen ilo! Panadolia nokkaan, kaurapussi rinnuksille (ja vuorotellen harteille) ja mustaherukkamehua kuppiin. Tämä tauti saa riittää minulle.

Kuten yltä kävi ilmi, näitä pöpöjä on tässä huushollissa nimittäin tänä syksynä riittänyt. Ihan kuin lapsen syntymän myötä meille olisi myönnetty jäsenkortti pöpöklubiin (kuten kaikenmaailman kirjakerhoihin). "Tässä kuussa postitamme teille nuhakuumeen. Käy katsomassa ensi kuun klubiedut netistä." Pidän käteni ristissä, ettei jäsenyyttämme muuteta kausikortti-asteelle. Tämän systeemin kanta-asiakkaaksi minä en halua.