30 syyskuuta 2011

Helsinkiin shoppailemaan... kanaa!

Hei pääkaupunkilaiset ystäväni. Minulla on teille lähetyskäsky: Menkää ja ostakaa citymarketista ensi viikolla luomukanaa. Tehkää se, jotta mekin saamme!
Nyt sitä vihdoin saa: maanantaina 3.10. alkaa luomuviikko, ja samalla luomumunijakanojen liha tulee myyntiin kokeiluluontoisesti pääkaupunkiseudun Citymarketteihin. Jos kysyntää riittää, myyntiä laajennetaan muualle Suomeen. http://www.uusimusta.fi/etusivu/2011/9/27/maanantaina-saa-luomukanaa.html
Pliis, KUN kysyntää riittää. Sillä minäkin haluan kanani luomuna, en tehotuotettuna broilerimössönä.

Ps. Kai tunnet jo Ross508:n?

29 syyskuuta 2011

Sitoutuvuus

Vanhemmuus pikkuvauva-aikana on kaikkea muuta kuin tasa-arvoista. Ja sekös tällaista oikeudenmukaisuuden puolesta taistelijaa ottaa pattiin!

3kk syntymästä on pian kulunut, ja minä kaipaan omaa aikaa.

Minä haluan kouluun ja töihin! Minä haluan ulos syömään (ja juomaan) ystävieni kanssa! Minä haluan joskus kääntää kylkeä, kun isä herää syöttämään vauvaa keskellä yötä! Minä haluan nukkua aamulla pitkään! Minä haluan neuloa, lukea kirjaa, askarralla, ommella, istua sohvan nurkassa ja keskittyä vain ja ainoastaan itseeni.

Minä uskon, että ainakaan meidän perheessä isä ei ihan 100% tajua sitä, miten sitoutunut äitinä tähän meidän pikkuruiseen vauvaan olen, lukuisista selitysyrityksistäni huolimatta. Ymmärränhän minä, ettei töissäkään helppoa ole. Minun näkökulmastani se on kuitenkin 8 tunnin pätkä pelkkiä omia (ja työnantajan tarpeita). Minun tämän hetkinen työnantajani teettää minulla 24 tunnin päivää. Minun on mahdollista poistua vauvan luota maksimissaan kolmeksi tunniksi. (Sen jälkeen tarvitsen matkakumppanikseni rintapumpun ja pikku-ukkeli matkaeväät.)

Minä kaipaisin palkaksi vähän kunnioitusta. Vähän kiitosta siitä mitä teen. Vähän kehuja ja ylistystä. Vähän tiimityötä. Ajatuksen siitä, että minä en ole yksin lapsemme kanssa. Se on meidän lapsi, ei pelkästään minun lapseni.

No, aiempaa listaa ajatellen... Minä olen silti onnellinen, että saan aamuisin kääntää kylkeä, kun mies lähtee töihin. Minä olen onnellinen, että minulla on ystäviä, joiden luo voin mennä vauvani kanssa kylään. Minä luotan siihen, että vielä tulee aika, kun meistä kummankaan ei tarvitse herätä öisin syöttämään vauvaa. (Ja minä luotan siihen, että kun se aika tulee, on mieheni tarpeeksi fiksu noustakseen nostamaan sen suusta lipsahtaneen tutin, jotta minä saan kääntää kylkeä.) Minä luotan, että vielä tulee sekin aamu, kun lapsi nukkuu pidempään, kuin mitä minua nukuttaa. Minä luotan, että vielä joskus minuakin kiitetään.

Siihen uskoen jaksan vielä huomisen.

27 syyskuuta 2011

Opettaja, opettaja...

Luin loistavan HS:n kolumnin. Suosittelen sinullekin: Opettaja tulilinjalla.

Oikeesti. Vanhemmuus on sinänsä hieno juttu. Se on aika tasa-arvoista. Se ei ole helppoa kellekään ja jokainen on yhtä uuno ekan lapsensa kanssa. Ei ole helppoa olla hyvä vanhempi omille lapsilleen, siitä stressaa jatkuvasti. Nyt jo. Riittävästä vanhemmuudesta puhutaan jo, mutta miksei puhuta ääneen siitä, mitä on olla hyvä vanhempi perheen ulkopuolelle? Vanhempi, kun on mielestäni vanhempi paitsi omalle lapselleen,  myös esimerkkinsä kautta tavallaan vanhempi muidenkin lapsille.

Seuraa karua yleistystä, mutta mitä nää "suojelen sinua kaikelta" -curlingvanhemmat kuvittelee, kun ne kauhistelee koulun opetussuunnitelmia: ihmisbiologian liian varhainen opetus oli vasta uutisissa. Samoin kuin se, että nuoret luulee, että suihku riittää ehkäisyksi. (Näkeekö kukaan ristiriitaa?)

Ok, on ihan tosi jees tehdä ilmoitus perhepäivähoitajasta, joka teippaa lapsen syöttötuoliin, mutta että opettajasta kannellaan siinä vaiheessa, kun tämä korottaa ääntään? Voi moro. Toivottavasti oon ite ees vähän fiksumpi vanhempi siinä vaiheessa, ku omat ipanat on kouluiässä. Sillä minä ainakin toivon, että lapsilleni asetetaan rajat paitsi koulussa, myös muiden vanhempien silmissä.

Tällä hetkellä pian 3kk rajapyykin ohittava ipana ei vielä pahojaan tee, mutta jos joskus tulevaisuudessa erehtyy toista lasta kiusaamaan tai jossain hölmöilemään, niin hei, kyllä ihan oikeasti ja todella toivon, että jollakin toisella vanhemmalla on kanttia lastani komentaa. Annan siihen täydet valmiudet. Kuten lasteni tuleville opettajillekin. Go Ossi Kolehmainen!

Äkkiä!

"Hetkinen, ripustan äkkiä pyykit."
"Ootatko hetken, käyn äkkiä vessassa."

Ja mikä pahinta.

"Joo, syön vaan äkkiä."

Entisestä ruokapöydässä lorvailijasta on kehittynyt muutamassa kuukaudessa maailmanennätystahtiin ruokaa kitusiinsa mättävä hotkija. Viikonloppuna Akselin mummin ruokapöydässä huomasin syöneeni siinä vaiheessa, kun toiset vasta aloittivat! Ja minähän olin aina ennen se viimeinen pöydästä nousija, kun piti ehtiä tarinoida, maistella, nautiskella...

Jaa mitäkö tapahtui? Meille syntyi pieni poika, joka ei tunnetusti ole kärsivällisimmästä päästä. (Eikä kyllä kuulukaan, sillä vauvat eivät osaa odottaa. Heille on olemassa vain tämä hetki. Ei eilistä, ei huomista. Miten siinä odottaisikaan?) Äidin sen sijaan kuuluisi kyllä opetella, että silloin kun vauva nukkuu, tai emme ole kaksin kotona, ei mitään tarvitse tehdä äkkiä. Minulla on silloin kaikki aika maailmassa käyttää juuri siihen, mitä kulloinkin teen. Mitään ei tarvitse tehdä äkkiä, joskus voisi jopa keskittyä siihen mitä tekee.

22 syyskuuta 2011

Luopumisen haikeus

Kahteen kertaan olen tänään pyyhkinyt kyyneleitä silmänurkista. (Akselia vaivaava silmätulehdus ei ole iskenyt, vaan olen tuntenut vähän haikeita fiiliksiä.)

Jonkun aikaa olen kypsytellyt päätöstä luopua eräästä harrastuksesta, tai ei koko harrastuksesta, vaan yhdestä osasta sitä. Tänään sanoin ääneen: "Minä en usko, että minusta on enää tähän pestiin. Minun aikani ei riitä.". Jälkikäteen vähän itketti. Likimain kymmenen vuoden rupeaman on aika tulla päätökseen. En tee tätä Akselin takia, enkä aio ikinä syyttää lastani siitä, että joudun luopumaan. Teen tämän itseni takia. Minun ei tarvitse olla superäiti, joka ehtii joka paikkaan ja tekee vaikka mitä samalla kun hoitaa toisella kädellä lastaan. Koulun käymisessä äitiyslomalla on jo ihan riittävästi haastetta. Minä haluan hoitaa lastani kahdella kädellä, olla hänelle aidosti läsnä. Minä haluan olla superäiti vain Akselille.

Toiset luopumisen kyyneleet nousivat silmiin, kun pakkasin pieniä vaatteita laatikkoon. En ymmärrä, miten tuo rakas pikku-ukkeli on voinut joskus mahtua niihin vaatteisiin, jotka nyt pakkasin odottamaan. Sinne menivät ihanat lempparibodyt ja söpöt yökkärit. Ehkä vielä tulevaisuudessa saan pukea ne seuraavalle lapselleni... Oih.

18 syyskuuta 2011

Kuka on tuolla Vaaran päällä?

Kuunneltiin autossa kotimatkalla sienimetsästä YleXää. Juontaja luki kuuntelijan palautetta, jossa kehuttiin sitä miten Stella toimii niin osuvasti tunteiden sanoittajana, fiilisten soinnuttajana ja vielä mitä. Kertoipa nimenneensä esikoisensakin Vaaran päällä kappaleen mukaan.

Minä lauloin takapenkillä lapsellemme: "Kuka on tuolla vaaran päällä? Olen Akseli nyt opit sen, kotini on täällä..."

Etupenkiltä kysyttiin hieman hämmästyneenä: "Lähetitkö sinä tuon viestin? Oletko sinäkin nimennyt lapsesi kappaleen mukaan?"

FYI: Oikeasti siinä lauletaan Peter.

15 syyskuuta 2011

Kaksi kuukautta

Akselin mittariin tuli viime viikolla kaksi kuukautta. Se on sekä pitkä, että lyhyt aika. Ajatella, että joku on elänyt vasta niin lyhyen aikaa, mutta silti ehtinyt jo niin paljon. Kaksi kuukautta aikuisen elämästä on hujaus, lapsellemme se on toistaiseksi koko elämä.

Akseli on tänään kaksi kuukautta, yhden viikon ja kaksi päivää vanha. Siinä ajassa on muuttunut paljon.

Akseli on alkanut viihtyä hetkiä yksin leikkimatolla ja sitterissä. Akseli ei enää valvo keskellä yötä useita tunteja huutaen, vaan nukahtaa nätisti omaan sänkyyn (tai aamuisin viereen) saatuaan masunsa killilleen lämmintä maitoa.

Akseli ei tarvitse enää lisämaitoa vaan 10 viikon mittaisesta elämästään on pärjännyt jo puolet pelkällä äidin maidolla (ja kasvaa silti!). Akseli on itseasiassa kasvanut yli kymmenen senttiä syntymästään ja saanut jo puolitoista kiloa painoa lisää. 2-kuukautisneuvolassa terkkaritäti kävi kotona ja ilmoitti Akselin olevan 61cm pitkä ja painavan 5350g. Hurja ukkeli! Kuvittele, jos sinun pitäisi kasvaa pelkällä maidolla 1cm/viikko tahtia?

Akseli on alkanut myös avata nyrkkejään. Hän pitää toisinaan käsiään jo auki, toisinaan yrittää tarttua kivan näköiseen helistimeen tai sormeen. Akseli on myös löytänyt omat kätensä. Hän työntää ahkerasti nyrkkiään suuhun, kokeilee joskus maistaa pelkkää etusormeaan tai peukaloaankin, mutta irvistää perään (ehkä parempi niin).

Akseli jaksaa olla jo pitkiä aikoja mahallaan ja osaa nostaa koko yläkroppaansa irti alustasta. Toisinaan jumppatuokio päättyy raivostumiseen ja väsymiseen, toisinaan hämmästyneeseen ilmeeseen, kun onkin yllättäen päätynyt selälleen. Vielä Akseli ei osaa kääntyä tarkoituksellisesti kumpaankaan suuntaan, mutta sohvalle ei viikaria enää uskalla jättää ilman valvontaa tai barrikaadia, niin lähellä kääntyminen alkaa olla.

Akseli on ehtinyt reissata kovasti. Reissumies viihtyy hyvin autossa (lue: nukkuu), ja osaa olla kiltisti myös kylässä. Olemme olleet jo kaksi yötäkin poissa kotoa. Toisen mummin ja ukin veneellä ja toisen kummin perheen mökillä.

Omassa elämässäni kahden kuukauden pätkä tuntuu mitättömän lyhyeltä. Sen sijaan elämässäni äitinä kaksi kuukautta tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu, että on ikuisuus siitä, kun kävi synnyttämässä. Vastasyntyneen nähdessään liittyy nykyään siihen äitien kuoroon todetessaan, ettei enää muista onko meidänkin lapsi joskus ollut noin pieni. Ja siitä on vasta kaksi kuukautta. Tuntuu myös, että ikuisuus sitten vannoin lopettavani imettämisen viikon touhua harrastettuani, ja nyt se tuntuu niin luonnolliselta ja normaalilta. Ikuisuus sitten oli kesä, joka katosi sanomatta sanaakaan. Muistona kesästä ovat mansikat ja mustikat pakkasessa sekä pieni polvien päällä pötköttävä poika,

joka tuntuu asuneen meillä aina.

12 syyskuuta 2011

Saako sukupuolen kertoa ultrassa?

Terveydenhoitohenkilökunnan ei pitäisi kertoa syntymättömän lapsen sukupuolta tämän vanhemmille, suosittelee Euroopan neuvoston tasa-arvokomitea. Asiasta kertoo brittilehti Telegraph.
Suosituksen päämääränä on estää "valikoivat abortit", joissa vanhemmat pyrkivät valitsemaan lapsensa sukupuolen abortoimalla sikiöitä, tyypillisesti tyttöjä. (Lähde: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Suositus%20Siki%C3%B6n%20sukupuolta%20ei%20saa%20kertoa%20vanhemmille/1135269285500?ref=fb-share )
Onneksi Suomessa kerrotaankin niin myöhään, ettei käytännössä tuommoinen sukupuolen valitseminen enää onnistu. Etenkin, kun omasta mielestä vauva on yhtä elossa ja olemassa jo siellä vatsassa kasvaessaan. Pystyisivätkö nuo ihmiset, jotka valitsevat sukupuolta abortin avulla tappamaan jo syntyneen lapsensa sillä perusteella, että sattuu olemaan ei-toivottua sukupuolta? - En usko.

Entä jos sukupuolta ei enää kerrottaisi kenellekään ultrassa, ei edes veikkailtaisi, osaisimmeko elää jännityksen kanssa lapsen syntymään saakka?

08 syyskuuta 2011

Tavarataivas ja ahdinko

Toivon toki, että olisin kokenut herätykseni muutama kuukausi sitten, jolloin minulla oli kaikki aika maailmassa. Mutta minä heräsin todellisuuteen vasta siinä vaiheessa, kun kotiin oli kannettu pienen pojan tavarat. Ja pikku-Akseli.

Allekirjoitan nimittäin 110-prosenttisesti Katja Lahden (aka Project Maman Katja) lauseen:
"Tunnen spontaania vetoa tavaran haalimiseen ja säilömiseen, mutta toisaalta – ja onneksi – olen alkanut kokea tavarapaljoudesta ahdistusta." (http://leostranius.fi/2011/09/katja-lahti-laput-kiinni/)
Kiitos minun, myö hukutaan tavaroihin!

Kaiken alku täällä osoitteessa oli myöntää itselleen ja ääneen, että tämän huushollin tavaroista yli 80% kuuluu allekirjoittaneelle. Mies on oppinut tai perinyt äidiltään jo äidinmaidossa oivalluksen siitä, että tavarasta voi myös luopua.

(Anoppi on tässä niin tehokas, että appiukko kiroaa päivänä jos toisena kadonneiden tavaroidensa perään. Millon on kännykän laturi mennyt roskiin "No eiks se ollu sun vanhaan puhelimeen?", milloin joku oleellinen ruuvi lipaston päältä "Sehän on ollut siinä jo viikon? (Todellisuus? 5 minuuttia.))

Asiaan. Kun 75neliön asuntoomme, joka on käsittääkseni optimaalinen kolmen hengen talous, piti saada vielä mahtumaan pienen poikamme omaisuus (jota on enää kaksi kuukautisen lapsemmekaan kohdalla turha yrittää tunkea 100 tavaran haasteeseen. Ahdistus sekin.) oli pakko alkaa ymmärtää, että jostain on nyt luovuttava ja se jostain on minun prosenteistani. Älkääkä ymmärtäkö väärin! Olemme esimerkiksi itse ostaneet Akselille alle kymmenen vaatetta ja silti niitä riittää niin paljon, että voin joka päivä pukea pojalle uuden vaatekerran ja silti vaatteet jäävät pieneksi, ennenkuin ehdimme kaikkia käyttää. Niitä on vähän tullut kavereilta ja sukulaisilta, kiitos siitä. Ja helpotuksekseni osa on kulkenut jo useammankin lapsen päällä ja nekin jotka eivät vielä ole, tulevat sitä olemaan. Lasten vaatteiden kohdalla kierrätys on jostain syystä paljon yleisempää kuin aikuisten.

Mutta tämä on jatkossa myös pienen Akselin koti (Ah, Akselin kummin koukutettua minut Stellan Kuka on tuolla vuoren päällä -kappaleeseen, hoen toisinaan itselleni ääneen: "Olen Peter, nyt opit sen, kotini on täällä." Akseli siis tosiaan asuu täällä, tämä on sen pienenkin ihmisen koti!). Täten on siis järkeen käypää, että pikku-ukkelin tavarat on myös mahdutettava näiden seinien sisäpuolelle.

Inspiraatiota sain bongatessani Kristiina Komulaisen haastattelun energiasiivouksesta.
Energiasiivous eli energiapuhdistus (space clearing) on alunperin balilainen rituaali. Sen periaate on, että kodista poistetaan kaikki negatiivinen: romut, liiat huonekalut ja tavarat. Näin kodin energia pääsee virtaamaan positiivisella tavalla. Jos ympärillä on paljon negatiivisia asioita (jotka yleensä myös aiheuttavat sotkua), se vaikuttaa asukkaisiinkin negatiivisesti.
Tämän tatuoin mieleeni kokonaisvaltaiseksi ohjeeksi:
“Minä teen siten, että jos hiukankin epäröin, tavara lähtee samantien”, Kristiina linjaa.
Konkreettisia vinkkejä projektiini, ja siten lisää innostusta, tarjosi saman median pelastustarina: Hukutko tavaroihin? − 3 vinkkiä pelastumiseen.

Tartuin välittömästi neljän kasan -taktiikkaan ja parin päivän kokeilulla voin todeta sen toimivaksi, ei tuu niin helposti kannettua tavaroita ees taas, vaan mietittyä ennemminkin minne mikäkin oikeasti kuuluu; missä on tämän tavaran paikka. Ja vinkki viistoista: kannattaa aloittaa siitä huoneesta, minkä kuuluisi olla ei-päivittäisessä-käytössä olevien tavaroiden varastointipaikka, oli se sitten ulko-/häkkivarasto, vaatehuone, autotalli tai kaikki edellämainitut.

Ja ne neljä kasaa:
− säilytä
− säilytä muualla
− lahjoita
− hävitä

Olen onnellinen tästä ajatuksesta. Kerrankin minulla on tahtoa raivata tavaramäärää pienemmäksi (tavoite on siis saada tilaa lapsen tavaroille ja vähentää ympäri kämppää lojuvia päämäärättömiä tavarakasoja...) Ainut mitä minulta puuttuu on enää aika! Onneksi hylly tai kaappi kerrallaan tavara vähenee vaikkakin hitaasti, niin varmasti.

ps. Ihanat äiti-aivoni pomppivat ajatuksesta toiseen kuin pupujussi porkkanamaalla, mutta antakaa anteeksi ja koittakaa saada selvää sekä kiinni punaisesta langasta.

07 syyskuuta 2011

Kerhoreppu pakattuna.

Olemme aloittaneet kerhoilu-uran. Olen hämmästynyt siitä valtavasta tarjonnasta, joka täällä on päivä- ja etenkin perhekerhojen suhteen. On MLL:n perhekahvilaa, seurakunnan perhekerhoa, äitien itse organisoimaa kerhoa, muskaria, liikuntakerhoja useampaa sorttia jne... Kaikkeen ei edes ehdi ja jaksa lähteä mukaan. Lappeenrannassa (10 kertaa suuremmassa kaupungissa vs. nykyinen asuinkuntamme) meille oli tarjolla, kuvitelkaa nyt, yksi kerho. Syyksi veikkaan sitä, että täällä ei voida istua kahviloissa (eh, koska niitä ei ole) ja iso osa äideistä on kotona lasten kanssa, eikä töissä. Kerhoista saa vertaistukea, keskusteluapua, leikkiseuraa, kupin kahvia tai teetä ja vaikka hetken omaa rauhaa hyvän lehden parissa. Houkuttelevaa!

Kerhouran aloitus oli meille molemmille mieleinen. Akseli saa sosiaalisia ärsykkeitä, minkä seurauksena nukkuu paremmin päivällä ja yöllä, mistä sitten taas äiti tykkää. Kerhossakin mitä isompi härdelli ja mekastus ympärillä, sitä paremmin jätkä nukkuu. Ja äiti saa aikuista seuraa, äiti saa keskustella!

Huomaan nimittäin olevani jokseenkin kade miehelleni, joka saa käydä töissä (ja joka on varmasti kade siitä, että minä saan olla kotona). Olen yllättynyt sitä, kuinka lapsi rajoittaa aivokapasiteettiani. Olen taantunut keskusteluissa guu-guu / aas-töks-töks-töks -asteelle. Tästä syystä myös yritän pitää yllä mahdollisuuttani opiskella ja vääntää opinnäytetyötä. Kaipaan myös aivoille tekemistä, ehkä salaa pelkään niiden jäävän muuten guu-guu -aivoiksi?

Joten hei sinä äiti siellä, kun vauva on kasvanut vastasyntyneestä pikkuvauvaksi, ja alat olla kypsä neljän seinän sisällä, parhaimmaissa tapauksessa koko kauneimman kesän kaihtimet kiinni kökkineenä, niin vinkkini on, että älä jää konkreettisesti sinne kotiin. Muuten turhaudut äkkiä elämääsi ja mikä vielä pahempaa, lapseesi. Käy kerhoissa, perhekahviloissa, tapaa muita äitejä ja aikuisia. Ja pidä aivotoimintaasi yllä. Maidon tuotantoa ylläpitävä prolaktiini-hormoni tekee sinusta muussa tapauksessa pian zombien.