Vanhemman kasvukivut

Vanhemmuus on kummallista. Täynnä odotuksia. Itse odotin sitä intoa täynnä jo heti oman aikuisiän kynnyksellä: Sitten kun minä olen vanhempi, niin meillä tehdään niin ja näin ja noin. (Tottakai eri tavalla kuin omassa lapsuuden kodissa). Nuoruusvuosien jälkeen, kun odotus omalla kohdalla konkretisoitui, alkoi se päättymätön huoli. Kasvaako se käyrillä? Kehittyykö se? Onko munuaisaltaat kunnossa (tulee mukaan huolia, joiden olemassa olosta et tiennytkään). Miten istukan virtaukset sujuvat? Syntyykö se moottoritielle? Osaako se nyt varmasti hengittää itse vaikkei ollakaan enää sairaalassa? Tiputanko sen vahingossa pyllypesulla? Mitä jos unohdan sen kauppaan? Mitä jos kissa hyppää vaunuihin? Entä jos siellä vaunuissa on kuollut hiiri, mitä en huomaa (ei onneksi sattunut meidän kohdalle)? jne jne jne. Lista on oikeasti päättymätön.

Innokkaasti alkanut vanhemmuustaival kokee kolauksen. Mukaan astuu syyllisyys. Itse pillitin esikoisen kanssa ekana iltana kotona, että voiko sen viedä takaisin, kun minusta tuntuu etten osaa hoitaa sitä yhtään. Saman tien iski kamala olo, ei kukaan saa ajatella noin miun lapsesta, vähiten minä itte!

Koko ajan kannat syyllisyyttä siitä, että et ole tarpeeksi. Et osaa tarpeeksi: laittaa ruokaa, keittää soseita, imettää, nukuttaa, pitää oikein sylissä, kuljetat vauvaa vaunuissa etkä kantorepussa (taino täällä postinumeroalueella se kulkee aina turvakaukalossa, kun mihinkään ei oikein pääse ilman autoa). Ihan sama mitä teet, niin aina löytyy joku jonka mielestä se on väärinpäin. Et ole läsnä tarpeeksi, et lue tarpeeksi, et leiki tarpeeksi, et nuku tarpeeksi (koska se vauva herättää etkä iltaisin osaa mennä ajoissa nukkumaan, koska tarvitset omaakin aikaa). Et pidä itsestäsi huolta tarpeeksi: kunto laskee, paino nousee, univaje tekee zombieksi... Ihan sama mitä, mutta koskaan se ei riitä. Tai sitten aika ei riitä.

Tänään tajusin kuitenkin yhden jutun. Kuulin sivukorvalla Pikkukakkosessa laulun, jossa kerrottiin siitä, miten ikinä voi oppia laskemaan sataan tai lukemaan. Kun lapsena opetellaan uutta niin mitä tehdään? Jos se on tietoa niin luetaan kirjasta, ehkä netistä, etsitään kiinnostavaa informaatiota, perehdytään, tehdään esitelmiä, luetaan kokeisiin, kerrataan. Jos se on taitoa, tutkitaan miten se tapahtuu, katsotaan mallia, kokeillaan, yritetään uudestaan, toistoja, toistoja, toistoja...

Kun vanhemmaksi tullaan niin mitä oletetaan: että ollaan valmiita heti? Lamppu syttyy! Ei minun tarvitsekaan osata kaikkea vielä. Minä opin ruokkimaan lapseni, minä opin löytämään minulle ja lapset luontaiset tavat toimia, minä opettelen jakamaan vuorokauteni tunnit uudella tavalla niin, että ne riittävät minulle ja lapsilleni (ja miehelleni ja ystävilleni ja...) - niin että voimme kaikki vähän paremmin. Mutta ei valmista ole tänään! Eikä huomenna, mutta askeleen lähemmäs tavoitetta voin ottaa vaikka heti.

Yleinen illuusio lienee, että aikuiset kasvattavat lapsia - mutta toisinpäin se menee.

Sitten edellisen päivityksen meillekin on ilmestynyt yksi lisää. Huushollissa häärää nyt myös vuoden ikäinen tuittupää, joka tekee mitä tahtoo, menee minne haluaa ja jos joku esteeksi asettuu saa kyllä kuulla siitä. Erikoisin havainto vuoden mittaiselta ajalta kahden lapsen vanhempana on se, että se mikä toisessa lapsessa ärsyttää on toisessa parasta - ja toisinpäin. Ja etten minä pilannutkaan tavoillani toimia sitä ensimmäistä. Se vaan on arka ja ujo, temperamentiltaan toista kuin oletin kaikkien lasten olevan.

Tähtihetkiä huvipuistossa

Ystäväni ihmetteli kuluneella viikolla esikoisensa kanssa tämän ensimmäistä irronnutta maitohammasta. Itse katselin viikko sitten liikuttuneena, kun oma naperoni hämmästeli miten rantapallo voi kellua vedessä sillä lailla ja sitten vielä karata tuulen matkaan, ei ollut moista ennen nähnyt.

Muistellessani näitä tapahtumia, tuntui sydäntä lämmittävän tärkeältä saada jakaa niin monia omia lapsuuden onnen kokemuksia yhdessä oman lapsensa kanssa. Elää tähtihetkiä uudelleen. Ehdottomasti yksi vanhemmuuden parhaista puolista, on saada nauttia kaikesta uudestaan. Nähdä se lapsen silmistä kiiluva ilo ja aito hämmennys joidenkin asioiden edessä. No, kääntöpuolena mietin, että tässä vaiheessa nämä uudelleen eletyt hetket ovat enimmäkseen vielä ilonpisaroita ja onneksi koulukiusaamiseen yms. on vielä pitkä aika. Toivottavasti lapseni ei koskaan tarvitse elää kaikkia niitä kammottavia hetkiä, joita omaan elämääni on mahtunut...

Tänään kävimme hänen elämänsä ensimmäistä kertaa huvipuistossa! Meille tuttu ympäristö pelotti 2-vuotiastamme valtavasti. Ensimmäisen vartin hän riippui vuorotellen meissä vanhemmissa, hoki "Peekää, peekää" ja yritti rohkaista itseään "ei pelätä". Pysähdyin ja mietin mitä hän pelkää. Ja arvatkaa, kun se lamppu syttyi! Monet näistä tilanteista näyttäytyvät lapsen silmissä ensimmäisellä kerralla varsin erilaisilta. No, kuvitteleppa ettet olisi IKINÄ käynyt huvipuistossa, et koskaan nähnyt kuvia tai videoita sieltä, ihan oikeasti kuullutkaan koko jutusta. Millaisen vaikutelman saisit, kun heti portista astuttuasi kaikenikäiset ihmiset kiljuisivat ympärillä kimakasti (tai nauraisivat hysteerisesti), ja erilaisia kovia, uusia, hämmentäviä ääniä kuuluisi laitteista. Niin - laitteista, jotka yhtäkkiä saattavat kiepauttaa ilman mitään logiikkaa ihmiset päälaelleen ja sitten sanoa "Psssiiifffgg". Varsin pelottavaa vai mitä...?

Ensimmäisen kerran rekkakarusellissa sain perustella monet kerrat, ettei se kippaa meitä ylösalaisin, mutta lopulta palatessamme kierrokselta uudelleen sen luokse, hän ajoi siinä viisi kertaa peräkkäin. Ja äidin hysterian hetket koettiin, kun lasten junaan ei mahtunutkaan saattaja seuraksi ja lapsi vakuutti haluavansa mennä YKSIN. Mitä? Minun vauvani? Olin varma, että viimeistään tunnelissa se kiipeää kyydistä tai alkaa parkua pelokasta itkua (ja itse kiipeän aidan yli sen pelastamaan). Ekalla kierroksella sen ilmekään ei värähtänyt äidin kohdalle, iskälle jo hymyiltiin ja tilanteesta kuvatun videon lopusta paistaa, että se taisi ihan oikeasti nauttiakin siitä. Huhhui, minun reipas taaperoni!

Kohta mennään!

Paraneeko vaihtamalla?

Varoitus! Seuraava teksti saattaa järkyttää osaa lukijoista.

Kirjoittaisin seuraavan bloggauksen ennemmin täysin anonyymisti ja privaatisti - sillä vaikka seisonkin näiden sanojen takana, arveluttaa miten ihmiset ajatuksiini suhtautuvat. Rohkaistun kuitenkin tekemään tämän nyt myös julkisesti, sillä tilastojen valossa* nämä pohdintani lienevät äärimmäisen yleisiä. Yleisiä ajatuksia ja tunteita 1,5-vuotiaan lapsen vanhemmalle. Ja jos eivät samasta elämäntilanteesta huolimatta ole tuttuja sinulle, ole onnellinen. Olet siinä asemassa, missä minäkin toisaalta toivoisin olevani. (*=suurin osa avioeroista osuu perheisiin, joissa on 1,5-vuotias lapsi.)

Olen pohtinut jo jonkun aikaa sitä millainen parisuhdeidylli nykymaailmassa vallitsee. Millaisia arvoja me y-sukupolven nuoret aikuiset lataamme parisuhteeseen? Millaisista lähtökohdista ruvetaan suunnittelemaan yhteistä elämää? Onko näissä yhtäläisyyksiä vai onko lopulta kyse persoonallisuuseroista?

Itse toivoisin eläväni tasavertaisessa, jokseenkin tasapainoisessa (muttei tylsässä) parisuhteessa, jossa kumpikin tulisi huomioiduksi tarpeineen ja toiveineen. Jossa lähtökohtana olisi elää elämää yhdessä toista kunnioittaen. Jossa asioista keskusteltaisiin ja jossa ennenkaikkea oltaisiin läsnä.

Lapsuuden ihanteeni oli mennä nuorena naimisiin, perustaa perhe ja elää elämä onnellisena loppuun saakka. Oikeastaan haaveeni loppuivat siihen, kun olisi mies, koti, lapset ja auto. En ollut edes ajatellut elämää sen pidemmälle. Jotenkin sitä kuvitteli, että sitten sitä vaan on kaikki avaimet onneen ja elämä seesteistä. Hah!

No, roolimallia haaveilleni ei tarvitse hakea kaukaa. Vanhempani ovat olleet naimisissa reilut 30 vuotta. Näyttävät varsin onnellisilta vieläkin. Sanotaan, että avioerovanhempien lapset eroavat herkemmin. Eikö silloin pitkässä parisuhteessa elävien vanhempien lasten tulisi uskoa ikuiseen avioliittoon?

Kyse ei ole kuitenkaan vanhemmistani vaan minusta. En ole luonteeltani mitenkään pitkäjänteinen. En jaksa kiinnostua pitkään samoista asioista, vaikkakin innostun helposti. En ole sitoutuvaa sorttia, pidän muutoksista myös työpaikalla. Minua ahdistaisi ajatus 20-vuotisesta liukuhihnatyöpaikasta. Haluan kehittää ja kehittyä, ei silloin voi jämähtää paikoilleen, vaan sitä on vaadittava myös ympäristöltä. Olen levoton ja kaipaan vaihtelua. Näistä lähtökohdista on tällä erää vaikea ajatella, että parisuhdekaan olisi ikuinen. Tai ainakaan puolisoni ei pääse helpolla yrittäessään pitää minut kiinnostuneena.

(Niin, miksi se unelmointi päättyi lapsiin? - Minulla ei ole vastausta.)

En osaa sanoa onko tämä ajatusmyrsky pohjustusta sille, että mikäli parisuhde joskus päättyy, niin minun ei tarvitse tuntea ahdistusta, koska olen syöttänyt aikoinaan aivoihini ajatuksen, että tämä nyt on vaan nykyelämää. Sillä kyllä miuta ahdistaa pelkkä ajatuskin erosta! Etenkin se osa, miten muut siihen suhtautuvat. Mitä sukulaiset sanovat, mitä naapurit ajattelevat, entä yhteiset ystävät? Mitä lapsen koulukaverit sanovat aikanaan? (Ja samaan aikaan jokainen naistenlehdessä esiintyvä noin kolmekymppinen nainen on parin lapsen äiti, eronnut, siitä selvinnyt ja uudessa suhteessa, ilman että kukaan kyseenalaistaa naisen järjenjuoksua.)

Onko pitkä parisuhde 2010-luvulla 5, 10, 15 vai 50 vuotta? Onko pitkä parisuhde ylipäätään avain onneen? Mistä kumpuaa ajatus, että pitkässä parisuhteessa elävät ovat onnellisimpia? Kun kaikki on nähty ja yhteinen elämä enemmän kiukuttelua, kun kivaa - niin miksei vaihtaisi? Miksei parisuhdetta voisi päivittää vaikka 5-10 vuoden välein?

Ps. Älkää nyt huolestuko. Kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti.

Elämä voittaa, aina.

Sitten viime kirjoituksen elämä on ottanut loikan eteenpäin. Tällä kertaa elämää suurempien ajatusten sijaan ihan vaan kuulumisia.

Olen aloittanut vuoden alusta työt päiväkodissa lastentarhanopettajana. Työelämään hypättyäni huomaan, että viikot vierivät hirmuisella nopeudella. Kaikki aika vaan... katoaa! Lapsenikin on selvästi huomannut päivisin poissaolevat vanhempansa, sillä hän viettää nykyään yönsä mieluummin äidin ja isin välissä, kuin omassa sängyssään viereisessä huoneessa. Ei sillä, rakastan suuresti tuota kylkeeni liimautuvaa taaperoa, joka iltaisin saa minut nauramaan älyttömyyksillään.

Olen myös rakastunut kännykkään ilmestyneeseen spotifyihin (kiitos joulupukkia avustanut mieheni!) - ja ihmetellyt liian lyhyttä työmatkaa. Hyvällä tuurilla kävelymatkan aikana ehtii kuunnella kaksikin kappaletta. ;)

Olen myllännyt ajatuksia ja elämääni uusiksi ja miettinyt mitä tulevaisuudelta oikeasti haluan. Pyöritellyt erilaisia visioita ja suunnitelmia. Haaveilen kasvavasta perheestä (hauvasta ja vauvasta). Haaveilen lyhyistä ja pitkistä matkoista, eteisen sisustamisesta, kevätauringosta, kesästä ja veneilystä + mökkeilystä. Haaveilen siitä, että olisi aikaa täyttää poikasen melkein vuoden perässä laahaavaa vauvavihkoa (ihana ajatus alunperin, nyt siihen jäänee vuoden aukko).

Ehkä ensi viikolla... 

Nautitaan raakana

Kävimme kirjastossa ostamassa miehelle ensi kevääksi kuntosalikortin ja lainaamassa lapselle kirjoja. Taapero juoksi hyllyjen välissä, nauraa kihersi, sai käytöksestään kehuja (!) kirjastotädeiltä ja oppi repimään rukkaset käsistään.

Äiti meni lainaamaan valitut kirjat (joka onneksi maalaiskunnassa onnistuu, vaikka kirjastokortti olisi kotona), kääntyi katsomaan miestään, joka on istuutunut pukemaan lapselle rukkaset ja bongasi samalla pöydälle asetetun kirjan. Kannen erikoisen typografisen asettelun vuoksi kirja herätti huomiota ja hetken mielijohteesta päätin lainata Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -opuksen. Kotona en saa laskettua kirjaa käsistäni. (Oletteko lukeneet?)

Miten niin kaikki tapahtuu tarkoituksellisesti?

Suosittelen...

Ihan ekaksi: kiitos kommenteista! Hämmennyin blogini lukijoista. Ja vakuutuin, että tällä on paikkansa. Unohdetaan siis se salasana, ja yritetään unohtaa myös liian tiheä suodatin päästä. On tärkeää puhua asioista.

Niinkun nyt vaikka näistä tänään. Istun nykyään autossa 1,5h päivä, sillä opinahjooni kertyy matkaa suuntaansa omalla autolla ajeltuna 45 minuuttia. Bussilla ei pääse kuin puolimatkasta ja siihen meneekin sitten jo yhtäpaljon aikaa kuin koko matkaan. Perheellisenä se ei nyt vaan käy. Aion blogata jossain kohtaa kanssa-autoilijoista, mutta tänään kerron siitä, mitä radiosta kuulin.

* Ensinnäkin. Menomatkalla YleX:n aamu-uutisissa kerrottiin Ihan tavallisia asioita -sivustosta. Ehdin äsken tutustua, koukutuin. Kerrankin välitetään! Ollaan tosissaan ja konkreettisia, ilman hienoja lauseita. Vaati aikaa huomata, että sivuston juju on siinä, että kuka vaan voi sitä täydentää. Jätin jo oman kommenttini, mihin sinulla on sanottavaa? www.tavallisia.fi

* Kotimatkalla joka kanavalta tuli vaan ärsyttäviä biisejä, surffailin kanavien välillä ja päädyin jonnekin, minne ikinä ennen en. Yle Yksi -kanavalta (kyllä, olen 28, en 82v!) tuli kiinnostava puheenvuoro veroparasiitien ja Euroopan kriisien yhteydestä. Kuulin viimeiset 15 minuuttia ja niiden perusteella suosittelen.

 "Veroparatiisi kuulostaa muutaman superrikkaan kivalta palmusaarelta mutta on tosiasiassa palj

on pahempaa. Noin puolet maailman lainarahaliikenteestä kulkee veroparatiisien kautta. Suomalaisetkin suuryritykset toimivat niissä. Johtuuko kaikissa länsimaissa ilmenevä julkisen talouden kriisi siitä, että suuryritykset pakenevat veroja paratiiseihin? "

Pieni ryhmä rikastuu ja kaikki muut köyhtyvät, mut ei siinä mitään. Kärsitään eniten siitä, että 100:sta suurimmasta eurooppalaisesta yrityksestä 98 ujuttaa varantonsa veroparatiisien kautta jonnekin, mistä me emme tiedä. Mutta tiedämme, että niillä verorahoilla olisi kehitetty ja ylläpidetty mm. julkista terveydenhuoltoa. Ihan kiva hei. Juttu päättyi siihen, ettei tarkotus ollut masentaa vaan herättää ajattelemaan, että tarttis varmaan tehdä jotain...

Positiivisena asiana, esim. Helsinki on päättänyt tiputtaa yhteistyökumppaneistaan ne yritykset, jotka toimivat veroparatiiseissa. (Millonkohan muut?) Valkoista valoa - Paratiisin pimeä puoli

Tilinpäätös

Kahden päivän päästä ipanapa täyttää 11kk. Huh! (Ei Huh! - mitä ihmettä, vaan Huh! - helpotusta.) Ollaan tarpeeksi lähellä 1v-kilometripylvästä, jotta voin tehdä ensimmäisen vuoden tilinpäätöksen. Etenkin, kun 1v synttäreiden aikaan meillä puuhataan muuttoa omaan kotiin, joten voi olla, että siinä rytäkässä tämäkin asia unohtuisi.

Ensimmäisen kuukauden aikaan masuvaivaitkua päivittäin tunteja kuunnellessani, muistin Project Mama -blogista lukeneeni, että ensimmäisen vuoden jälkeen elämä helpottaa. 11 pitkää kuukautta edessä, ajattelin.

Jos jotain on käynyt näiden jo kuluneen 11 kuukauden aikana selväksi, niin se että minusta ei tullut äitiä kädenkäänteessä. En ole selvästi niitä ihmisiä, jotka suuriin muutoksiin sopeutuvat silmän räpäyksessä, vaikka pieniin kyllä. En vaan suostu edelleenkään hyväksymään tosi asiaa, että lapsi vie minulta kaiken. Olimme ehtineet olla kotona kokonaiset kolme (!)  päivää, kun itkin miehelleni sitä, miten minua pelottaa etten jaksa huolehtia pikkuvauvastamme. Miten minä olen huolissani siitä, onko minusta tähän. Ja heti perään olin pyytämässä vauvalta anteeksi, että edes sanoin niin ääneen. Todellista Vuoden Mutsi - ainesta.

En ole se zen-äiti, joka sietää lahkeessa kitisevää ipanaa koko valveillaoloajan, hymyilee aurinkoisesti ja leipoo pullat päiväuniaikaan. Sen sijaan minusta on yhä jokseenkin hämmästyttävää, ettei tuollaisen leluvuoren kanssa voi viihtyä minuuttia pidempään yksin. Räjähdän nollasta sataan alta nanosekunnin siinä vaiheessa, kun herra kitisee kolmatta tuntia suostumatta tissille tai nukkumaan, tai ylipäänsä mihinkään, ja itse pitäisi saada sen kymmenen asiaa tehtyä. Todella mieltä ylentävää huomata karjuvansa alta metrin mittaiselle pää punaisena. Tilanne muuttuu täydelliseksi siinä kohtaa, kun oivaltaa, että vika ei ollut lapsessa.

Hullu olen kyllä. Mutta kuka pakotti jatkamaan opintoja vauva-vaiheessa? Olen tehnyt vuoden sisään kaksi pitkää työharjoittelua, joista pedagoginen jakso päiväkotiin on parhaillaan käynnissä. Olen aloittanut opinnäytetyön, kirjoittanut kolmekymmentä sivua teoriaa, lukenut kymmenkunta aiheeseen liittyvää kirjaa. Istunut kursseilla, ajanut 100km päivässä päästäkseni kouluun ja kotiin. Kirjoittanut esseen jos toisenkin. (Ja sitten tuntuu, että en ole saanut mitään aikaiseksi?) Anna anteeksi lapseni, äiti lupaa jatkossa olla enemmän läsnä.

Ellen olisi lauantaisissa yo-juhlissa istunut valmiiksi, olisin lentänyt pyrstölleni. Jouduin kahdesti kysymään mitä. Ensin en kuullut, seuraavaksi en ollut varma kuulinko oikein. Sukulaistäti (+75v.) sanoi: "Se taitaa alkaa olla rankin aika A:nkin kanssa takana?". Siis mitä? Nytkö se salaliitto alkaa purkautua? Nytkö jo vanhemmatkin ihmiset myöntävät, ettei vauvavuosi todella ole mitään pullantuoksuista sohvalla makoilua vaan raakaa ja rankkaa työtä, hermoja raastavaa hommaa, uuvuttava urakka? Vai onko se niin, että tämä kerrotaan kaikille esikkoäideille vasta tässä kohtaa, mitä?

No. Kaiken tämän jälkeen koen, että olen heinäkuisen lomani ansainnut, onneksi vieläpä miehen kanssa yhteisen! Olkoonkin, että ensimmäinen viikko menee omassa (lue: pankin) kodissa muuttolaatikoita purkaessa ja esikoisen elämän ensimmäisiä synttäreitä järjestellessä.

Tää on puoliksi vitsi, mutta saisikohan lomaa lapsestakin?

Ei pidä ymmärtää nyt väärin. Kyllä ipana osaa olla ihanakin. Näkisitte, kun se on oppinut morjestaan. Kun sille sanoo heihei, se vilkuttaa ja kun sanoo moi, se nostaa käpälän kohti kattoa ja virnuilee leveästi! Kaikkein ihanin se on, kun se nukkuu. Ja kyllä minä sitä rakastan. Päivä päivältä enemmän. Joskus minä vielä opin olemaan se ihana äitikin; ehkä sitten kun osaan antaa hetkeksi periksi itsekkäästä pyrkimyksestäni elää vauvavuoden aikana myös omaa elämääni. Pitäisi muistaa, että loppujen lopuksi tämä on vain yksi ohikiitävä hetki. Tärkeä vaihe elämässä. Että vielä tulee se aika, kun aikaa on vain itselleni. Vielä tulee se aika, kun minä kaipaan tätä hetkeä enemmän kuin mitään. Kuten sanottua, hullu.

Yksin - kaksin - kolmisin

Yksin kotona. Kovin montaa iltaa en ole 11 kuukauteen ollut yksin kotona. Saati, että olisin ollut yötä yksin, tai siis kaksin.

Mies työmatkailee. Minä ja pikku-ukko olemme kaksin kotona. Ensimmäiseksi illan suussa kotiin päästyämme laitoin stereoista soimaan omaa lempimusiikkiani (en voi tehdä sitä normaalioloissa, sillä mieheni ei pidä musiikkimaustani). Pikkumiehen kanssa taistelimme aikamme hiiren ja kaukosäätimen herruudesta. Huutohan siitä seurasi. Tässä kohtaa huomiotani 110% vaatineen ja siitä 30% saaneen jäbän hermot paloivat lopullisesti. Jos se osaisi takoa lattiaa nyrkein ja saada itkupotkuraivarit, niiden paikka olisi ollut nyt. Äiti ei siis päivitä soittolistaa, selvä.

Oman ruuan sain syötyä lahjomalla pöydän päässä istuvan, puheenvuorojaan äänekkäästi käyttävän puheenjohtajan riisimuroilla ja leivänkäntyllä. Takuuvarma nakki. Hänethän oli syötetty siis heti kun tulimme kotiin. Mummilassa kitinäksi muuttuneen hoitopäivän pelastin hiekkalaatikkovisiitilla, ja kylvyllä. Takuuvarma nakki vol2.

Ehdin illan aikana miettiä noin kolmekymmentäseitsemän kertaa, ettei minusta olisi yksinhuoltajaksi. Hatun nosto niille, jotka siihen kykenevät. Minä en jaksaisi. Tarvitsen omaa aikaa, omia touhuja, oman elämän.

...

Valmistauduin ennakolta tähän yh-rupeamaan ajatuksella, että tämä ilta on pienen miehen (huomenna pakenemme mummilaan, Taivaan Isälle kiitos lapsen ihanista isovanhemmista). Keskityn vain ja ainoastaan häneen, lapseeni. Helppoahan elämä olisi, jos olisi elettäväksi vain tämä lapsi ja koti ja koko elämä olisi siinä. Minulla on kuitenkin myös koulu ja siihen liittyvät sata asiaa. Yhtä monesta muusta olen joutunut luopumaan, saadakseni tämän yhtälön toimimaan. Se minua surettaa. Ja auta armias sitä aikaa, mikä minulle jää käteen kun opiskelut joulukuussa ovat ohi! Minusta tuntuu, että olen luopunut liian monesta asiasta, jotka rakentavat sitä, kuka minä olen. Olen joutunut antamaan periksi, mahduttaakseni elämään tällä hetkellä sen, mitä siihen kuuluu. Olen luopunut rakkaasta joogasta, monesta seuraamastani tv-ohjelmasta, neulomisesta, ompelusta, leipomisesta, lenkkeilystä, kirjojen ja lehtien lukemisesta, ...

Toisaalta, kun alan miettiä listaa, se ei tunnukaan niin pitkältä ruudulla kuin päässäni... Asioita joutuu alkuun päästyään miltei keksimällä keksimään. Ja kun ne nyt tuohon kirjoitti, niin pistää ihan miettimään, että eiköhän noista, jos ihan totta puhutaan, niin pienellä järjestelyllä jokaisen saisi palautettua?

...Teenköhän mie elämästäni liian vaikeaa? Jos ihan totta keskittyisin lapseen 100%, olisin läsnä ja tekisin muut hommat vasta sitten, kun ipanapa vetää hirsiä, niin mie varmaan nauttisin elämästä enemmän. Tällä hetkellä tuntuu, että yrittää tehdä koko ajan noin kymmentä asiaa yhtä aikaa, eikä onnistu yhdessäkään.

Teho(kasta)hoitoa.

Minua itkettää.

Luin Leijonaemojen blogista jutun pääkaupunkiseutulaisista lasten teho-osastoista.

En voi ymmärtää, että Suomessa tapahtuu tällaista. Suomessa, jossa lasten asema on vuosia ollut turvattu. Suomessa, jossa lasten oikeuksia puolustetaan.

Kun hätä on suurin, kenellä kestää kantti jättää lapsi yksin?

Ensinnäkin. Lapsi tarvitsee vanhempiaan. Ja jos on vakavasti sairas, niin varmasti tavallista arkea enemmän. Toisekseen, miten voidaan ohittaa kommenteissakin esiin noussut ajatus siitä, että psyykkinen hyvinvointi vaikuttaa fyysiseen. Ihan totta, on todistettu että vanhuksia kuolee ikävään ja yksinäisyyteen. Entä sitten pieni lapsi? Eläisikö Anni, jos vanhemmat olisivat saaneet viettää yön hänen kanssaan? Pitää pelkäävää lasta sylissä? Paijata tukkaa ja tarttua kädestä?

Olen järkyttynyt.

Näillä osastoilla työskentelee ihmisiä, jotka tekevät työtään täydellä sydämellä ja antavat itsestään kaiken. Älä syytä heitä. Tämän muutoksen on lähdettävä meistä, asenteista, vaatimuksistamme. Tämä on sinunkin käsissäsi. Avaathan suusi?

PS. Sen voisi tehdä myös esimerkiksi MLL, lapsiasiainvaltuutettu, tahi muu asiaan liittyvä!

Elämäni ensimmäinen...

Tänään aamulla autossa tajusin, miten onnellinen saankaan olla viettässäni ensimmäistä äitienpäivääni (jopa niin onnellinen, että silmät kostuivat ajatuksesta, köh). On melkoinen etuoikeus ja onni, kaikesta rasittavuudestaankin huolimatta, olla pienen Akseli-pojan ihan ikioma äiti!

Tämä runokin itketti minua tänään. Sillä tämä jos mikä kuvaa täydellisesti arkeani ja elämääni tällä hetkellä. Oikeastaan eilen, tänään ja huomenna.

Äiti nauraa meidän nauruamme,
itkee kyyneliämme,
vastaa meidän rakkauteemme,
pelkää meidän pelkojamme. 

Äiti elää myötä iloissamme,
huolehtii kaikkia huoliamme
ja kaikki toivomme, kaikki unelmamme
äiti toivoo ja uneksii kanssamme. 

Julia Summers

Vietin siis tänään elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Mieheni vastasi koko päivän kulusta ja hyvä niin. Rakastan yllätyksiä. Aamiainen sängyssä aloitti päivän loistavasti. Äitienpäivälahjaksi sain asiaan kuuluvasti Mymmelin äiti -mukin. Aamupäivästä ajoimme vanhempieni vuokraamalle kesämökille. Nautin kiireettömyydestä! En vilkaissutkaan kelloa, sillä kerrankin minun ei tarvinnut. Joku muu piti huolen siitä, että olemme oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Mikä voimauttava tunne, elää yhtä ainutta hetkeä! Nautin kuulkaa jopa haravoinnista, sillä minulla oli aikaa itselleni. Nautin lapseni ilmeestä keinussa. Nautin hyvästä perheeni valmistamasta ruuasta ja yhdessä touhuamisesta. Iltapäivällä kävimme appivanhempien luona kahvittelemassa. Tuvan täydeltä lapseni serkkuja ja touhua. Suku on tällaisina hetkinä paras; onneksi niitä on tavallaan kaksin kappalein.

No hei, päivä oli lyhyesti sanottuna loistava, lukuun ottamatta minuun tarrannutta flunssaa.

End of an Era.

Haikeaa. Ahdistavaa. Odottavaa. Motivaation puutetta. Jännittävää. Mielenkiintoista. Arveluttavaa. Hämmentävää. Opettavaista.

Siinä se nyt sitten oli. Minun ja ipanan kotiputki. Aloitan huomenna työharjoittelun perhekodilla. Kotoa lähtö herättää monenlaisia tunteita. Harjoittelun piti alkaa vasta ensi viikolla, mutta sairastapauksen vuoksi minua tarvitaan jo aiemmin. Olin kuvitellut, että minulla on vielä reilusti aikaa käsitellä tähän liittyviä tunteita. Se aika onkin nyt. Sillä huomenna olen jo iltavuorossa uudessa roolissani.

Tunteiden kirjo on valtava. Samaan aikaan odotan, että pääsen tekemään jotain omaa, jotain mitä osaan, jotain mistä nautin. Samaan aikaan pähkäilen, miksi jätän oman lapseni hoitoon mennäkseni hoitamaan vieraita lapsia. Etenkin, kun omassakin vanhemmuudessaan ajoittain kompuroi. Samaan aikaan kauhistelen sitä, miten minä ("Aion hoitaa lastani vähintään sen kolme vuotta kotona!") lähden töihin ja jätän 7kk ikäisen lapseni hoitoon.

Yritän ajatella, että kyseessä on toistaiseksi kuuden viikon pätkä. Työpaikastakin on puhuttu, mutta keskityn aluksi vain harjoittelemaan. Yritän ajatella, että tämän aika ja paikka on tässä ja nyt. Jos emme olisi muuttaneet toiselle paikkakunnalle, olisin jatkanut kouluani jo syksyllä (ipanalla olisi silloin ollut hei ikää 2kk). Yritän ajatella, että olen päivittäin poissa vain noin 7h. Meille jää muksun valveillaoloajasta vielä melkoisesti yhteistä aikaa; etenkin jos kykenen olemaan sen ajan enemmän läsnä kuin tällä hetkellä pystyn.

Ehkä tämä tekee meille hyvää. Voimauttaa molempia. Opettaa elämän tosiasioita. Ehkä pitäisi olla huolissaan vasta, jos tämä elämänmuutos ei aiheuttaisi tällaista tunnemyrskyä.

Ps. Olen viihtynyt tällä viikolla auton ratissa kutakuinkin 4,5h. Viime yönä näin unta, jossa olin skeittamassa. Tullut vähän kuunneltua YleXää...

Tänään unohtuu kaikki

Lähestyvän joulun huomaa meillä paitsi jouluvaloista ja -koristeista, myös sinne tänne ilmestyvistä listoista.

Yksi lista on lapsen toiveita, jotta koko kämppä ei täyttyisi vaatteista ja leluista vaan Akseli saisi jotain mitä oikeasti tarvitsee. Tuntuu muuten yllättävän ahdistavalta kirjoittaa toivelistaa. Onneksi lapsi ehkä ensi jouluna osaa jo toivoa itse, eikä vanhempien tarvitse tuntea tuskaa siitä, että sukulaisilta ja ystäviltä "tilataan" yhtä jos toista.

Toinen lista on Helsinkiä varten. Suvun naisten voimin lähdemme maanantaina suureen kaupunkiin joululahjaostoksille ja minä keskitän hankinnat Stockmannille. Kolmen tunnin junamatkalla ehdin miettiä, mitä kaikkea piti hankkimani (ja toiset kolme tuntia paluumatkalla miettiä mitä unohtui hankkia), joten tämä lista on vielä vajain kaikista. Onneksi meillä on matkassa lastenvaunut, ettei tarvitse kaikkea kantaa ;).

Kolmas lista koskee suvun joululahjoja. Omalla puolella meillä on ollut jo vuosia ajatuksena, ettei aikuisten kesken osteta lahjoja. Osalle on vielä vähän vieras käsite ollaanko minä ja 25-vuotias veljeni jo aikuisia vai ei, osa yrittää luistaa ajatuksella "saa ostaa, jos löytää jotain mikä on selvästi toisen näköistä". Kaksi vuotta olemme viettäneet joululahja-arpajaisia. Pikkujoulutunnelmissa marras-joulukuuntaitteessa on arvottu kuka ostaa kenellekin lahjan ja salaisuutta on vaalittu ainakin aattoon asti. Jokainen on saanut yhden lahjan, johon ostaja on voinut keskittää kaiken joululahjastressinsä. Minä olen tykännyt tästä!

Tänä jouluna päätettiin taas, ettei aikuisille osteta lahjoja (ja pikkaisen pelkään et miten meillä hukutaan paketteihin, kun Akseli on miun puolikkaalle ensimmäinen lapsenlapsi, ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, ensimmäinen siskonlapsenlapsi, ensimmäinen siskonlapsi jne.).

Ja no, mieheni puolella lahjoja ostetaan kaikille ja siitä stressaa jokainen.

Ei sillä, vaikka tavara-ahdinkoa koenkin ja yritän karsia ylimääräistä, on ihanaa avata ainakin se yksi joulupaketti. Ja jossei jotain ylläriä liity aattoon, niin on jotenkin pettynyt fiilis. En oikein osaa ottaa kantaa siihen, kuuluuko jouluna antaa ja saada joululahjoja. Tärkeimmältä tuntuu jakaa juhla rakkaiden kanssa, viettää sitä laatuaikaa koko perheenä. Mikä on pikkasen hankalaa ottaen huomioon, että asumme kunnan rivarissa, johon ei helpolla molempien perheitä mahduteta.

Ja se siihen liittyvä neljäs lista onkin sitten aloittamatta. Vietämme jouluaaton omassa kodissamme ja en ole vielä ehtinyt edes ajatella mitä ruokia syömme, miten koristelemme kuusen, mistä sen kuusen löydämme (no anopin mailta joo, mutta kun sen oikean kuusen löytäminen on pieni projekti, etenkin 5kk-ikäisen ipanan kanssa). Onhan tässä vielä mitä? Kaksi viikkoa jouluun?

Opettaja, opettaja...

Luin loistavan HS:n kolumnin. Suosittelen sinullekin: Opettaja tulilinjalla.

Oikeesti. Vanhemmuus on sinänsä hieno juttu. Se on aika tasa-arvoista. Se ei ole helppoa kellekään ja jokainen on yhtä uuno ekan lapsensa kanssa. Ei ole helppoa olla hyvä vanhempi omille lapsilleen, siitä stressaa jatkuvasti. Nyt jo. Riittävästä vanhemmuudesta puhutaan jo, mutta miksei puhuta ääneen siitä, mitä on olla hyvä vanhempi perheen ulkopuolelle? Vanhempi, kun on mielestäni vanhempi paitsi omalle lapselleen,  myös esimerkkinsä kautta tavallaan vanhempi muidenkin lapsille.

Seuraa karua yleistystä, mutta mitä nää "suojelen sinua kaikelta" -curlingvanhemmat kuvittelee, kun ne kauhistelee koulun opetussuunnitelmia: ihmisbiologian liian varhainen opetus oli vasta uutisissa. Samoin kuin se, että nuoret luulee, että suihku riittää ehkäisyksi. (Näkeekö kukaan ristiriitaa?)

Ok, on ihan tosi jees tehdä ilmoitus perhepäivähoitajasta, joka teippaa lapsen syöttötuoliin, mutta että opettajasta kannellaan siinä vaiheessa, kun tämä korottaa ääntään? Voi moro. Toivottavasti oon ite ees vähän fiksumpi vanhempi siinä vaiheessa, ku omat ipanat on kouluiässä. Sillä minä ainakin toivon, että lapsilleni asetetaan rajat paitsi koulussa, myös muiden vanhempien silmissä.

Tällä hetkellä pian 3kk rajapyykin ohittava ipana ei vielä pahojaan tee, mutta jos joskus tulevaisuudessa erehtyy toista lasta kiusaamaan tai jossain hölmöilemään, niin hei, kyllä ihan oikeasti ja todella toivon, että jollakin toisella vanhemmalla on kanttia lastani komentaa. Annan siihen täydet valmiudet. Kuten lasteni tuleville opettajillekin. Go Ossi Kolehmainen!

Luopumisen haikeus

Kahteen kertaan olen tänään pyyhkinyt kyyneleitä silmänurkista. (Akselia vaivaava silmätulehdus ei ole iskenyt, vaan olen tuntenut vähän haikeita fiiliksiä.)

Jonkun aikaa olen kypsytellyt päätöstä luopua eräästä harrastuksesta, tai ei koko harrastuksesta, vaan yhdestä osasta sitä. Tänään sanoin ääneen: "Minä en usko, että minusta on enää tähän pestiin. Minun aikani ei riitä.". Jälkikäteen vähän itketti. Likimain kymmenen vuoden rupeaman on aika tulla päätökseen. En tee tätä Akselin takia, enkä aio ikinä syyttää lastani siitä, että joudun luopumaan. Teen tämän itseni takia. Minun ei tarvitse olla superäiti, joka ehtii joka paikkaan ja tekee vaikka mitä samalla kun hoitaa toisella kädellä lastaan. Koulun käymisessä äitiyslomalla on jo ihan riittävästi haastetta. Minä haluan hoitaa lastani kahdella kädellä, olla hänelle aidosti läsnä. Minä haluan olla superäiti vain Akselille.

Toiset luopumisen kyyneleet nousivat silmiin, kun pakkasin pieniä vaatteita laatikkoon. En ymmärrä, miten tuo rakas pikku-ukkeli on voinut joskus mahtua niihin vaatteisiin, jotka nyt pakkasin odottamaan. Sinne menivät ihanat lempparibodyt ja söpöt yökkärit. Ehkä vielä tulevaisuudessa saan pukea ne seuraavalle lapselleni... Oih.

Kaksi kuukautta

Akselin mittariin tuli viime viikolla kaksi kuukautta. Se on sekä pitkä, että lyhyt aika. Ajatella, että joku on elänyt vasta niin lyhyen aikaa, mutta silti ehtinyt jo niin paljon. Kaksi kuukautta aikuisen elämästä on hujaus, lapsellemme se on toistaiseksi koko elämä.

Akseli on tänään kaksi kuukautta, yhden viikon ja kaksi päivää vanha. Siinä ajassa on muuttunut paljon.

Akseli on alkanut viihtyä hetkiä yksin leikkimatolla ja sitterissä. Akseli ei enää valvo keskellä yötä useita tunteja huutaen, vaan nukahtaa nätisti omaan sänkyyn (tai aamuisin viereen) saatuaan masunsa killilleen lämmintä maitoa.

Akseli ei tarvitse enää lisämaitoa vaan 10 viikon mittaisesta elämästään on pärjännyt jo puolet pelkällä äidin maidolla (ja kasvaa silti!). Akseli on itseasiassa kasvanut yli kymmenen senttiä syntymästään ja saanut jo puolitoista kiloa painoa lisää. 2-kuukautisneuvolassa terkkaritäti kävi kotona ja ilmoitti Akselin olevan 61cm pitkä ja painavan 5350g. Hurja ukkeli! Kuvittele, jos sinun pitäisi kasvaa pelkällä maidolla 1cm/viikko tahtia?

Akseli on alkanut myös avata nyrkkejään. Hän pitää toisinaan käsiään jo auki, toisinaan yrittää tarttua kivan näköiseen helistimeen tai sormeen. Akseli on myös löytänyt omat kätensä. Hän työntää ahkerasti nyrkkiään suuhun, kokeilee joskus maistaa pelkkää etusormeaan tai peukaloaankin, mutta irvistää perään (ehkä parempi niin).

Akseli jaksaa olla jo pitkiä aikoja mahallaan ja osaa nostaa koko yläkroppaansa irti alustasta. Toisinaan jumppatuokio päättyy raivostumiseen ja väsymiseen, toisinaan hämmästyneeseen ilmeeseen, kun onkin yllättäen päätynyt selälleen. Vielä Akseli ei osaa kääntyä tarkoituksellisesti kumpaankaan suuntaan, mutta sohvalle ei viikaria enää uskalla jättää ilman valvontaa tai barrikaadia, niin lähellä kääntyminen alkaa olla.

Akseli on ehtinyt reissata kovasti. Reissumies viihtyy hyvin autossa (lue: nukkuu), ja osaa olla kiltisti myös kylässä. Olemme olleet jo kaksi yötäkin poissa kotoa. Toisen mummin ja ukin veneellä ja toisen kummin perheen mökillä.

Omassa elämässäni kahden kuukauden pätkä tuntuu mitättömän lyhyeltä. Sen sijaan elämässäni äitinä kaksi kuukautta tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu, että on ikuisuus siitä, kun kävi synnyttämässä. Vastasyntyneen nähdessään liittyy nykyään siihen äitien kuoroon todetessaan, ettei enää muista onko meidänkin lapsi joskus ollut noin pieni. Ja siitä on vasta kaksi kuukautta. Tuntuu myös, että ikuisuus sitten vannoin lopettavani imettämisen viikon touhua harrastettuani, ja nyt se tuntuu niin luonnolliselta ja normaalilta. Ikuisuus sitten oli kesä, joka katosi sanomatta sanaakaan. Muistona kesästä ovat mansikat ja mustikat pakkasessa sekä pieni polvien päällä pötköttävä poika,

joka tuntuu asuneen meillä aina.

Kerhoreppu pakattuna.

Olemme aloittaneet kerhoilu-uran. Olen hämmästynyt siitä valtavasta tarjonnasta, joka täällä on päivä- ja etenkin perhekerhojen suhteen. On MLL:n perhekahvilaa, seurakunnan perhekerhoa, äitien itse organisoimaa kerhoa, muskaria, liikuntakerhoja useampaa sorttia jne... Kaikkeen ei edes ehdi ja jaksa lähteä mukaan. Lappeenrannassa (10 kertaa suuremmassa kaupungissa vs. nykyinen asuinkuntamme) meille oli tarjolla, kuvitelkaa nyt, yksi kerho. Syyksi veikkaan sitä, että täällä ei voida istua kahviloissa (eh, koska niitä ei ole) ja iso osa äideistä on kotona lasten kanssa, eikä töissä. Kerhoista saa vertaistukea, keskusteluapua, leikkiseuraa, kupin kahvia tai teetä ja vaikka hetken omaa rauhaa hyvän lehden parissa. Houkuttelevaa!

Kerhouran aloitus oli meille molemmille mieleinen. Akseli saa sosiaalisia ärsykkeitä, minkä seurauksena nukkuu paremmin päivällä ja yöllä, mistä sitten taas äiti tykkää. Kerhossakin mitä isompi härdelli ja mekastus ympärillä, sitä paremmin jätkä nukkuu. Ja äiti saa aikuista seuraa, äiti saa keskustella!

Huomaan nimittäin olevani jokseenkin kade miehelleni, joka saa käydä töissä (ja joka on varmasti kade siitä, että minä saan olla kotona). Olen yllättynyt sitä, kuinka lapsi rajoittaa aivokapasiteettiani. Olen taantunut keskusteluissa guu-guu / aas-töks-töks-töks -asteelle. Tästä syystä myös yritän pitää yllä mahdollisuuttani opiskella ja vääntää opinnäytetyötä. Kaipaan myös aivoille tekemistä, ehkä salaa pelkään niiden jäävän muuten guu-guu -aivoiksi?

Joten hei sinä äiti siellä, kun vauva on kasvanut vastasyntyneestä pikkuvauvaksi, ja alat olla kypsä neljän seinän sisällä, parhaimmaissa tapauksessa koko kauneimman kesän kaihtimet kiinni kökkineenä, niin vinkkini on, että älä jää konkreettisesti sinne kotiin. Muuten turhaudut äkkiä elämääsi ja mikä vielä pahempaa, lapseesi. Käy kerhoissa, perhekahviloissa, tapaa muita äitejä ja aikuisia. Ja pidä aivotoimintaasi yllä. Maidon tuotantoa ylläpitävä prolaktiini-hormoni tekee sinusta muussa tapauksessa pian zombien.

Se oli kenties kesän viimeinen lämmin päivä.

Pieni prinssimme sai nimekseen Akseli Oliver.

Että mitenkä meni?

Ennen kuin avaudun loppuodotuksesta ja synnytyksestä (toisin sanoen ehdin ajatella aikaa ennen muksua) niin toteampa, etten taidakaan olla niin äidillinen kuin kuvittelin.

Olin elänyt ilmeisen ruususen unta siitä, mitä todellisuus pienen vauvan kanssa tulee olemaan. Toukokuussa vannoin miehelleni herääväni joka yö hoitamaan itkevää vauvaa, jotta hän saa nukuttua ja kykenee käymään töissä; jonkunhan meidätkin kotona luuhaajat on elätettävä.

Muutaman yön jälkeen olin valmis herättämään mieheni mihin kellon aikaan tahansa, jotta itse saisin edes viideksi minuutiksi ummistaa silmäni.

Voisin kirjoittaa melkoisen listan siitä, mitä kukaan ei koskaan tullut maininneeksi liittyen pikkuvauva-aikaan. Aloitan kuitenkin siitä, mihin itse tunnun kompastuvan. Kuten sanoin, en siis olekaan niin äitihahmoa, kuin olin ajatellut.

En rakasta lastani vielä kolmen viikon iässäkään enemmän kuin ketään maailmassa. Tämän tosin luin kuuluvan asiaan; kuka sitä ventovierasta osaisikaan rakastaa, toinen pitää oppia ensin tuntemaan. Ja tämän luettuani lakkasin huolehtimasta aiheesta. Rakkaus tulee kun on tullakseen. Taidan vain olla hitaasti lämpeävää sorttia.

Enkä osaa imettää. Olin miehelle odotusaikana paasannut siitä, miten lasta tulee täysimettää vähintään puolen vuoden ikään. Todellisuus? Lapsi sai lisämaitoa alle tunti syntymänsä jälkeen, ja siitä alkoi meidän alamäki. Tuntuu, että heitin hanskat tiskiin siinä vaiheessa, kuin näin ipanan hoitajan sylissä, tuttipullo suussaan. Olisitte voineet ees kysyä, haluanko että se syö pullosta prkl!

No, lapsi sai osastolla lisämaitoa koko sen ajan, kun siellä majailtiin joten jatkoin ruokavaliota sopuisasti korvikkeella kotona; kysymättä edes keneltäkään. Kyllä, meillä edelleenkin osittaisimetetään. Syynä pidän kyllä sitä, etten saanut riittävää ohjausta sairaalassa imetykseen. Synnytyssalissa sanottiin vaan, että anna sille tissi suuhun ja varo, ettei se tukehdu. Tissistä tuli ennen maitoa veritippa ja mies kielsi sitä maitoa vauvalle antamasta. Jälkikäteen kuulin, että olisi sen voinut tissille auttaa silti. Tai miksei muuten tullut mieleen siinä vaiheessa, että niitäkin kapistuksia löytyy toiseltapuolen kroppaa toinenkin...?

Kun ei tuo touhu ottanut vielä osastollakaan sujuakseen, tuotiin rintakumi ja sanottiin, että imetä tuolla. Mistään ohjauksesta ei tietoakaan. Kotona ihmettelin kolmannen viikon kohdalla, että jo nyt on ihme, kun ei voi imettää ilman, että kyynelet kirpoaa silmänurkkiin ja haaveilee tajun vievästä burana-annoksesta. Neuvolastakin tuli ohjeeksi vaan ilmakylpyjä sekä bepanthenia tai lansinohia.

Vasta nyt, kun ipana täyttää tänään kolme viikkoa, luin eilen kirjasta imuotteen korjaamisesta. Tämän päivän loistava havainto on ollut työntää tissi pidemmälle pötkylän suuhun, ja kas! Tänään ei ole tullut yhtään arpea rinnanpäihin lisää.

Joten kyllä. Ainut mikä minut näinä päivinä pitää elossa ja järjissäni on muiden vastaavat kokemukset. Uuteen arvoon arvaamattomaan ovat nousseet Katjan kirjoitukset imetyksestä ja vauvaperheen elämästä. Ja kyllä, olen samaa mieltä tuosta ohjauksesta.

Tänään nauroin vedet silmissä tälle, ja etenkin sille kohdalle mustalaisista.

On niin totta, että välillä olen enemmän turhautunut kuin rakastunut tuohon ipanaan. Se kun elää tällä hetkellä kautta, jolloin vaatii enemmän kuin antaa. Isovanhempien ja muiden sukulaistensa (mukaanlukien isänsä) silmissä se on taatusti maailman ihanin; miun silmissä melkein edustaa toista ääripäätä. Paitsi nukkuessaan. Silloin äitiä helpottaa. Ellen satu olemaan itse nukkumassa ja ahdistu taas siihen kitinään herätessään...

Ainoa ajatus, joka pitää tällä hetkellä miut järjissään on, että elää päivän kerrallaan. Ja toive siitä, että huominen on jo helpompi.