On nimittäin niin, että mie oon joutunu käymään hullua taistelua tän äitiyden kanssa koko tähän astisen 8,5kk urani ajan. Oon lapsesta asti kuvitellut, että miun elämän tärkein tehtävä on olla äiti. Ja sit mie oon tässä ihan paska!
Mie en kestä lapseni kiukuttelua ja itkua, mie lasken viikon ajalta ruokailutilanteita, että ne menis miehen kanssa tasan. Mie en millään tasolla kestä tätä epäoikeudenmukaisuutta, joka arjessa vallitsee. Se on meidän lapsi, mutta mie kannan vastuun. Tai en kanna. Sillä mitä mie teen? Mie karkaan takas kouluun ennenku napero on puolta vuottakaan. Meen harjoitteluun, kun se on 7-8kk, jolloin olen poissa kotoa viisi päivää viikossa, 7h kerrallaan, ja hylkään sen täksi aikaa hoitoon vanhemmilleni.
Niinä päivänä, kun olemme lapseni kanssa kaksin kotona, naputan harva se aamu itku kurkussa viestiä vanhemmilleni, tai miehelleni, ennenkuin olemme saaneet edes aamupalaa syötyä, että mitä mie teen kiukkuavan muksun kanssa. (Kääntöpuolena tajusin tänään, että ipana taatusti pohtii mitä tekee kiukkuavan äidin kanssa, eh. Olemme siis yhtä onnellisia kumpainenkin, kun joku apuvoima soittaa ovikelloa).
Oon koittanu miettiä, että mikä tässä mättää. Tätähän mie nimenomaan vuosia halusin! Oman pienen käärön, johon tuhlata se ylitsevuotava rakkaus, hoivaamisen tarve ja ylimääräinen aika.
Tulos: Mie en kestä tätä toista varten elämistä, valvomista, imetystaistelua enkä oman ajan ja elämän menetystä (niin, ehkä juuri siitä syystä en kestä noita listan alkupään asioita..). Mie tykkään kyllä lapsista, mutta ilmeisesti vasta siinä vaiheessa, kun ne osaa puhua ja kävellä. Pari tuntia kitinää kuunneltuani miuta suoraan sanottuna vituttaa se, ettei lapseni osaa kertoa mitä se parkuu. Ehkä tää on toisen kanssa sitten jo helpompaa, kun on joku checklist mitä alkaa käydä läpi, että mikä sen huudon takan voi olla. Ja ehkä se eka jo viihdyttää sitä tokaa?
Miulle kyllä kerrottiin, ettei äitiys oo ruusuilla tanssimista. Sitä mie en tajunnu etukäteen, että äitiys on näin jatkuvaa olemassa oloa toista varten. Mie en halunnut luopua omasta elämästäni ja taistelen sitä vastaan yhä.
Onhan se kriisi. Lapsen syntymä. Vanhempien elämä muuttuu täydellisesti, vaikka sitä vastaan taistelis kuinka. Niinkun miekin lupasin, ettei mikään muutu. Että raahaan lasta veneilemään ja muihin omiin harrastuksiini mukana. Sinne jäi. Niinkun koko muukin oma elämä. Olis vaan helpompaa hyväksyä se. Todeta, että tämä on tässä ja nyt. Miun on turha haaveilla vuosiin siitä, että saisin joogata iltaisin rauhassa. Että voisin päähänpistosta lähteä vaikka baariin yksille. Tai ajelemaan, tai matkalle, tai mitään.
Ja sitten... nyt jo kaipaan aikaa, kun Akseli oli vauva. Siis vastasyntynyt. Kun nukuttiin yhteentoista ja katsottiin Naapureina Madridissa, jos edes herättiin siiheksi. Kun oli aikaa käsitöille, valokuvakirjoille, ja ajatuksille. Muistan kyllä, sillon se otti päähän. Se tilanne, se arki, se että en saanut aikaiseksi lähteä ulos neljän seinän sisältä.
Tiedän, että kaipaan vielä tätäkin aikaa. Miksi se sitten on niin vaikeaa nauttia just nyt ja tästä hetkestä?
