Akselin mittariin tuli viime viikolla kaksi kuukautta. Se on sekä pitkä, että lyhyt aika. Ajatella, että joku on elänyt vasta niin lyhyen aikaa, mutta silti ehtinyt jo niin paljon. Kaksi kuukautta aikuisen elämästä on hujaus, lapsellemme se on toistaiseksi koko elämä.
Akseli on tänään kaksi kuukautta, yhden viikon ja kaksi päivää vanha. Siinä ajassa on muuttunut paljon.
Akseli on alkanut viihtyä hetkiä yksin leikkimatolla ja sitterissä. Akseli ei enää valvo keskellä yötä useita tunteja huutaen, vaan nukahtaa nätisti omaan sänkyyn (tai aamuisin viereen) saatuaan masunsa killilleen lämmintä maitoa.
Akseli ei tarvitse enää lisämaitoa vaan 10 viikon mittaisesta elämästään on pärjännyt jo puolet pelkällä äidin maidolla (ja kasvaa silti!). Akseli on itseasiassa kasvanut yli kymmenen senttiä syntymästään ja saanut jo puolitoista kiloa painoa lisää. 2-kuukautisneuvolassa terkkaritäti kävi kotona ja ilmoitti Akselin olevan 61cm pitkä ja painavan 5350g. Hurja ukkeli! Kuvittele, jos sinun pitäisi kasvaa pelkällä maidolla 1cm/viikko tahtia?
Akseli on alkanut myös avata nyrkkejään. Hän pitää toisinaan käsiään jo auki, toisinaan yrittää tarttua kivan näköiseen helistimeen tai sormeen. Akseli on myös löytänyt omat kätensä. Hän työntää ahkerasti nyrkkiään suuhun, kokeilee joskus maistaa pelkkää etusormeaan tai peukaloaankin, mutta irvistää perään (ehkä parempi niin).
Akseli jaksaa olla jo pitkiä aikoja mahallaan ja osaa nostaa koko yläkroppaansa irti alustasta. Toisinaan jumppatuokio päättyy raivostumiseen ja väsymiseen, toisinaan hämmästyneeseen ilmeeseen, kun onkin yllättäen päätynyt selälleen. Vielä Akseli ei osaa kääntyä tarkoituksellisesti kumpaankaan suuntaan, mutta sohvalle ei viikaria enää uskalla jättää ilman valvontaa tai barrikaadia, niin lähellä kääntyminen alkaa olla.
Akseli on ehtinyt reissata kovasti. Reissumies viihtyy hyvin autossa (lue: nukkuu), ja osaa olla kiltisti myös kylässä. Olemme olleet jo kaksi yötäkin poissa kotoa. Toisen mummin ja ukin veneellä ja toisen kummin perheen mökillä.
Omassa elämässäni kahden kuukauden pätkä tuntuu mitättömän lyhyeltä. Sen sijaan elämässäni äitinä kaksi kuukautta tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu, että on ikuisuus siitä, kun kävi synnyttämässä. Vastasyntyneen
nähdessään liittyy nykyään siihen äitien kuoroon todetessaan, ettei enää muista
onko meidänkin lapsi joskus ollut noin pieni. Ja siitä on vasta kaksi
kuukautta. Tuntuu myös, että ikuisuus sitten vannoin lopettavani imettämisen viikon touhua harrastettuani, ja nyt se tuntuu niin luonnolliselta ja normaalilta. Ikuisuus sitten oli kesä, joka katosi sanomatta sanaakaan. Muistona kesästä ovat mansikat ja mustikat pakkasessa sekä pieni polvien päällä pötköttävä poika,
joka tuntuu asuneen meillä aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti