Yksin kotona. Kovin montaa iltaa en ole 11 kuukauteen ollut yksin kotona. Saati, että olisin ollut yötä yksin, tai siis kaksin.
Mies työmatkailee. Minä ja pikku-ukko olemme kaksin kotona. Ensimmäiseksi illan suussa kotiin päästyämme laitoin stereoista soimaan omaa lempimusiikkiani (en voi tehdä sitä normaalioloissa, sillä mieheni ei pidä musiikkimaustani). Pikkumiehen kanssa taistelimme aikamme hiiren ja kaukosäätimen herruudesta. Huutohan siitä seurasi. Tässä kohtaa huomiotani 110% vaatineen ja siitä 30% saaneen jäbän hermot paloivat lopullisesti. Jos se osaisi takoa lattiaa nyrkein ja saada itkupotkuraivarit, niiden paikka olisi ollut nyt. Äiti ei siis päivitä soittolistaa, selvä.
Oman ruuan sain syötyä lahjomalla pöydän päässä istuvan, puheenvuorojaan äänekkäästi käyttävän puheenjohtajan riisimuroilla ja leivänkäntyllä. Takuuvarma nakki. Hänethän oli syötetty siis heti kun tulimme kotiin. Mummilassa kitinäksi muuttuneen hoitopäivän pelastin hiekkalaatikkovisiitilla, ja kylvyllä. Takuuvarma nakki vol2.
Ehdin illan aikana miettiä noin kolmekymmentäseitsemän kertaa, ettei minusta olisi yksinhuoltajaksi. Hatun nosto niille, jotka siihen kykenevät. Minä en jaksaisi. Tarvitsen omaa aikaa, omia touhuja, oman elämän.
...
Valmistauduin ennakolta tähän yh-rupeamaan ajatuksella, että tämä ilta on pienen miehen (huomenna pakenemme mummilaan, Taivaan Isälle kiitos lapsen ihanista isovanhemmista). Keskityn vain ja ainoastaan häneen, lapseeni. Helppoahan elämä olisi, jos olisi elettäväksi vain tämä lapsi ja koti ja koko elämä olisi siinä. Minulla on kuitenkin myös koulu ja siihen liittyvät sata asiaa. Yhtä monesta muusta olen joutunut luopumaan, saadakseni tämän yhtälön toimimaan. Se minua surettaa. Ja auta armias sitä aikaa, mikä minulle jää käteen kun opiskelut joulukuussa ovat ohi! Minusta tuntuu, että olen luopunut liian monesta asiasta, jotka rakentavat sitä, kuka minä olen. Olen joutunut antamaan periksi, mahduttaakseni elämään tällä hetkellä sen, mitä siihen kuuluu. Olen luopunut rakkaasta joogasta, monesta seuraamastani tv-ohjelmasta, neulomisesta, ompelusta, leipomisesta, lenkkeilystä, kirjojen ja lehtien lukemisesta, ...
Toisaalta, kun alan miettiä listaa, se ei tunnukaan niin pitkältä ruudulla kuin päässäni... Asioita joutuu alkuun päästyään miltei keksimällä keksimään. Ja kun ne nyt tuohon kirjoitti, niin pistää ihan miettimään, että eiköhän noista, jos ihan totta puhutaan, niin pienellä järjestelyllä jokaisen saisi palautettua?
...Teenköhän mie elämästäni liian vaikeaa? Jos ihan totta keskittyisin lapseen 100%, olisin läsnä ja tekisin muut hommat vasta sitten, kun ipanapa vetää hirsiä, niin mie varmaan nauttisin elämästä enemmän. Tällä hetkellä tuntuu, että yrittää tehdä koko ajan noin kymmentä asiaa yhtä aikaa, eikä onnistu yhdessäkään.
2 kommenttia:
Nyt vasta löysin tän sun blogis :D
Mutta niin. Tota se on. Itse olin käytännössä viikon tuossa hetki sitten yksin näiden apinoiden kanssa. Nyt ukkeli on Ahvenanmaalla ollut oikeasti yön yli. Aikain saatossa olen kehittänyt eräänlaisen baby-zenin: tietyssä kohtaa vain suljen kaiken muun ulkopuolelle. Aivan sama vaikka kaksi vaippapeppua roikkuu kiinni läppärissä ja kiljuvat, minähän näpyttelen kaverille sähköpostia. _En_vain_välitä_ Onko keittiö kuin pommin jäljiltä, eikä nappaa tiskata?_En_vain_tiskaa_
Täytyy vain sulkea silmänsä (ja korvansa ja nenänsä) ja päättää, että nyt minä ihan totta otan tämän hetken itselleni, edes tämän 15 minuuttia, kukaan ei ole hengenhädässä eikä minun ole pakko olla koko ajan läsnä.
Tämän sanottuani voin kertoa, etten ole kerennyt kanpaajalle, kosmetologille, ostoksille enkä hierojalle kohta puoleen vuoteen (lahjakortit odottelevat ja vanhentuvat ihan kohta), yleensä unohdan kaikki omat menoni ja asiani hoitaa, koska lapsien asioita täytyy muistaa niin paljon ja sen kerran kun itselleen jotain koittaa kaupasta hankkia, tulee kotiin välikausihaalarien kanssa. Äiti-ihmisen on liian helppo unohtaa itsensä. Aivan episä ja väärinhän se on, mutta tarkoituksenmukaista: kai ihmiskunnalle on ollut hyödyksi kun äiti on omistautunut jälkikasvulleen vuosiksi..
Ja ehhehe, nyt jäi tämäkin sitten kesken kun joku menettää hermojaan pinnasängyssä -->
Heh, meil sama juttu, miun ja miehen musamaut ei kohtaa yhtään :D
Lähetä kommentti