No mutta. Ipanapa on kasvanut. Olen keskittynyt ylistämään (lue: valittamaan) äitiyden iloja ja unohtanut kertoa pikkumiehen kuulumisia. Se kasvaa ja kehittyy, arvasitteko?
Tiistaina on neuvola ja saan tarkkoja mittoja. Mutta tämän tiedän:
- Se on niin pitkä, että meillä on olemassa enemmän pieneksi jääneitä vaatteita, kuin ukkelin kasvamista odottavia vermeitä.
- Se painaa niin paljon, että minä juuri ja juuri jaksan nostella sitä suorille käsille. Turvakaukalossa kantaminen alkaa olla tukalaa puuhaa. Minä myös syön aina alahuultani, kun joudun nostamaan poikaa. Nostan poikaa ilmeisen usein, sillä myös hän on vastikään oppinut tämän taidon. Alahuuli häviää näkyvistä yhtenään.
- Se täytti eilen puoli vuotta ja oppi samana päivänä istumaan. Siinä se töjöttää matolla ja esittelee uutta taitoaan ylpeänä serkun 8-vee synttäreillä. Äiti ei voi kuin ihmetellä.
- Se osaa tehdä tarpeensa pottaan. Kun sen vie syömisen jälkeen potalle sinne ilmestyy pissi muutamalla "pisspiss" -kehotuksella. Äiti luuli hommaa vaikeaksi ja laiskuuttaan lykkäsi pottailun aloittamista. Hah. Ipana innostui touhusta niin, että pottaan on tänään väännetty pökäleet jo kolmesti.
- Lempinimien lista kasvaa touhujen mukana: Säppä ("Säpäsäpäsäpä..."-loruilusta ja siitä johdettu Säppä-Santeri), Höpöhöpöukko (Kiitos aamuöisten höpötysten), Kekka-Pekka (jatkuvasta pystyyn pyristelystä), ...
- Se on saanut säikäytettyä minut pahan kerran. Istuimme aamulla sohvan reunalla iskän köllötellessä pitkin pituuttaan. Yhtäkkiä vauveli kurkottui ottamaan lelua maasta. Ilman, että minä tajusin mitä tapahtuu. Seurasi hidastuneita sekuntin kymmenyksiä, kun ipana alkaa pää edellä lähestyä lattiaa. Suojelusenkeli oli valppaampi kuin me vanhemmat. Ennen lattiaa olivat sekä äidin, että isän kädet ehtineet napata kiinni pienestä tutkimusmatkailijasta. Minä tuijotin lattiaa, lasta ja miestä, miettien mitä olisi voinut tapahtua.
Illalla ipana keikahti lattialla istuessaan kyljelleen, hidastetusti ottaen itsekin vastaan, ja kumautti päänsä lattiaan. Säikähdyksestä seurannut parku vaimeni äidin sylillä ja puhalluksella (ei kai sit sattunut). Mutta päähäni jäi kytemään ajatus lapseen kohdistuvasta kivusta: tämä on vasta alkua, eikä helpommaksi muutu. Uskon, että minua sattuu tuplasti mitä lasta. Nyt ja aina.
Ps. Saimme puolivuotispäivästä oivan tekosyyn kutsua mummit, ukin, papan ja kummit kylään. Olen onnellinen näistä ihanista ihmisistä ympärilläni. Niistä ihmisistä, jotka pitävät minut järjissään. Varokaapas vaan, tämä on vasta alkua. Meillä juhlitaan nimpparit, synttärit ja varmaan Akselin pehmolelujen ristiäisetkin, heti kun herra alkaa niitä nimetä. Meinaan vaan, että onko elämässä muka liikaa syitä juhlia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti