Muutos. Sitä tässä on yritetty, odotettu ja valmisteltu. Siellä sun täällä. Ketjureaktiona.
Vauva-arki. Nyt yhdeksän kuukauden jälkeen alan päästä jyvälle tästä elämästä. Ensimmäisiä kertoja useampaan kuukauteen; minä nautin vanhemmuudesta! Minusta on hienoa, että minulla on lapsi! Ikioma vauva, jonka saan kasvattaa juuri niinkuin haluan. Jota saan sylitellä niin paljon kuin haluan. Tai hän haluaa; mitä hän ei useimmiten halua, kun minä haluan. Ja minä en halua, kun hän haluaa... Edelleen on päiviä, kun illalla hammaspesulla leukaluun kivistyksen asteesta päättelee, että päivä ei ole ollut helpoimmasta päästä. Ihan pohjanoteerauksia ei enää sentäs tule. En itke enää päivittäin, edes viikottain. (Toim.Huom. Oisko tästä jo voinut päätellä pikkusen aiemmin, ettei vanhemmuuteen kuulu pelkät surun kyyneleet...?).
Apu ja oma-arvo. Minä en jää enää yksin. Ymmärrän, että vauvani vaatii muita enemmän. Ymmärrän, että tämänikäistä voi jo ohjata ja kasvattaa. Kaikkea ei tarvitse ottaa vastaan ajatuksella; se on vauva, ei se sitä tahallaan tee. Avaan suuni, kerron tarvitsevani aikaa ja rauhaa. Valvon, kun muut nukkuvat (vaikka univelkani lienee makkarissa tälläkin hetkellä tuhisevia ukkojani syvempää). Olen olemassa itseäni varten. Tämä on minun elämäni! Minun päätökseni, minun toiveeni, minun ratkaisuni, minun unelmani. Miksi annan muiden kävellä taas ylitseni, vaikka vannoin vuosia takaperin ettei niin tapahdu enää ikinä, ei koskaan? Tänään avasin suuni, ja ilmoitin että en aio olla enää yhtä kiltti. Minullakin on tarpeita, vaatimuksia, pikaisia toimia vaativia tehtäviä. Hyvä esimerkki: mielestäni laskujen maksu ei ole prioriteetti yksi kotiin tultaessa, vaan sen voi hoitaa jälkikasvun vedellessä hirsiä. Ei voi, kun unohtuu. --> Korvan taakse.
Parisuhde. Yhdeksän kuukauden hammasten kiristely vaatii veronsa. Jos pahaa oloa ei pura lapseen, sen purkaa puolisoon. Hei, minne se kuuluisi kadottaa? Mihin muut äidit purkavat vihan, katkeruuden, kiukun, epäoikeudenmukaisuuden, ahdistuksen ja pelon? Tämä voi tuntua tyhmältä kysymykseltä, mutta ei ole. Minulla on rajoittunut kyky käsitellä negatiivisia tunteita, kaipaan vinkkejä! Ipanan ensimmäisen elinkuukauden aikana teimme pyhän sopimuksen olla eroamatta vauvavuoden aikana, tuli vastaan IHAN mitä vaan. Olemme heränneet todellisuuteen. Vuodesta on kolme neljännestä käytetty. On aika tehdä jotain, jotta olemme yhdessä vielä ne seuraavatkin kvartaalit. Parisuhde vaatii työtä. Käytämme lauantaina kummioption. Lapsi yökylään, äiti ja isä leffaan ja syömään.
PS. Iholla sarja tarjosi tänään (jaksossa 7; olen _vähän_ jäljessä) piiloviestin makuuhuoneen seinältä: Be the change you want to see. Pikagoogletus kertoi sen alkuperäksi Gandhin ja sen jatkuvan vielä ...in the world. Minulle riittää tämä hetki: koti, perhe, lapsi ja itseni. Siitähän se muutos lähtee, itsestä. Kun muutut itse, on muiden pakko muuttua mukana. Welcome aboard.
(EDIT: Edellisestä pohjanoteerauksesta on aikaa peräti 20 päivää. Vau mitä vuoristorataa. Toki väliin mahtui viikon etelänloma. Lienemmekö olleet äiti ja lapsi loman tarpeessa, kun kumpaakin on kiukuttanut reissun jälkeen hitusen vähemmän?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti