On nimittäin niin, että mie oon joutunu käymään hullua taistelua tän äitiyden kanssa koko tähän astisen 8,5kk urani ajan. Oon lapsesta asti kuvitellut, että miun elämän tärkein tehtävä on olla äiti. Ja sit mie oon tässä ihan paska!
Mie en kestä lapseni kiukuttelua ja itkua, mie lasken viikon ajalta ruokailutilanteita, että ne menis miehen kanssa tasan. Mie en millään tasolla kestä tätä epäoikeudenmukaisuutta, joka arjessa vallitsee. Se on meidän lapsi, mutta mie kannan vastuun. Tai en kanna. Sillä mitä mie teen? Mie karkaan takas kouluun ennenku napero on puolta vuottakaan. Meen harjoitteluun, kun se on 7-8kk, jolloin olen poissa kotoa viisi päivää viikossa, 7h kerrallaan, ja hylkään sen täksi aikaa hoitoon vanhemmilleni.
Niinä päivänä, kun olemme lapseni kanssa kaksin kotona, naputan harva se aamu itku kurkussa viestiä vanhemmilleni, tai miehelleni, ennenkuin olemme saaneet edes aamupalaa syötyä, että mitä mie teen kiukkuavan muksun kanssa. (Kääntöpuolena tajusin tänään, että ipana taatusti pohtii mitä tekee kiukkuavan äidin kanssa, eh. Olemme siis yhtä onnellisia kumpainenkin, kun joku apuvoima soittaa ovikelloa).
Oon koittanu miettiä, että mikä tässä mättää. Tätähän mie nimenomaan vuosia halusin! Oman pienen käärön, johon tuhlata se ylitsevuotava rakkaus, hoivaamisen tarve ja ylimääräinen aika.
Tulos: Mie en kestä tätä toista varten elämistä, valvomista, imetystaistelua enkä oman ajan ja elämän menetystä (niin, ehkä juuri siitä syystä en kestä noita listan alkupään asioita..). Mie tykkään kyllä lapsista, mutta ilmeisesti vasta siinä vaiheessa, kun ne osaa puhua ja kävellä. Pari tuntia kitinää kuunneltuani miuta suoraan sanottuna vituttaa se, ettei lapseni osaa kertoa mitä se parkuu. Ehkä tää on toisen kanssa sitten jo helpompaa, kun on joku checklist mitä alkaa käydä läpi, että mikä sen huudon takan voi olla. Ja ehkä se eka jo viihdyttää sitä tokaa?
Miulle kyllä kerrottiin, ettei äitiys oo ruusuilla tanssimista. Sitä mie en tajunnu etukäteen, että äitiys on näin jatkuvaa olemassa oloa toista varten. Mie en halunnut luopua omasta elämästäni ja taistelen sitä vastaan yhä.
Onhan se kriisi. Lapsen syntymä. Vanhempien elämä muuttuu täydellisesti, vaikka sitä vastaan taistelis kuinka. Niinkun miekin lupasin, ettei mikään muutu. Että raahaan lasta veneilemään ja muihin omiin harrastuksiini mukana. Sinne jäi. Niinkun koko muukin oma elämä. Olis vaan helpompaa hyväksyä se. Todeta, että tämä on tässä ja nyt. Miun on turha haaveilla vuosiin siitä, että saisin joogata iltaisin rauhassa. Että voisin päähänpistosta lähteä vaikka baariin yksille. Tai ajelemaan, tai matkalle, tai mitään.
Ja sitten... nyt jo kaipaan aikaa, kun Akseli oli vauva. Siis vastasyntynyt. Kun nukuttiin yhteentoista ja katsottiin Naapureina Madridissa, jos edes herättiin siiheksi. Kun oli aikaa käsitöille, valokuvakirjoille, ja ajatuksille. Muistan kyllä, sillon se otti päähän. Se tilanne, se arki, se että en saanut aikaiseksi lähteä ulos neljän seinän sisältä.
Tiedän, että kaipaan vielä tätäkin aikaa. Miksi se sitten on niin vaikeaa nauttia just nyt ja tästä hetkestä?
3 kommenttia:
Tuntuu kyllä kovin tutulta. Itsekin kaipaan usein omaa entistä elämääni, rauhaa ja rentoutumista, juhlimista, sitä että saattoi käydä rauhassa ulkona syömässä, elokuvissa tai lukea vaikka aamulehden. Kantaa huolta ihan vaan omasta itsestään. Vaikken vaihtaisi poikaani mihinkään, niin silti. Toisaalta surullistahan se olisi, jos oma elämä ei olisi muuttunut yhtään, vaan edelleen mentäisiin niin kuin ennenkin - osa kun tuntuu tekevän myös sitä.
Mutta eipä tuohon lapsen tuloon osannut oikeasti valmistautua ennakkoon. Siis että se on niin sitovaa ja omat menot blokkaavaa. Ja toisaalta ihan hyvä niin ;).
Minna, taas niin rehellistä tekstiä ja osittain just kuin meikäläisenkin päästä. Kiitos!
Kai se on niin, että jos etukäteen tietäisi, mitä se vauvavuosi esikoisen kanssa on, niin jäis lapset tekemättä. Ja just niin hullua on se, että sitten se kaikki (kärsimys) kuitenkin unohtuu, kun alkaa siitä seuraavasta lapsesta haaveilla... Mulla kanssa teettää töitä elää tässä ja nyt, nauttia niistä hyvistä hetkistä lapsen kanssa tässä ja nyt, kun olen niin taipuvainen sitku-ajatteluun. Sitten kun se osaa kävellä. Sitten kun se osaa puhua... jne.
Rankimpina hetkinä koitan uskoa niihin onnellisuustutkimuksiin, joiden mukaan nelikymppiset lapsettomat ovat onnettomampia kuin lapselliset ikätoverinsa, vaikka kolmekymppisenä tilanne on päinvastoin. Että kyllä siitä äitiydestä joskus palkinto saadaan.
Voi kun joku olisi kertonut minullekin miten paljon pikkuvauvaperheen elämään mahtuu itkua ja vihaa. En sitten sen itkun hetkellä enää potisi huonoa omaan tuntoa siitä, että tämänhän pitäisi olla minun elämäni ihaninta aikaa ja mie vaan itken. Se syyllisyys siitä ei nimittäin ainakaan yhtään paranna tilannetta...
Luin Luonnollinen lapsuus -kirjasta, että alavireisyydelle ja ärtymykselle synnytyksen jälkeen on biloginen selitys. Jotenkin näin se meni: Joskus muinaisessa menneisyydessä äiti on tarvinnut vihaa ja agressiota (siis negatiivisia tunteita) puolustaakseen lastaan vihollisilta tarpeen tullen. Kaikki mutsit on siis nykyäänkin ladattu täyteen alkukantaista aggressiota, joka nousee toisinaan pintaan - toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Nykyäidin voi olla vaikeaa ymmärtää tuollaisia negatiivisia tunteita sen "suuren onnen" keskellä, eikä ympäristökään välttämättä suhtaudu positiivisesti. Tämän vuoksi jotkut äidit masentuvat.
Nykypäivän äideillä ei myöskään ole tukenaan samanlaista sosiaalista verkostoa kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Useat ovat pienen lapsensa kanssa nykyään melko yksin ja siinä mielessä arjesta selviytyminen voi olla tämänpäivän äideille jopa rankempaa kuin muutama sukupolvi taaksepäin.
Tsemppiä!
Lähetä kommentti