Nykyaikaan, mars.

Otin tänään pelottavan askeleen, vielä pelottavammankin kuin sen että astuin tänään myös hammaslääkärin ovesta sisään. Olen koko viikonlopun arponut, tuuminut ja miettinyt. Ja tänään kävelin kauppaan ja ostin kosketusnäyttöpuhelimen. Ensimmäiseni (!). Pelottavaa tästä tekee se, että olen jo valmiiksi riippuvainen mesestä, facebookkaamisesta ja blogeista (noin nyt joitakin mainitakseni). Minua suoraan sanottuna on kauhistuttanut ajatus, että nämä seuraavat minua jossain vaiheessa myös silloin, kun en ole tietokoneella.

Olen ihmisenä kuten helsinkiläinen Anu (Kodin kuvalehti 3/2012); Minä en käy Facebookissa. Minä olen siellä. Aamulla avaan, illalla suljen, jos muistan. Farmville sentäs jäi Akselin synnyttyä, mutta tarpeeksi aikaa kuluu myös kavereiden touhujen seuraamiseen ja omien kuulumisten päivittämiseen. Ja se myös vähän ahdistaa. Etenkin nyt, kun puhelimen myötä netti seuraa matkassani minne ikinä menenkin. Paitsi jos ei oo kenttää, tai akku loppuu. Minkä se teki jo.

Uskon, että minä olisin ollut onnellisempi menneisyydessä. Nykyaika tarjoaa liikaa virikkeitä ja liikaa valinnanvaraa. Tästä kertoo myös se, että puhelimenvaihdoin yhteydessä poistin kännykästä miltei kaksisataa turhaksi käynyttä puhelinnumeroa. Tekstiviestejä siellä odottaa tuhatkunta. Vois opetella kirjottamaan kivat ylös heti ja poistaa turhat samantien... Mut niin!

Samassa KK3/2012 lehdessä päätoimittajan kirjoitus vetoaa:

Ei ollut mummolla aikaa keskittyä itseen. Ei tarvetta etsiä merkitystä ja sisältöä elämään. Ei pakkomiellettä ehtiä jumppaan. Ei tuskatilaa siitä, ettei pääse toteuttamaan itseään. -- Arki itsessään otti ja antoi kaiken. Ei ollut liikaa aikaa miettiä miettiä, eikä liiaksi vaihtoehtoja. Ei levottomasti harhailevaa mieltä, ei kiireen tuntua.

Jos ahdistun liikaa, ostan seuraavaksi Doron.