Milloin elämästä tuli näin monimutkaista?

Anteeksi, olen ollut hiljaa, kiireinen. Äiti ja opiskelija.

Olen tällä viikolla useampaan otteeseen havahtunut lapsuudesta tuttuun tunnetilaan. Johonkin niin aitoon, että on hetken päästä hämmennyksestä toivuttuaan miettinyt minne se on koskaan kadonnut. Esimerkiksi se tunnelataus, mikä liittyi lapsena sanaan ’ukki’. Se odotus ja riemu. Tai se tunne, kun tiesi pääsevänsä mukaan naapurikaupunkiin ja elämä oli täynnä yllätyksiä.

Nykypäivän elämä on hurjan hektistä ja tulevaisuussuuntautunutta, moniulotteista ja monimutkaista. (Luulen että muillakin, mutta täällä ainakin.) On pakko lukea tenttiin, joka on parin päivän päästä, jotta osaa siellä jotain. On pakko miettiä koko viikon ruokalista, jotta on jotain kaupasta ostettavaa ja sitä myöten syötävää. On pakko kysyä, sopia ja lyödä lukkoon tapaamisia. On pakko suunnitella.

Haluaisin omistaa elämäni lapselle. Elää sitä elämää, mitä lapsena suunnittelin. Unohtaa koulun, työn ja kiireen. Leikkiä, syödä, juosta, nauraa ja nukkua. Ja herätä malttamattomana uuteen päivään, siihen tunteeseen, ettei enää jaksa maata sängyssä, vaan haluaa elää uutta päivä ja uuden päivän riemuja!

Mitä tapahtui ja missä välissä? Onko ihan oikeasti pakko suunnitella? Katsoin tänään lapseni kuvia, sitä miten syötävän suloinen se on ollut ihan vauvana ja miten nopeasti vuosi on kulunut. Katsoin eilen hammaspesulla itseäni peilistä ja mietin, että tunnenko enää ihmistä kuka minusta on tullut? Istun mieluummin tietokoneella, kuin leikin lapseni kanssa, koska on pakko tehdä koulutehtäviä. Onko ihan oikeasti pakko? Mitä tapahtuu jos en lue tenttiin? Jos en stressaa? Jos leikinkin lapseni kanssa ja keskityn olemaan 100% läsnä? Sitä en ole ollut taatusti viime tammikuun jälkeen, siitä päivästä, kun palasin koulunpenkille.

Odotin lasta, odotin elämää rakkaimpani kanssa. Ja nyt se ahdistaa enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Tiedättekö, se mikä ahdistaa ei ole lapsi, ei koulu vaan se yhtälö. Minä en voi elää sellaista elämää kuin tällä hetkellä haluaisin ja siitä syystä elän valtavassa ristipaineessa, keikutan vaakaa puolelta toiselle ja horjun.

Yritän ajatella, että pari kuukautta ja elämä palaa uomaansa. Hullua sinänsä, että siinä vaiheessa, parin kuukauden kuluttua, olen menettänyt vuoden lapseni elämästä. Vuoden, joka ei enää koskaan palaa! Tämäkö on sitä elämää, mitä olen kuvitellut 20 vuotta sitten tänä päivänä eläväni? Miksen siis nauttisi? Juoksisi ulkona, katselisi uutta kaunista omaa kotiamme, halaisi miestäni, heittäisi kuperkeikkaa ja alkaisi elää? Tätä päivää, tätä hetkeä.

Meillä kuitenkin on vain yksi elämä. Haluanko elää sen murehtien ja stressaten vai yritänkö kaivaa sen ajatuksen lapsuudesta, jota kuvittelin elämän olevan aikuisena?