Hammasta on purtu siihen malliin, että leukaluuta jomottaa. Muutaman kerran kovempaan ääneen lapselle tiuskahdettuani (ja siitä säikähdettyäni) soitin neuvolaan ja sain apua. Tai saan. Vielä mitään hurjan konkreettista ei ole tapahtunut.
Olen yrittänyt ymmärtää mikä tässä mättää. Eihän se herranen aika sentään tahallaan huuda, ei se minua kiusatakseni vingu ja vongu. Siedän kyllä väsyitkun ja nälkäitkun; minä tiedän mikä niihin tepsii. Mutta annas olla, kun ipana on ruokittu, vaippa vaihdettu eikä se selvästi ole uninenkaan - mikä avuksi? Ympäristö tarjoaa vaihtoehtoja: sillä on mahavaivaa, se on yliväsynyt, se tekee hampaita, se on vaan se ikä, toi on vaihe - se menee ohi. Ne joilla on jo omia lapsia tietävät, että sitä seuraakin sitten uusi vaihe... Voidaanhan myö sopia sitten, että ne on tällä kertaa vaikka ne hampaat: toinen on kaksi viikkoa vanha, toinen kohta viikon. Sieltä ne söpösti pilkistelee!
Kumpa se oppisi pian puhumaan ja kertoisi itse, mikä sitä vaivaa. Sen sijaan, että vinkuu päivät pitkät ja öisin herättää tunnin välein. Sanoin jo, joo tiedän ettei se tee sitä tahallaan - mutta voit kokeilla tilannetta kotona: laita kello soimaan öisin tunnin välein ja kokeile kuinka kivaa se on, etenkin jos seuraavana päivänä pitäisi jaksaa töihin. Tahallaan tai ei, niin hauskaa se ei ole.
Hoen itselleni, että tällä on tarkoitus. Lähinnä teen sen pysyäkseni järjissäni ja vakuuttaakseni itselleni, että tämä kaikki tapahtuu jostain syystä. Ehkä tarkoitus on opettaa äidille sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä - sitä, mistä tämäkin tarina sai alkunsa. Uskon, että tulevaisuudessa sitä vasta tarvitaankin.
Löysin netistä hienon tekstin pätkän (kirjoittajaa ikäväkseni en).
Ihailen kärsivällisiä ihmisiä
enemmän kuin koskaan ennen,
sillä tiedän miten heistä tuli sellaisia.
Minusta tulee sitä nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti