Tähtihetkiä huvipuistossa

Ystäväni ihmetteli kuluneella viikolla esikoisensa kanssa tämän ensimmäistä irronnutta maitohammasta. Itse katselin viikko sitten liikuttuneena, kun oma naperoni hämmästeli miten rantapallo voi kellua vedessä sillä lailla ja sitten vielä karata tuulen matkaan, ei ollut moista ennen nähnyt.

Muistellessani näitä tapahtumia, tuntui sydäntä lämmittävän tärkeältä saada jakaa niin monia omia lapsuuden onnen kokemuksia yhdessä oman lapsensa kanssa. Elää tähtihetkiä uudelleen. Ehdottomasti yksi vanhemmuuden parhaista puolista, on saada nauttia kaikesta uudestaan. Nähdä se lapsen silmistä kiiluva ilo ja aito hämmennys joidenkin asioiden edessä. No, kääntöpuolena mietin, että tässä vaiheessa nämä uudelleen eletyt hetket ovat enimmäkseen vielä ilonpisaroita ja onneksi koulukiusaamiseen yms. on vielä pitkä aika. Toivottavasti lapseni ei koskaan tarvitse elää kaikkia niitä kammottavia hetkiä, joita omaan elämääni on mahtunut...

Tänään kävimme hänen elämänsä ensimmäistä kertaa huvipuistossa! Meille tuttu ympäristö pelotti 2-vuotiastamme valtavasti. Ensimmäisen vartin hän riippui vuorotellen meissä vanhemmissa, hoki "Peekää, peekää" ja yritti rohkaista itseään "ei pelätä". Pysähdyin ja mietin mitä hän pelkää. Ja arvatkaa, kun se lamppu syttyi! Monet näistä tilanteista näyttäytyvät lapsen silmissä ensimmäisellä kerralla varsin erilaisilta. No, kuvitteleppa ettet olisi IKINÄ käynyt huvipuistossa, et koskaan nähnyt kuvia tai videoita sieltä, ihan oikeasti kuullutkaan koko jutusta. Millaisen vaikutelman saisit, kun heti portista astuttuasi kaikenikäiset ihmiset kiljuisivat ympärillä kimakasti (tai nauraisivat hysteerisesti), ja erilaisia kovia, uusia, hämmentäviä ääniä kuuluisi laitteista. Niin - laitteista, jotka yhtäkkiä saattavat kiepauttaa ilman mitään logiikkaa ihmiset päälaelleen ja sitten sanoa "Psssiiifffgg". Varsin pelottavaa vai mitä...?

Ensimmäisen kerran rekkakarusellissa sain perustella monet kerrat, ettei se kippaa meitä ylösalaisin, mutta lopulta palatessamme kierrokselta uudelleen sen luokse, hän ajoi siinä viisi kertaa peräkkäin. Ja äidin hysterian hetket koettiin, kun lasten junaan ei mahtunutkaan saattaja seuraksi ja lapsi vakuutti haluavansa mennä YKSIN. Mitä? Minun vauvani? Olin varma, että viimeistään tunnelissa se kiipeää kyydistä tai alkaa parkua pelokasta itkua (ja itse kiipeän aidan yli sen pelastamaan). Ekalla kierroksella sen ilmekään ei värähtänyt äidin kohdalle, iskälle jo hymyiltiin ja tilanteesta kuvatun videon lopusta paistaa, että se taisi ihan oikeasti nauttiakin siitä. Huhhui, minun reipas taaperoni!

Kohta mennään!

Linkkivinkkejä.

Osuvasti edelliseen tekstiini (Paraneeko vaihtamalla?) liittyen sattui silmiini pari päivää myöhemmin julkaistu Paula Norosen kolumni Hesarista: "Jos ei jaksa erota."

Suoraan sanottuna täydellisiä vinkkejä. Kannattaa lukea, vaikkei olisikaan pienen lapsen vanhempi ja parisuhteessa.

Pari muutakin hyvää linkkiä on sattunut silmään...

Vertaistukea unettomien lasten vanhemmille: "Kun ei nuku, tulee hulluksi."

Puoli vuotta sitä jaksaa. Sitten ei enää jaksa. Yöt ja päivät muuttuvat ympyräksi, ajatukset ratkaisukeskeisiksi: Mitä jos saisi keuhkokuumeen, sellaisen että joutuisi sairaalaan, mutta ei ihan kuolisi. Olisi valkoiset lakanat ja loputon uni. Hoitakoon joku muu sitä vauvaa, äiti nukkuu nyt."

Vertaistukea parivuotiaan vanhemmille: "Riidankylväjä" 

Lapsen kiukuttelu tuntui hellyttävältä ja ymmärrettävältä. Hänhän vain käsittelee elämän rajallisuutta, mikäs tässä turvana ollessa. Horjuu pienoinen omien vahvojen tunteittensa ristiaallokossa, mutta kyllä äiti auttaa. Tavanomaisen ärtymisen sijaan jaksoin kuunnella, kuulostella, selittää lapsentajuisesti, hämätä, helliä, tukea, sylihoitaa, rohkaista, tarjota vaihtoehtoja ja noin ylipäätään olla lapsen tunne-elämän kasvua tukeva äiti.

Jossain nukkumattomien päiväunien ja laittamattoman päivällisen välissä hyvä päiväni sanoi sopimuksensa irti ja kivahdin lapselleni:"Mikä sua vaivaa, miksi sä kokoajan kiukuttelet!". Ponteva vastaus yllätti minut täysin:"Äiti, mä haluan riidellä sun kanssa!"

Paraneeko vaihtamalla?

Varoitus! Seuraava teksti saattaa järkyttää osaa lukijoista.

Kirjoittaisin seuraavan bloggauksen ennemmin täysin anonyymisti ja privaatisti - sillä vaikka seisonkin näiden sanojen takana, arveluttaa miten ihmiset ajatuksiini suhtautuvat. Rohkaistun kuitenkin tekemään tämän nyt myös julkisesti, sillä tilastojen valossa* nämä pohdintani lienevät äärimmäisen yleisiä. Yleisiä ajatuksia ja tunteita 1,5-vuotiaan lapsen vanhemmalle. Ja jos eivät samasta elämäntilanteesta huolimatta ole tuttuja sinulle, ole onnellinen. Olet siinä asemassa, missä minäkin toisaalta toivoisin olevani. (*=suurin osa avioeroista osuu perheisiin, joissa on 1,5-vuotias lapsi.)

Olen pohtinut jo jonkun aikaa sitä millainen parisuhdeidylli nykymaailmassa vallitsee. Millaisia arvoja me y-sukupolven nuoret aikuiset lataamme parisuhteeseen? Millaisista lähtökohdista ruvetaan suunnittelemaan yhteistä elämää? Onko näissä yhtäläisyyksiä vai onko lopulta kyse persoonallisuuseroista?

Itse toivoisin eläväni tasavertaisessa, jokseenkin tasapainoisessa (muttei tylsässä) parisuhteessa, jossa kumpikin tulisi huomioiduksi tarpeineen ja toiveineen. Jossa lähtökohtana olisi elää elämää yhdessä toista kunnioittaen. Jossa asioista keskusteltaisiin ja jossa ennenkaikkea oltaisiin läsnä.

Lapsuuden ihanteeni oli mennä nuorena naimisiin, perustaa perhe ja elää elämä onnellisena loppuun saakka. Oikeastaan haaveeni loppuivat siihen, kun olisi mies, koti, lapset ja auto. En ollut edes ajatellut elämää sen pidemmälle. Jotenkin sitä kuvitteli, että sitten sitä vaan on kaikki avaimet onneen ja elämä seesteistä. Hah!

No, roolimallia haaveilleni ei tarvitse hakea kaukaa. Vanhempani ovat olleet naimisissa reilut 30 vuotta. Näyttävät varsin onnellisilta vieläkin. Sanotaan, että avioerovanhempien lapset eroavat herkemmin. Eikö silloin pitkässä parisuhteessa elävien vanhempien lasten tulisi uskoa ikuiseen avioliittoon?

Kyse ei ole kuitenkaan vanhemmistani vaan minusta. En ole luonteeltani mitenkään pitkäjänteinen. En jaksa kiinnostua pitkään samoista asioista, vaikkakin innostun helposti. En ole sitoutuvaa sorttia, pidän muutoksista myös työpaikalla. Minua ahdistaisi ajatus 20-vuotisesta liukuhihnatyöpaikasta. Haluan kehittää ja kehittyä, ei silloin voi jämähtää paikoilleen, vaan sitä on vaadittava myös ympäristöltä. Olen levoton ja kaipaan vaihtelua. Näistä lähtökohdista on tällä erää vaikea ajatella, että parisuhdekaan olisi ikuinen. Tai ainakaan puolisoni ei pääse helpolla yrittäessään pitää minut kiinnostuneena.

(Niin, miksi se unelmointi päättyi lapsiin? - Minulla ei ole vastausta.)

En osaa sanoa onko tämä ajatusmyrsky pohjustusta sille, että mikäli parisuhde joskus päättyy, niin minun ei tarvitse tuntea ahdistusta, koska olen syöttänyt aikoinaan aivoihini ajatuksen, että tämä nyt on vaan nykyelämää. Sillä kyllä miuta ahdistaa pelkkä ajatuskin erosta! Etenkin se osa, miten muut siihen suhtautuvat. Mitä sukulaiset sanovat, mitä naapurit ajattelevat, entä yhteiset ystävät? Mitä lapsen koulukaverit sanovat aikanaan? (Ja samaan aikaan jokainen naistenlehdessä esiintyvä noin kolmekymppinen nainen on parin lapsen äiti, eronnut, siitä selvinnyt ja uudessa suhteessa, ilman että kukaan kyseenalaistaa naisen järjenjuoksua.)

Onko pitkä parisuhde 2010-luvulla 5, 10, 15 vai 50 vuotta? Onko pitkä parisuhde ylipäätään avain onneen? Mistä kumpuaa ajatus, että pitkässä parisuhteessa elävät ovat onnellisimpia? Kun kaikki on nähty ja yhteinen elämä enemmän kiukuttelua, kun kivaa - niin miksei vaihtaisi? Miksei parisuhdetta voisi päivittää vaikka 5-10 vuoden välein?

Ps. Älkää nyt huolestuko. Kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti.

Elämä voittaa, aina.

Sitten viime kirjoituksen elämä on ottanut loikan eteenpäin. Tällä kertaa elämää suurempien ajatusten sijaan ihan vaan kuulumisia.

Olen aloittanut vuoden alusta työt päiväkodissa lastentarhanopettajana. Työelämään hypättyäni huomaan, että viikot vierivät hirmuisella nopeudella. Kaikki aika vaan... katoaa! Lapsenikin on selvästi huomannut päivisin poissaolevat vanhempansa, sillä hän viettää nykyään yönsä mieluummin äidin ja isin välissä, kuin omassa sängyssään viereisessä huoneessa. Ei sillä, rakastan suuresti tuota kylkeeni liimautuvaa taaperoa, joka iltaisin saa minut nauramaan älyttömyyksillään.

Olen myös rakastunut kännykkään ilmestyneeseen spotifyihin (kiitos joulupukkia avustanut mieheni!) - ja ihmetellyt liian lyhyttä työmatkaa. Hyvällä tuurilla kävelymatkan aikana ehtii kuunnella kaksikin kappaletta. ;)

Olen myllännyt ajatuksia ja elämääni uusiksi ja miettinyt mitä tulevaisuudelta oikeasti haluan. Pyöritellyt erilaisia visioita ja suunnitelmia. Haaveilen kasvavasta perheestä (hauvasta ja vauvasta). Haaveilen lyhyistä ja pitkistä matkoista, eteisen sisustamisesta, kevätauringosta, kesästä ja veneilystä + mökkeilystä. Haaveilen siitä, että olisi aikaa täyttää poikasen melkein vuoden perässä laahaavaa vauvavihkoa (ihana ajatus alunperin, nyt siihen jäänee vuoden aukko).

Ehkä ensi viikolla... 

Minä tein sen!

Koulu on ohi. Tutkintotodistukset jaetaan juhlassa ensi viikolla. Minä tein sen! Valmistuin äitiyslomastani huolimatta alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Jälkikäteen ajateltuna, hullu. En suosittele. Viikon ajan kouluttomuudesta nauttineena, ihmettelen kun villasukat ja pipot edistyvät. Tänään lainasin kirjastosta kirjan (joka ei ollut koulukirja). Onkohan tätä tapahtunut useampaan vuoteen? Lapsi nukkuu toisinaan jopa 13h yöunia ja yhdet tunnin päikkärit.

Havahdun välillä ajatukseen: minulla on aikaa. Ei sentäs tylsää tai ei-mitään-tekemistä. Siihen menee vielä hetki jos toinen...

Olen alkanut muistaa, ettei elämä olekaan niin vakavaa. On aika vähän löysätä. Päästää irti omista tavoitteista, rooleista ja suunnitelmista. Elää tätä hetkeä. Antaa lapsen levittää lelut pitkin kotia, ruuat pitkin pöytää ja sotkea telkkarin kanavat. Tekemällä oppii. Tehdä lumienkeleitä, ryömiä hangessa, juosta kilpaa naapurin lasten kanssa. (Edellinen lause koski siis muuten minua...)

Kunnes tammikuussa aloitan työt... 

Loppurutistus

Olen vielä pienen hetken hiljaa.

Käyn koulun loppuun ja aloitan työt. Viikot koulussa (lapsen kanssa ja ilman, kiitos hoitojärjestelyiden onnistumisesta kaverille!) ja viikonloput töissä. Tänäkin viikonloppuna teen yhden 26 tunnin työvuoron...

Niin, että palataan asiaan joulukuussa, kun elämä taas voittaa. ;)

Milloin elämästä tuli näin monimutkaista?

Anteeksi, olen ollut hiljaa, kiireinen. Äiti ja opiskelija.

Olen tällä viikolla useampaan otteeseen havahtunut lapsuudesta tuttuun tunnetilaan. Johonkin niin aitoon, että on hetken päästä hämmennyksestä toivuttuaan miettinyt minne se on koskaan kadonnut. Esimerkiksi se tunnelataus, mikä liittyi lapsena sanaan ’ukki’. Se odotus ja riemu. Tai se tunne, kun tiesi pääsevänsä mukaan naapurikaupunkiin ja elämä oli täynnä yllätyksiä.

Nykypäivän elämä on hurjan hektistä ja tulevaisuussuuntautunutta, moniulotteista ja monimutkaista. (Luulen että muillakin, mutta täällä ainakin.) On pakko lukea tenttiin, joka on parin päivän päästä, jotta osaa siellä jotain. On pakko miettiä koko viikon ruokalista, jotta on jotain kaupasta ostettavaa ja sitä myöten syötävää. On pakko kysyä, sopia ja lyödä lukkoon tapaamisia. On pakko suunnitella.

Haluaisin omistaa elämäni lapselle. Elää sitä elämää, mitä lapsena suunnittelin. Unohtaa koulun, työn ja kiireen. Leikkiä, syödä, juosta, nauraa ja nukkua. Ja herätä malttamattomana uuteen päivään, siihen tunteeseen, ettei enää jaksa maata sängyssä, vaan haluaa elää uutta päivä ja uuden päivän riemuja!

Mitä tapahtui ja missä välissä? Onko ihan oikeasti pakko suunnitella? Katsoin tänään lapseni kuvia, sitä miten syötävän suloinen se on ollut ihan vauvana ja miten nopeasti vuosi on kulunut. Katsoin eilen hammaspesulla itseäni peilistä ja mietin, että tunnenko enää ihmistä kuka minusta on tullut? Istun mieluummin tietokoneella, kuin leikin lapseni kanssa, koska on pakko tehdä koulutehtäviä. Onko ihan oikeasti pakko? Mitä tapahtuu jos en lue tenttiin? Jos en stressaa? Jos leikinkin lapseni kanssa ja keskityn olemaan 100% läsnä? Sitä en ole ollut taatusti viime tammikuun jälkeen, siitä päivästä, kun palasin koulunpenkille.

Odotin lasta, odotin elämää rakkaimpani kanssa. Ja nyt se ahdistaa enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Tiedättekö, se mikä ahdistaa ei ole lapsi, ei koulu vaan se yhtälö. Minä en voi elää sellaista elämää kuin tällä hetkellä haluaisin ja siitä syystä elän valtavassa ristipaineessa, keikutan vaakaa puolelta toiselle ja horjun.

Yritän ajatella, että pari kuukautta ja elämä palaa uomaansa. Hullua sinänsä, että siinä vaiheessa, parin kuukauden kuluttua, olen menettänyt vuoden lapseni elämästä. Vuoden, joka ei enää koskaan palaa! Tämäkö on sitä elämää, mitä olen kuvitellut 20 vuotta sitten tänä päivänä eläväni? Miksen siis nauttisi? Juoksisi ulkona, katselisi uutta kaunista omaa kotiamme, halaisi miestäni, heittäisi kuperkeikkaa ja alkaisi elää? Tätä päivää, tätä hetkeä.

Meillä kuitenkin on vain yksi elämä. Haluanko elää sen murehtien ja stressaten vai yritänkö kaivaa sen ajatuksen lapsuudesta, jota kuvittelin elämän olevan aikuisena?

Äidin kuulumiset

Keskiviikkona eräässä tapaamisessa kysyttiin, että koska minulla on ollut edellisen kerran koko päivän hyvä olla, en osannut vastata. En muistanut niin pitkälle.

Sen jälkeen on onneksi nukuttu monta yötä yhtä putkeen (!). Sillä kun lapsi oppi kävelemään ja kun imetyksen loppumisesta oli kulunut 1,5 viikkoa, hän poika päätti alkaa nukkua. Unta riittää 20-7 tai 8 ja vielä päivällä tunnin tai kahden unet päälle. Voitte arvata, että tästä rytmistä pidän kynsin hampain kiinni, eikä sitä sotke mikään!

Kuten päätellä saattoi ekasta lauseesta, olen siis hakenut apua tähän jatkuvaan v*tutukseen. Ravannut siellä sun täällä ja yksi tapaaminen on ollut kotonakin. En tiedä onko noista tapaamisista mitään apua ollut tai tule olemaan, mutta on tästä se ilo, että tuntuu, että joku vihdoin ottaa miut ja nää murheet tosissaan eikä paikkaa kaikkea sanomalla että "Se nyt vaan kuuluu asiaan, koita pärjätä, niin ne muutkin tekee."

En koe, eikä onneksi ne toisetkaan osapuolet, että olisin masentunut, vaikka ensimmäiseksi käteen koitettiin tunkeakin masennuslääkkeitä! Niinpä - miksi suomalaiset ovat tilastokärkeä? Ennenku ehdit kissaa sanoa, olisi jo resepti kourassa. Kai se olis yhteiskunnalle halvempaa lääkitä kaikki tokkuraan ku tarjota jotain oikeeta apua. En ole toimintakyvytön, en lamaantunut. Päinvastoin, tunnen itseni ylitehokkaaksi (siis tiedättehän hulluna hommaa mutta lista ei lyhene vaikka miten paljon teet, unta saat vasta kolmen aikaan ja mietit että mitä kaikkea olet unohtanut, mitä voisit jättää tekemättä ja mitä pitää huomenna muistaa). En ole alakuloinen, en osaa enää edes itkeä tätä tilaa ja tilannetta. Jotenkin tuntuu, että viimesen puol vuotta on ollut niin turtunut olo, että ainoat tunteet on olleet ärtymys, ahdistus ja viha. (Se on kuulemma nimeltään pitkittynyt stressitila.)

Ai mitä minäkö? Ulospäin on helpointa esittää aina, että kaikki on hyvin jeejee. Kun ei jaksa kenenkään sympatiapuheenvuoroja. Eniten tässä tarvittaisiin konkreettisia apuja, että päästäisiin jonnekin joskus yksin tai kaksin, saataisiin tekemättömiä hommia tehtyä ja vaikka purettua noita toista kuukautta kotona pölyttyviä muuttolaatikoita...

PS. Olen alkanut miettiä, kerronko täällä itsestäni liikaa. Välillä ahdistaa tilittää aika henkilökohtaisiakin juttuja ja olen miettinyt, että kenelle tätä blogia kirjoitan. Muistoksi itselleni? Tiedoksi lähipiirille? Vertaistueksi muille äideille? Olen miettinyt, pitäisikö tämän olla salasanan takana, niin että tietäisin ketkä tarinoitani lukevat.

Toisaalta mietin, että blogini on täyttänyt tehtävänsä, jos yksikin "huijattu" äiti huokaisee näitä tekstejä lukiessaan, ettei olekaan murheineen yksin, vaan että muillakin on samanlaisia äitiyteen liittyviä tunteita. Ottakaa kantaa, suljenko blogin salasanan taakse vai pidänkö avoimena?

Babysteps

Ensin kesäkuun lopussa ipanainen ihmetykseksemme käveli äidin luota mummin luo muutaman askeleen matkan. Sitten sama toistui kotona äidin luota isän luo ja takaisin, matka piteni heinäkuun mittaan ja lopulta ipanan sai huijattua kävelemään kymmenenkin metriä, kun itse siirtyi samaa tahtia kauemmas. Keskiviikkoiltana se alkoi karhukävellä ja torstaina tajuttiin, että se kävelee enemmän kuin konttaa. Kai se voidaan todeta: Poitsu 1v1kk kävelee! Vieläkään ei silmä ole tottunut, sillä aina pienen pään ilmestyminen yllättävältä korkeudelta herättää samanlaisen hykerryttävän muljahduksen sydämessä. Hupsua! Tai se tepsutus... Hän kävelee söpösti zombie-maisesti kädet edellä. Erään vieraamme sanoin: "Se näyttää siltä ku se olis 3-promillen kännissä." No - jututkin ovat sitä tasoa, hän huutaa koko ajan "äiJÄ!" Milloin tarkoittaen äiti tai anna tai katso tai - mikä nyt kontekstiin sattuu sopimaan.

Ai hei, kuinka liikuttavaa: Ukkelin lempipuuhaa on hakea kirjalaatikosta kirja, kantaa se äidille/isille/mummille/kummille/... ja istahtaa itse perässä syliin! Aww. <3

Olen hullaantunut! Joku kehtasi väittää, että vauva-aika on ihanaa ja lapsen kanssa kamalaa. Itse alan nyt nauttia tästä touhusta, sitä vuorovaikutuksen määrää. Se tunne, kun tajuaa että lapsi ymmärtää mitä sanot ja haluat! Ah ja ihanaa!