Luettuani tänään varhaiskasvatuksen tenttiin Hyvä päivähoito -kirjaa ja istuttuani Kompassissa keskustelemassa ihanien naisten kanssa, olen saanut uskomattoman levollisen kokemuksen siitä, että tämä on juuri nyt minun hetkeni. Tämä on se taistelu, joka minun kuuluu tässä hetkessä käydä, tullakseni siksi ihmiseksi joka olen, joka haluan olla, joka minusta tulee. Äiti, kasvattaja.
Tätä taistelua olen lykännyt ja lykännyt, vuoden ajan ahdistunut, pelännyt menetetyn elämän puolesta, roikkunut kynsin ja hampain menneessä, surrut ja vihannut.
Kun olisi vain pitänyt osata luovuttaa. Olla heikko. Antaa periksi niistä kaikista periaatteista ja säännöistä, joita on omaan arkeensa luonut. Antaa menneiden olla, ja antaa tilaa tulevalle. Jotta se, mikä on tulossa olisi saanut tilaa ja aikaa.
On aika murtaa suojamuurit, antaa kyyneleiden virrata ja itkeä itkemättömät itkut.
Minä tarvitsen tukea, hyväksyntää, vakuuttelua siitä, että uusi elämä on entistä parempi. Kuljethan ystävä kanssani tätä tietä ja rohkaiset minua? Minä todella tarvitsen nyt kaikkia rakkaita ihmisiä ympärilläni.
Surullista, että vasta tämän ahaa-elämyksen myötä nautin ajasta lapseni kanssa. Niistä hymyistä, askelista, leikeistä, haleista. Sanojen tapailusta, pilkistävistä hampaista, lahkeessa roikkuvasta taaperosta. Joka sängyssään nukkuessaan näyttää jo niin isolta pojalta. Kamalaa, että olen menettänyt vuoden elämästäni hänen kanssaan sumuun ja usvaan. Se tuntuu niin suurelta menetykseltä!
No, näin tämän on kuulunut mennä, luotan siihen nyt. Ehkä joskus vielä ymmärrän miksi.
Nyt luotan näihin toivon ajatuksiin ja kuiskaan hiljaa rukouksen: "Anna voimaa luottaa huomiseen, anna uskoa siihen, että Sinä tiedät mikä on minulle oikein ja hyvä. Anna luottamus siihen, että näin tämän täytyy mennä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti