Haikeaa. Ahdistavaa. Odottavaa. Motivaation puutetta. Jännittävää. Mielenkiintoista. Arveluttavaa. Hämmentävää. Opettavaista.
Siinä se nyt sitten oli. Minun ja ipanan kotiputki. Aloitan huomenna työharjoittelun perhekodilla. Kotoa lähtö herättää monenlaisia tunteita. Harjoittelun piti alkaa vasta ensi viikolla, mutta sairastapauksen vuoksi minua tarvitaan jo aiemmin. Olin kuvitellut, että minulla on vielä reilusti aikaa käsitellä tähän liittyviä tunteita. Se aika onkin nyt. Sillä huomenna olen jo iltavuorossa uudessa roolissani.
Tunteiden kirjo on valtava. Samaan aikaan odotan, että pääsen tekemään jotain omaa, jotain mitä osaan, jotain mistä nautin. Samaan aikaan pähkäilen, miksi jätän oman lapseni hoitoon mennäkseni hoitamaan vieraita lapsia. Etenkin, kun omassakin vanhemmuudessaan ajoittain kompuroi. Samaan aikaan kauhistelen sitä, miten minä ("Aion hoitaa lastani vähintään sen kolme vuotta kotona!") lähden töihin ja jätän 7kk ikäisen lapseni hoitoon.
Yritän ajatella, että kyseessä on toistaiseksi kuuden viikon pätkä. Työpaikastakin on puhuttu, mutta keskityn aluksi vain harjoittelemaan. Yritän ajatella, että tämän aika ja paikka on tässä ja nyt. Jos emme olisi muuttaneet toiselle paikkakunnalle, olisin jatkanut kouluani jo syksyllä (ipanalla olisi silloin ollut hei ikää 2kk). Yritän ajatella, että olen päivittäin poissa vain noin 7h. Meille jää muksun valveillaoloajasta vielä melkoisesti yhteistä aikaa; etenkin jos kykenen olemaan sen ajan enemmän läsnä kuin tällä hetkellä pystyn.
Ehkä tämä tekee meille hyvää. Voimauttaa molempia. Opettaa elämän tosiasioita. Ehkä pitäisi olla huolissaan vasta, jos tämä elämänmuutos ei aiheuttaisi tällaista tunnemyrskyä.
Ps. Olen viihtynyt tällä viikolla auton ratissa kutakuinkin 4,5h. Viime yönä näin unta, jossa olin skeittamassa. Tullut vähän kuunneltua YleXää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti