Väitetään, että äitiys tekee epäitsekkääksi.
Itse koen toisin. Vasta äidiksi tulon myötä olen huomannut, kuinka itsekäs olenkaan. Maailma on pyörinyt napani ympärillä viimeiset 27 vuotta. Nyt sen paikan on vienyt joku toinen. Hyväksyn helposti sen, etten ole enää perheen ja suvun huomion keskipisteenä, mutta rankempaa on elää ajatuksen kanssa, ettei minulla ole enää omaa elämää. Itsekkyyden puolesta puhuvat ne tuntemukset, jotka heräävät valvomisten, kitinöiden, oman ajattomuuden ja kaiken vastuun myötä.
Olen alkanut miettiä, onko minusta oikeasti vanhemmaksi. Olen koko elämäni halunnut lapsia, rakastanut lapsia, nähnyt itseni tulevaisuudessa äitinä. Nyt elän sitä elämää, josta olen aina haaveillut. Saan korjata lattialla lojuvia leluja, tuijottaa pinnasängyssään tuhisevaa vauvaa (silloin rakastan häntä eniten maailmassa) ja syöttää syöttötuolissa istuvaa ipanaa. Tehdä sitä, mitä olen aina toivonut. Ja valitan enemmän kuin koskaan, olen uupuneempi kuin aikoihin, löydän uusia puolia itsestäni, hermostun, en pysty keskittymään, minulla on nukahtamisvaikeuksia ja koen eläväni omassa pienessä kuplassani.
Äitiydenhän piti olla yhtä vaaleanpunaista tanssia ruusuilla? Jatkuvasti ympäriltä varoitellaan kuinka nopeasti pikkuvauva-aika hurahtaa ohi. Ette uskokaan, kuinka paljon minä toivon sitä. En siis missään nimessä haluaisi pyyhkiä tapahtunutta pois, rakastan kyllä lastani. Minä vain odotan aikaa, jolloin ipanan kanssa voi alkaa elää. Voi lähteä reissaamaan, mökkeilemään, veneilemään. Voin palata kouluun, töihin ja tulla kotiin leikkimään lapseni kanssa. Voidaan retkeillä, geokätköillä, käydä ravintolassa. Tehdä ruokaa, pelata, liikkua, touhuta.
Tällä hetkellä koti on minulle maailmankaikkeus, jonne minut on kahlittu pienen vauvamme kanssa. Hermostun, kun ipana alkaa vaatia minua. Haluaisin tehdä opinnäytetyötä, haluaisin neuloa, katsoa lempisarjaani televisiosta. Ja juuri silloin pitääkin syöttää, vaihtaa vaippa, viihdyttää, nukuttaa tai yksinkertaisesti vain olla olemassa toista varten.
Alunperin toivoin, että äitiyden myötä suorittaja minussa katoaisi. Sitten pelkäsin, että alan suorittaa äitiyttä. Osittain myönnän siihen syyllistyneenikin, mutta koen, että uuvuttavinta kaikessa on se, että aina pitää olla läsnä tunnetasolla. Lisäksi ärsyttää se, että minähän vain olen kotona, mutta en saa mitään tehtyä.
Nukkumaan käydessä muistutin itseäni, että itsehän tätä halusin. Aloitellassani ajatusta miksi, olin vihdoin nukahtanut.
2 kommenttia:
Minna, luen blogiasi ekaa kertaa ja voi kyllä, tää oli kuin suoraan omasta päästäni kirjoitettu! Ah miten helpottaakaan tietää etten ole ainoa itsekäs äiti maan päällä. Ja mahtavaa kun joku toinen on kehdannut sanoa sen ääneen. :) Mäkin odotan, että Hertan kanssa voi alkaa TEHDÄ kaikkea, mutta silti yritän myös painaa mieleeni jokaisen vauvavuosihetken, ettei minulta jäisi huomaamatta, että tuo ipanahan kasvaa ja kehittyy joka päivä. Joka päivä se on vähän etevämpi taidoissaan, ellei vallan keksinyt jotain uutta.
Tsemppiä arkeen!
Tämä kirjoitus on herättänyt paljon vastaavanlaista palautetta. Voin luvata, et todellakaan ole ainoa itsekäs äiti. Minulle on itsensä ilmiantanut useampikin.
Pohdin itse pitkään onko tätä soveliasta julkaista, mutta tämän kirjoituksen palautteista olen rohkaistunut: on tärkeää sanoa asioita ääneen. Myös niitä negatiivisia.
Voimia siullekin! :)
Lähetä kommentti