Voi miten odotan...

Vauva-lehden tuoreimmassa (1/2012) numerossa Pientä säätöä -kolumnisti Sanna Kangasniemi osui asian ytimeen. Pue lapsi sanoiksi -tekstissä kirjoittaja pohtii sitä, kuinka äitiydestä puhutaan niin helposti kielteiseen sävyyn. (No niinkun töistä ja pomoistakin.) Mutta kaiken keskellä unohtuu "se tyyppi, jonka vuoksi hommaa tehdään".

Voi kuinka oikeassa hän olikaan sanoessaan:

Toisten lapset ovat usein näkyvämpiä. Ai kun hauska silmien siristys. Voi miten hauska ilme.

Kun pitäisi kertoa jotakin omasta lapsesta, tulee helposti mainittua vain tavallisia ikävaihejuttuja. Nousee seisomaan tukea vasten. Syö hyvin. Nukkuu. Ei nuku.

On paljon tilanteita, joita on miettinyt omalle kohdalleen ihastellessaan muiden vauvoja: Voi miten odotan, että voin tehdä noin oman lapseni kanssa. "Haluan ehdottomasti köllötellä hänen kanssaan puolialasti ihokontaktissa peiton alla." (No, ei ole tullut edes mieleen kokeilla vieraamman ipanan kanssa). "Haluan hänet istumaan pöytämme päähään lounasaikaan." "Saan pitää häntä sylissäni niin paljon kuin haluan (totuus tosin on, että hän haluaa aina enemmän kuin minä). Minne minä olen nämä unohtanut? Miksen toteuta niitä nyt, kun minulla on vauva? Puoli vuotta on hujahtanut jo ohi!

Muiden vauvat on aina ihania, kauniita, suloisia... Ja oma ei (vaikka se onkin maailman ihanin, söpöin ja rakkain). Vähän ristiriitainen tunne, mitä on hankala selittää. Tavallaan, että on tilanteita joista toisten vauvojen kanssa nauttii ja oman kanssa hoitaa velvollisuudesta. Surullista eikö? Ihan niinkuin se, että odottaa oikein et joku toinen ottaa vauvan syliin, kantaa ja viihdyttää hetken. Ja heti, kun joku toinen sen tekee, niin tahtookin lapsen takas omaan syliinsä. Hullujen hommaa tämä äitiys.

Mut niin. Se kolumnin asia. Kangasniemi kirjoitti pitkän listan siitä miten ihana Vilho on. Tässä pari sanaa Akselista.

Akselin lempikappale on LMFAO:n Sexy and I know it. Kyllä. Ironista, sillä esim. kappaleen musiikkivideota ei näe Youtubesta, ellei ole 18-vuotias. Ja tämän tahtiin 0-vuotiaamme tanssii silmät loistaen. Sufflaa, kuten kuuluu. Myös saman poppoon aiempi kappale Party Rock Anthem kuuluu herran lempibiiseihin. Ei. Näitä ei ole soitettu hänelle tarkoituksellisesti. Hän on vain sattunut bongaamaan ne radiosta tai soittolistoilta ja alkanut hytkyä. Ei sillä, tämä paljastus tasapainottanee tilannetta: äitinsä ensimmäiset musiikkilöydät lastenlistan ulkopuolelta olivat Jordy ja Arja Koriseva; melkein yläasteiässä.

Toinen mahtava juttu, millä ukkeli kerää meidät ympärilleen nauramaan on hänen tapansa päristää. Meinaan vaan, että yritäpä itse päristää niin, että työnnät samalla kielen huulten väliin. Onnistuu helpommin, jos suussa on kuolaa, puuroa, maitoa, vettä, jne. Myös Akseli tietää tämän.

Hänen tapansa syödä tuttia on niin ikään hurmaava. Se saattaa puolihuolimattomasti roikkua toisesta suun pielestä, tai omin sormin paikoilleen asennettuna jäädä vahingossa pystyasentoon. Eikä menoa haittaa. Hassu mies.

Ja tämähän on vasta alkua! Tästä lähtien lupaan yrittää katsoa lastani myös ulkopuolisen silmin. Sillä hän on kertakaikkiaan ihastuttava.