Keskiviikkona eräässä tapaamisessa kysyttiin, että koska minulla on ollut edellisen kerran koko päivän hyvä olla, en osannut vastata. En muistanut niin pitkälle.
Sen jälkeen on onneksi nukuttu monta yötä yhtä putkeen (!). Sillä kun lapsi oppi kävelemään ja kun imetyksen loppumisesta oli kulunut 1,5 viikkoa, hän poika päätti alkaa nukkua. Unta riittää 20-7 tai 8 ja vielä päivällä tunnin tai kahden unet päälle. Voitte arvata, että tästä rytmistä pidän kynsin hampain kiinni, eikä sitä sotke mikään!
Kuten päätellä saattoi ekasta lauseesta, olen siis hakenut apua tähän jatkuvaan v*tutukseen. Ravannut siellä sun täällä ja yksi tapaaminen on ollut kotonakin. En tiedä onko noista tapaamisista mitään apua ollut tai tule olemaan, mutta on tästä se ilo, että tuntuu, että joku vihdoin ottaa miut ja nää murheet tosissaan eikä paikkaa kaikkea sanomalla että "Se nyt vaan kuuluu asiaan, koita pärjätä, niin ne muutkin tekee."
En koe, eikä onneksi ne toisetkaan osapuolet, että olisin masentunut, vaikka ensimmäiseksi käteen koitettiin tunkeakin masennuslääkkeitä! Niinpä - miksi suomalaiset ovat tilastokärkeä? Ennenku ehdit kissaa sanoa, olisi jo resepti kourassa. Kai se olis yhteiskunnalle halvempaa lääkitä kaikki tokkuraan ku tarjota jotain oikeeta apua. En ole toimintakyvytön, en lamaantunut. Päinvastoin, tunnen itseni ylitehokkaaksi (siis tiedättehän hulluna hommaa mutta lista ei lyhene vaikka miten paljon teet, unta saat vasta kolmen aikaan ja mietit että mitä kaikkea olet unohtanut, mitä voisit jättää tekemättä ja mitä pitää huomenna muistaa). En ole alakuloinen, en osaa enää edes itkeä tätä tilaa ja tilannetta. Jotenkin tuntuu, että viimesen puol vuotta on ollut niin turtunut olo, että ainoat tunteet on olleet ärtymys, ahdistus ja viha. (Se on kuulemma nimeltään pitkittynyt stressitila.)
Ai mitä minäkö? Ulospäin on helpointa esittää aina, että kaikki on hyvin jeejee. Kun ei jaksa kenenkään sympatiapuheenvuoroja. Eniten tässä tarvittaisiin konkreettisia apuja, että päästäisiin jonnekin joskus yksin tai kaksin, saataisiin tekemättömiä hommia tehtyä ja vaikka purettua noita toista kuukautta kotona pölyttyviä muuttolaatikoita...
PS. Olen alkanut miettiä, kerronko täällä itsestäni liikaa. Välillä ahdistaa tilittää aika henkilökohtaisiakin juttuja ja olen miettinyt, että kenelle tätä blogia kirjoitan. Muistoksi itselleni? Tiedoksi lähipiirille? Vertaistueksi muille äideille? Olen miettinyt, pitäisikö tämän olla salasanan takana, niin että tietäisin ketkä tarinoitani lukevat.
Toisaalta mietin, että blogini on täyttänyt tehtävänsä, jos yksikin "huijattu" äiti huokaisee näitä tekstejä lukiessaan, ettei olekaan murheineen yksin, vaan että muillakin on samanlaisia äitiyteen liittyviä tunteita. Ottakaa kantaa, suljenko blogin salasanan taakse vai pidänkö avoimena?
6 kommenttia:
Täällä yksi hiljainen lukija :). Ajatuksia herättävää pohdintaa jokaikinen tekstisi <3.
P.s.-kysymykseesi on paha ulkopuolisen vastata - uskoisin että kirjoittaja itse tietää parhaiten, kuinka paljon haluaa elämästään avata ja kenelle.
Jos siltä tuntuu, että blogi tarvitsee salasanan, niin älä epäröi. Go for it! Siitä olen varma, että vertaistukea tästä rohkeasta kirjoitustyylistäsi moni on saanut ja tulee saamaan.
Ihanaa loppukesää (kai tässä pitäisi jo syksystä puhua, huh!) koko perheelle!
Täällä toinen hiljainen lukijasi. Harmittaisi, jos en enää voisi lukea hyvin kirjoitettuja, kantaaottavia postauksiasi, sillä aiheet ovat kiinnostavia vaikkei itselle ajankohtaisia juuri nyt. Tekstien kautta avautuu uusi maailma minulle, kun ei ole äitiydestä kokemusta. Sen takia en tahtoisi, että suljet blogisi, mutta tietenkin teet kuten itse tahdot. :)
Anna mennä vaan. Maailma kaipaa rehellisyytä, photoshoppaus on out. :)
Joskus olin saman edessä: mitä voi kertoa, mitä ei.
No päädyin sitten kertomaan (mutta piilosta niin ettei kukaan tuttu edes löytänyt lukemaan :P)
No tämä nyt ei auttanut ollenkaan.
Mutta ajattelin tuolloin, että jos laittaa salasanan taakse, ne jotka oikeastaan haluaisivat lukea, eivät kehtaa salista pyytää.
Mutta tosi hyvä että olet uskaltautunut apua pyytämään. Paljon on niitä, jotka toistelevat sitä kuinka niin on ennenkin lapsen kanssa ahdistuttu ja pärjätty, ei sitä kuule ennenkään sitä ja tätä ja tuota. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Ennen asuttiin maakuopassa, halla tappoi viljan ja lapset, suoraan synnyttämästä hiihdettiin peltotöihin ja lypsettiin lehmät.
Ja oltiin niin juuttaan onnettomia.
Onnea muuten nukutuista öistä! Se on ihanaa kun edes joskus saa nukkua :)
Kolme viimeisintä tekstiä olisin voinut kirjoittaa itse. Harvasen päivä käyn tarkistamassa, että mitä oikein kirjoitit tästä tilanteesta. Tuntuu hyvältä, että joku uskaltaa kirjoittaa asioista joista itse mielummin vaikenee. Jatka ihmeessä.
Ps. Me ollaan "tavattu" jo monta vuotta sitten. Tuntuu hassulta olla nyt niin samassa tilanteessa.
Ihan kuin minun kynästäni, tämäkin! Itsellä tosin itsesensuuri toimii välillä turhankin tiuhaan, olisi ehkä vaan hyvä päästää joskus kunnolla höyryjä pihalle ja sanoa vaikka noille meidän isovanhemmille, että "hei, TEKIN voisitte joskus tulla tänne ja viettää tunnin tai kaksi ainoan lapsenlapsenne kanssa, niin että MEKIN saataisiin joskus levätä". Rankkaa on, kun pitää sovittaa yhteen perhe-elämä ja kaksi kokopäivätyötä, joissa pitää joka päivä todistaa olevansa seuraavankin pätkän arvoinen. "Eniten tässä tarvittaisiin konkreettisia apuja, että päästäisiin jonnekin joskus yksin tai kaksin, saataisiin tekemättömiä hommia tehtyä." No sinäpä sen sanoit!
Lähetä kommentti