Tähtihetkiä huvipuistossa

Ystäväni ihmetteli kuluneella viikolla esikoisensa kanssa tämän ensimmäistä irronnutta maitohammasta. Itse katselin viikko sitten liikuttuneena, kun oma naperoni hämmästeli miten rantapallo voi kellua vedessä sillä lailla ja sitten vielä karata tuulen matkaan, ei ollut moista ennen nähnyt.

Muistellessani näitä tapahtumia, tuntui sydäntä lämmittävän tärkeältä saada jakaa niin monia omia lapsuuden onnen kokemuksia yhdessä oman lapsensa kanssa. Elää tähtihetkiä uudelleen. Ehdottomasti yksi vanhemmuuden parhaista puolista, on saada nauttia kaikesta uudestaan. Nähdä se lapsen silmistä kiiluva ilo ja aito hämmennys joidenkin asioiden edessä. No, kääntöpuolena mietin, että tässä vaiheessa nämä uudelleen eletyt hetket ovat enimmäkseen vielä ilonpisaroita ja onneksi koulukiusaamiseen yms. on vielä pitkä aika. Toivottavasti lapseni ei koskaan tarvitse elää kaikkia niitä kammottavia hetkiä, joita omaan elämääni on mahtunut...

Tänään kävimme hänen elämänsä ensimmäistä kertaa huvipuistossa! Meille tuttu ympäristö pelotti 2-vuotiastamme valtavasti. Ensimmäisen vartin hän riippui vuorotellen meissä vanhemmissa, hoki "Peekää, peekää" ja yritti rohkaista itseään "ei pelätä". Pysähdyin ja mietin mitä hän pelkää. Ja arvatkaa, kun se lamppu syttyi! Monet näistä tilanteista näyttäytyvät lapsen silmissä ensimmäisellä kerralla varsin erilaisilta. No, kuvitteleppa ettet olisi IKINÄ käynyt huvipuistossa, et koskaan nähnyt kuvia tai videoita sieltä, ihan oikeasti kuullutkaan koko jutusta. Millaisen vaikutelman saisit, kun heti portista astuttuasi kaikenikäiset ihmiset kiljuisivat ympärillä kimakasti (tai nauraisivat hysteerisesti), ja erilaisia kovia, uusia, hämmentäviä ääniä kuuluisi laitteista. Niin - laitteista, jotka yhtäkkiä saattavat kiepauttaa ilman mitään logiikkaa ihmiset päälaelleen ja sitten sanoa "Psssiiifffgg". Varsin pelottavaa vai mitä...?

Ensimmäisen kerran rekkakarusellissa sain perustella monet kerrat, ettei se kippaa meitä ylösalaisin, mutta lopulta palatessamme kierrokselta uudelleen sen luokse, hän ajoi siinä viisi kertaa peräkkäin. Ja äidin hysterian hetket koettiin, kun lasten junaan ei mahtunutkaan saattaja seuraksi ja lapsi vakuutti haluavansa mennä YKSIN. Mitä? Minun vauvani? Olin varma, että viimeistään tunnelissa se kiipeää kyydistä tai alkaa parkua pelokasta itkua (ja itse kiipeän aidan yli sen pelastamaan). Ekalla kierroksella sen ilmekään ei värähtänyt äidin kohdalle, iskälle jo hymyiltiin ja tilanteesta kuvatun videon lopusta paistaa, että se taisi ihan oikeasti nauttiakin siitä. Huhhui, minun reipas taaperoni!

Kohta mennään!