Työharjoittelupäivästä kuin sumussa selvinneenä ajoin tärisevin käsin töihin. Piti pysähtyä ostamaan eväitä K-superista ja neuvolan puhelintunti sattui sopivasti parkkipaikalla ollessani. Istuin kuskin paikalla, näppäilin kalenteriin kirjatut numerot puhelimeen ja soitin. Esittelin itseni ja ensimmäistä kertaa eläissäni lausuin ääneen ne sanat: "Mie oon raskaana." Tärisin, jännitin, ihmettelin, nautin uudesta tunteesta ja olin pyörällä päästäni. Täti sanoi, että joo'o, se voi olla veritestissäkin paristakin päivästä kiinni. Että testinegasta parin päivän päästä onkin voinut olla jo plussa (AJATELKAA!) ja sen mukaan laski kai nyt sitten viikkoja (tai tuon cb:n digin, en ihan ymmärtänyt). Jotakuinkin viikolla 6 mennään siis nyt, neuvolaan 30.11. ja sitten sieltä saa ohjeet ultran varaamiseen.
Sitä ennen, viikkoja voi siis vain arvailla...
Muita oireita ei oikein edelleenkään, jatkuvaa palelua (!!), väsymystä ja nälkä on parin tunnin välein. Pakko siis pistellä koko ajan jotain suuhun, oi ja voi sentään. Yritän pysyä satsumissa, ettei kilot kertyisi heti alkuun... Ja hei! Jano on yksi. Aika harvoin on jano, ja nyt on viikon ajan ollut harva se hetki.
Tämä on yhä aikamoisen epätodellista. Mies uskoi vasta aamulla nykytekniikkaa ja tv:stä tuttua digitestiä :D (noh, miehet...) Itse en tiedä, koska tässä uskoo. Neuvolatäti kysyi puhelimessa vointia ja osasin sanoa vaan, että masu tuntuu hassulta. Ehkä sitä uskoo sitten, kun sunnuntaina molempien isät saa hyvät isoisänpäivän toivotukset masuasukilta! :D
Siitäkin on vähän kinasteltu, että kenelle kerrotaan ja koska kerrotaan. Itse haluaisin kailottaa koko maailmalle, että meille tulee vauva, ja mies muistuttaa, että olen joskus kesällä sanonut että sitten saa kertoa, kun on eka kolmannes ohi. Voi olla, että olen sanonutkin, mutta saa kai sitä nyt nainen mieltään muuttaa? ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti